Kunnon kuteet ja vanhat vetimet

Muutaman kuukauden vapaa pukeutumiskoodi lähenee loppuaan. Varsinkin moni mies huokaa syvään: taas se alkaa.

Solmio voi olla vain pakollinen asun viimeistelijä, joka kertoo kantajansa tyylitajusta, hyvästä tai huonosta. Solmiolla voi myös ottaa kantaa asioihin tai ilmaista omaa persoonallisuuttaan.

Tiukan asiallisessa, salaisuuksien ympäröimässä ilmapiirissä kiintopisteeksi saattaa tulla jokin, joka tuo sinne hieman inhimillisyyttä. Ranskalaissarjan vakoojamaailmassa salaisen palvelun johtajaa ei nolota käyttää solmioita, joissa hyppivät eriväriset sammakot tai lumpeet kukkivat. 

Le bureaun (2015−) Henry Duflot tietää, että vieras voi aliarvioida häntä pelkän solmion perusteella, mutta ei anna sen häiritä itseään. Myös työtoverit tietävät, että se on pelkkää pintaa. Toisaalta pomon ”tyylivirhe” on usein se ainoa asia, joka heidät saa toimistossa hymyilemään.

Mitä Duflot sitten oikeastaan haluaa viestittää poikkeavalla pukeutumisellaan: uhmaako hän vain summamutikassa virkaetikettiä, vai kertovatko kirjavat asusteet jotain hänen henkilökohtaisista mieltymyksistään?

Entäpä sitten amerikkalaiskomisario Columbo ja hänen iänikuinen popliinitakkinsa? Vuonna 1971 alkanut samanniminen rikossarja teki tästä takista ehkä tunnetuimman sarjavaatteen kautta aikojen.

Kertooko sama nuhjuinen päällystakki kenties jotain komisarion epätyydyttävästä palkkatasosta? Ainakin se toimii samoin kuin sammakkosolmio: harhauttaa tuntematonta pitämään etevää rikostutkijaa hassahtaneena tolvanana. Ehkä se juuri on Columbon tarkoituskin.

Anteeksi, vielä yksi kysymys…

Kun miehet hikoilevat kesät talvet solmio kaulassa ja poplari päällä, naiset pukeutuvat villapaitaan ja nahkahousuihin.

Tanskalaissarjassa Rikos (Tanskassa 2007−2012, Suomessa 2013) rikosetsivä Sarah Lundin ykkösvaate on kirjoneulevillapaita. Luultavasti se sai useammankin sarjaa seuranneen tarttumaan puikkoihin – tai ehkä vain villapaitaostoksille.

Lund kuten nahkahousuinen kollega Saga Norén ruotsalais-tanskalaisesta sarjasta Silta (2011−2017) viihtyvät parhaiten omissa oloissaan. Naisille tuntuu työ olevan kaikki kaikessa. Kun päässä raksuttaa kaiken aikaa, ei tee mieli juhlimaan korkkarit katossa.

Rikosten tutkiminen noudattaa yleisesti ottaen samaa kaavaa, joten sarjojen käsikirjoittajat haluavat tehdä päähenkilöistään jollakin tavalla persoonallisia tyyppejä. Vaatevalinnat ovat siinä yksi helppo keino, jota tuskin silti kannattaa ottaa joka sarjaan. Sarjavaatteissa ovat päässeet esiin myös eri materiaalit, kuten puuvillapopliini, villa ja nahka. Vaan kietooko Henry Duflot kaulaansa silkkisolmion?

Sanasampo suomen kieli

Omaan äidinkieleen kasvaneena ei välttämättä huomaa samoja asioita kuin se, joka opettelee suomea vieraana kielenä. Tuskin koskaan on esimerkiksi tullut ihmeteltyä yhdyssanaa lohikäärme kuten venäläisopiskelija Ekaterina.

Muualta tullut maisteriopiskelija on myös erittäin oikeassa siinä, miten nerokkaasti täällä muodostetaan uusia sanoja yhdistämällä. Yhdyssanavarantomme lienee lähes pohjaton.

Lohikäärmeessä yhteen ovat käyneet erilaiset eläinlajit kala ja käärme. Mielikuvissani tarujen tulensyöksijä muistuttaa muodoltaan merihevosta, vaikka se toki onkin kooltaan huomattavasti pienempi. Vastaavaan tapaan lajeja yhdistellen useimmille on tuttu sutjakka sana kalakukko, joka englanniksi kääntyy termillä Finnish fish pasty ja ruotsiksi limpa med inbakad fisk.

Sama kätevä sananmuodostustapa on tuottanut suomeen myös muita outoja lajiliittoja, kuten kissakalan, kalasääsken, lintukoiran, susikoiran, hiiripöllön, hirvikärpäsen ja näillä vesillä eksoottisemman tiikerihain. Jotkin sanoista merkitsevät samaa jossain toisessa kielessä (tiger shark), mutta useimmilla lienee omakielinen vastineensa. 

Mitä mahtaa suomeen perehtyvä miettiä nähdessään sanan hirvikärpänen, jos se ei suoraan käänny hänen äidinkielelleen. Voi olla vaikea yhdistää sitä erillisiin mielikuviin hirvestä ja kärpäsestä.

Jos itsekin pysähtyy ajattelemaan tuttuja yhdyssanoja, huomaa, miten todella erilaisista osista ne ovat muodostuneet. Tavallisesti niillä ei ole erillisinä sanoina mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta silti yhdistelmä yleensä kuulostaa suomalaisen korvassa luontevalta: huuliharppu, hymykuoppa, kaasujalka, silmäpako, sohvaperuna, tähtivyö. Toisinaan sitten ei aina ihan niinkään: aikaikkuna, miesnuttura.

Kyky muodostaa ja ymmärtää yhdyssanoja perustuu ihmisen ajattelukyvyn kehittymiseen konkreettisesta abstraktimmaksi.

Suomen kielen yhdyssanoista suurin osa on sellaisia, joiden alkuosa on nominatiivissa. Laura Tyysterin väitöstutkimuksen (2015) mukaan uusien yhdyssanojen genetiivialkuisuus onkin käynyt yhä harvinaisemmaksi.

Muutama esimerkki genetiivialkuisista kasvilajeista, joilla on myös silmin havaittava nimellinen yhteys: neidonkenkä, muorinkukka, anopinkieli, leskenlehti, ukonhattu.

Sanojen yhdistämismahdollisuuden runsautta voi kokeilla muodostamalla sanaketjuja, joissa seuraava sana alkaa siitä, mihin edellinen yhdyssana päättyy. Silmäpako – pakohuone – huonekasvi – kasvimaa – maakunta – kuntavaali – vaalipäivä – päiväkirja – kirjasopimus – sopimusehto – ehtotapa – tapakasvatus – kasvatustiede – tiedeyksikkö – yksikköhinta – hintahaitari… Näistä aiheista saisi jo monenlaista jutunjuurta.

Joissakin suomen kielen kaksiosaisissa yhdyssanoissa on sekin hauskuus, että sanojen paikan voi vaihtaa, ja silti uusi yhdyssana