Kotonakin voi joutua eksyksiin

 

Mitä ajattelivat entisaikojen aateliset ryhtyessään talonrakennuspuuhiin? Oliko aivan pakko saada kotiinsa huoneita kymmenittäin? Keitä varten? Huoneiden lukumäärää tuskin saneli perheen tarve vaan pikemminkin näyttämisenhalu. Kustannusarvioista saatikka ylläpitokustannuksista viis. Arkkitehti sai askaretta suunnitellessaan taloon sata tai kaksisataa huonetta puhumattakaan niiden sisustuksesta.

Sanotaanko niin monihuoneista edes taloksi? Rakennus kuulostaa sopivammalta, ja sellaiset rakennukset taas olivat milloin kartanoita, milloin linnoja ja palatseja.

Jos kartanostaan tai linnastaan halusi pitää huolta, hyvä puoli oli se, että parhaina aikoinaan se tarjosi työtä monelle. Kartanoelämää Britanniassa -sarjan mukaan esimerkiksi Bedfordshiressa sijaitsevassa, yli sadan huoneen Woburnin kartanossa neljä ihmistä siivosi viikon yhtä huonetta. Todennäköisesti huoneillakin oli ja on arvojärjestyksensä, eikä kaikille suotu yhtäläistä huolenpitoa. Arvokkaimpiin kuuluu esimerkiksi huone, jonka seinät on koristeltu sadointuhansin simpukankuorin.

Alun perin luostarina toiminutta Woburnia alettiin rakentaa suurelta osin uudelleen vuonna 1744. Kartanon seinillä riippuu noin 450 Russellin herttuasuvun muotokuvaa, joiden harjaaminen pölystä vie myös jokusen tovin. Ja kun kesäaika vaihtuu talvitaikaan tai päinvastoin, lukematon määrä kelloja on siirrettävä oikeaan aikaan.

Mahtavissa kolosseissa tehdään valtavasti pikkutarkkaa työtä.

1600-luvun aikaista Woburnia vaivaa sama ”tauti” kuin 1970-luvulla rakennettua Finlandia-taloa: huono kivivalinta, jonka vuoksi ulkoseinät lohkeilevat ja rapistuvat.

Norfolkissa sijaitseva Holkham Hall, pinta-alaltaan 4 784 m², peittoaa huonemäärältään Woburnin kaksinkertaisesti: siellä huoneita on ainakin 190. Kuka mahtaa tietää tarkan lukumäärän? Kartanossa on 10 kylpyhuonetta ja 3 kirjastoa. Silti jos talo olisi täynnä väkeä, tunkua tulisi niihinkin kylpyhuoneisiin.

Mikäli kartanonväelle tulee pakottava tarve pysytellä sisätiloissa, kierros koko rakennuksessa antaa mukavasti tilaa liikkua. Jos joku haluaisi piilotella, kuinkahan kauan menisi ennen kuin hänet löydettäisiin?

Holkham Hallin rakennutti 1720-luvulla Thomas Coke, intohimoinen taiteenharrastaja, joka nuorukaisena vietti aikaa Italiassa ja sai sieltä vaikutteita kartanoonsa. Coken maku kävi kalliiksi, sillä rahaa arvellaan kuluneen noin 90 000 puntaa, nykyrahassa 1,25 miljardia (arvio Kartanoelämää Britanniassa).

Kun kartanossa 2000-luvulla haluttiin vaihtaa 250 ikkunaa alkuperäisen näköisiin, työ vei 10 vuotta. Ei se vielä mitään: Ikkunoiden teettämisen sijaan vuosina 1638−1715 elänyt Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV otti alkuperäiset ikkunat mukaan aina muuttaessaan hoveineen linnasta linnaan. ”Ei kuninkaallakaan ollut rahaa hankkia akkunoita joka palatsiin”, kirjoittaa toimittaja Sami Sykkö Kotiliedessä (7/2019).

Woburnin kartanon puutarhoissa tehtiin ekologisia kokeiluja jo vuonna 1817. Holkham Hallin puutarhassa puolestaan kasveja pölytetään nykyään kepin päähän sidotulla jäniksenhännällä. Tarvitsisikohan myös Britannia oman Pelasta pörriäinen -kampanjansa?

Ei mikään ihme, että nykyisin moni kartano on avannut ovensa vierailijoille saadakseen tuloja sen ylläpitoon. Niin ovat tehneet myös sekä Woburnin että Holkham Hallin omistajat. Tosin Woburn on parhaillaan kunnostuksen kohteena ja avautuu yleisölle uudelleen 2022.

 

Naisia yhteiskunnan portailta

 

Kun uudet ylioppilaat outona koronakeväänä 2020 juhlivat rajoitusten keskellä miten parhaiten taisivat, kenellekään tuskin tuli mieleen muuan Marie Tschetschulin (1852−1917). Marie vietti omia juhliaan vuonna 1870 historiallisissa olosuhteissa hänkin, sillä hän oli ensimmäinen erityisluvalla ylioppilastutkinnon suorittanut nainen Suomessa ja koko Pohjoismaissa. Rajoituksensa oli myös Mariella: naisena hän ei saanut käyttää tutkintonsa symbolia ylioppilaslakkia. Sen sijaan hän kiinnitti lyyran hiuksissaan olleeseen valkoiseen rusettiin.

Nykymuotoisten ylioppilaskirjoitusten katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1853, joskin siihen aikaan kirjoitettavia aineita oli vain kaksi, äidinkielinen kirjoitus ja käännös vieraalla kielellä, yleensä latinaksi. 21 vuotta myöhemmin tehty uudistus laajensi ainevalikoiman neljään.

Vuonna 1882 seuraavan askeleen akateemiselle uralle otti Emma Irene Åström (1847−1934), josta tuli 35-vuotiaana maamme ensimmäinen naismaisteri. Sitä ennen hän pahennusta herättäen uhmasi Marien saamaa kieltoa käyttää ylioppilaslakkia. Ulkona valkolakin käyttö kuitenkin kiellettiin häneltä ankarasti.

Totisesti, naisille on tasa-arvoa mitattu lusikalla.

Yhä ylemmäksi – tietenkin ensimmäisenä − eteni vuonna 1895 Karolina Eskelin (1867−1936), joka väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Eskelin piti yksityissairaalaa Tampereella ja Helsingissä sekä julkaisi oman alansa kirjoja.

Vuonna 1906 suomalaisnaiset saivat äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa ensimmäisenä Euroopassa ja vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa.

Yhteiskunnan rappusia ei ole aina noustu muodollisen koulutuksen turvin. Vuonna 1926 valitun apulaissosiaaliministerin pestiin riitti kiertokoulu ja tehtaan koulu. Kyseinen ministeri, jolla riitti muuta pätevyyttä, oli nainen nimeltä Miina Sillanpää (1866−1952).  

Seuraavana vuonna nainen puski jälleen eteenpäin tasa-arvon tiellä: tuolloin Åbo Akademin professoriksi valittiin historiantutkija ja kirjailija Alma Söderhjelm (1870−1949). Söderhjelm oli kuitenkin jo vuoden 1912 lopulla hylätty professorivalinnassa, koska konsistorin jäsenenä hän olisi joutunut toisinaan käyttämään myös tuomiovaltaa. Silloisen hallitusmuodon mukaan vain mies sai toimia tuomarina.

Vuodesta 1927 hypätään peräti vuoteen 1992, ennen kuin naiset etenevät herrojen valtaamiin huoneisiin. Kaksi naista astui ensimmäistä kertaa uuteen, perinteisesti miesten hoitamaan yhteiskunnalliseen tehtävään. Suomen Pankin johtajaksi valittiin Sirkka Hämäläinen (1939−) ja Jyväskylän yliopiston rehtoriksi Aino Sallinen (1947−).

1990-luvulla tasa-arvo otti muutenkin isoja askeleita. Eduskunta päätti valita 1994 puhemiehekseen Riitta Uosukaisen (1942−), ja 1995 ulkoministerinä aloitti Tarja Halonen (1943−).

Suomen kymmenen miespuolisen presidentin jälkeen Tarja Halosesta tuli viimein vuonna 2000 myös se ensimmäinen nainen. Ikimuistoinen saavutus. Vielä on niitäkin takapajuisia valtioita, joissa katsotaan, että yksi ainoa mies riittää, jaettavaa ei ole.

2000-luvulla naiset alkoivat saavuttaa asemia muuallakin kuin politiikassa. Mervi Pehkonen nimitettiin puolustusvoimien kapteeniksi (2003), ja Anneli Jäätteenmäestä (1955−) tuli pääministeri (2003). Korkeimman oikeuden presidentiksi 2006 nimitettiin Pauliine Koskelo (1956−). Irja Askola (1952−) puolestaan valittiin evankelis-luterilaisen kirkon piispaksi (2010). Jutta Urpilaisesta (1975−) tuli sekä Suomen ensimmäinen valtiovarainministeri (2011) että Suomen ensimmäinen naispuolinen EU-komissaari (2019−).

Moni muukin suomalaisnainen on toiminut tasa-arvon edelläkävijänä, kuka missäkin toimessa. Maailmalla esimerkiksi Helvi Sipilä (1915– 2009) valittiin vuonna 1972 ensimmäisenä naisena Yhdistyneiden Kansakuntien apulaispääsihteeriksi. Aina joku on se ensimmäinen. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

 

Innoituksena THL:n verkkosivu Tasa-arvon edistysaskeleita

Nimestä nimitykseksi

 

Joukko tavallisimpia suomalaisia etunimiä on saanut hieman kyseenalaisen kunnian edustaa yhdyssanan osana jotain yleistä, yleensä tietyntyyppistä ihmistä. Toinen osa voi olla substantiivi tai adjektiivi, ja osia yhdistää usein kirjaimen tai kahden alkusointu.

Nimitykset ilmaisevat ihmisestä usein jotain kielteistä, kuten itkuiikka, kuumakalle ja laiskajaakko. Kahdella jälkimmäisellä on jopa sanalliset (vaan ei merkitykselliset) vastapainot kylmäkalle ja ahkeraliisa. Ahkeraliisaksi voidaan toki kutsua uurastajaakin, yleensä sillä tarkoitetaan suosittua koristekasvia. Kylmäkallen voi puolestaan ottaa mukaan pakastimesta, mutta sillä voidaan viitata myös ihmiseen, joka muka nukkuu sängyssään. Tarkemmin katsottaessa paljastuukin harhautus: peiton alla on pelkkiä tyynyjä ja nukkuja tiessään.

Myös sanoissa helppoheikki ja häntäheikki kuuluu kielteinen sävy. Markkinoiden hauskuuttajasta helppoheikki siirtyi aikoinaan muun muassa politiikassa käytetyksi haukkumasanaksi (Suomalainen fraasisanakirja 1983). Moni toisten silmissä häntäheikki pitää itseään mieluummin melkoisena naistenmiehenä.

Jotkin nimitykset voivat viitata myös ammattiin, kuten kellokalle, lappuliisa eli parkkipirkko, ovimikko sekä vanhojen kotimaisten elokuvien puhelinkeskuksen hoitaja sentraalisantra. Ajankäyttöä seuraava kellokalle kyttää työpaikalla ja parkkipirkko kadulla, sentraalisantra taas juorusi ihmisten asiat kylillä. Nykyäänhän mitään välikäsiä ei enää tarvita.

Niin ikään vanhojen Suomi-filmien perinteisistä sukupuolirooleista muistuttavat sanat kahvikaisa (-pannu) ja taskumatti. Emännät palkitsivat talosta taloon kiertäneen Santran pannukahvilla, jota hän ryysti sokeripala huulessa lautaselta. Miesten kesken puolestaan kaivettiin esiin taskusta väkevämpää, joka tosin kelpaa myös kassialmalle.

Kun sille päälle sattuu, kuumakallesta voi tulla myös vauhtiveikko. Vauhtiveikko hurjastelee huolettomasti pitkin penkereitä, kunnes mustamaija tulee ja vie.

Jos monia näistä ihmistä kuvaavista sanoista käytetäänkin henkisen närästyksen vallassa, ainakin yhden ”olennon” päivittäistä vierailua kaipaa jokainen: kuuluuhan unijukka eli nukkumatti tasapainoisen elämän kulmakiviin.

Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kukapa ei haluaisi olla se, jota toiset jopa kadehtien kutsuvat onnenpekaksi?

Polku metsän halki vie

  

Metsän myönteisestä vaikutuksesta ihmismieleen on jo sanottu, jos ei kaikkea, niin lähes kaikki kuitenkin. Kun iskulause Suomi elää metsästä aikoinaan syntyi, sillä viitattiin taloudelliseen pääomaan. Lauseen merkitys on tänä vuonna kokenut mullistuksen. Nyttemmin suomalaiset ovat lähteneet metsäluontoon etsimään henkisiä voimavaroja kestääkseen ahtaaksi käyneen elämänpiirinsä.

Jos hyvin käy, metsä säilyy avarana ihmisen kulkea ja rauhaisana siellä asuvien eläinten elää. Sellaisessa metsässä korkealle kurottavat puut humisevat keskenään ja polut vievät tuntemattomiin paikkoihin.

Jos taas käy huonosti, metsistä tehdään yhdenlaisia kauppa- tai kuntoilukeskuksia, joihin rakennetaan kaiken maailman temppuratoja ja vaativan mielen mukaisia palveluja: eihän metsässä voi mitenkään pärjätä ilman sushiateriaa, ohjattua liikuntaa ja lämmintä suihkua.

Jos Suomessa kävisi hyvin huonosti, metsiä alettaisiin tuhota kuin Amazonin sademetsää konsanaan. Etelä-Amerikan sademetsätuhot ovat esimerkki siitä, mihin äärimmäinen köyhyys voi johtaa, kun elanto on saatava jostakin. Puut kaatuvat, jotta perhe saa syödäkseen. Ne kaatuvat myös ahneuden tähden.

Käyköön meille siis hyvin. 

 

Polkua koukeroista

metsä sinua vie.

Ihmettä tuskin moista

tarjosi tasainen tie.

 

Asuu kaikissa puissa 

kauneus hiljainen.

Viipyy lintujen suissa 

onni sen.

 

Ote Helvi Juvosen runosta Tuohilippi ja lähde

Kiitos ystävälle yhteisestä metsäretkestä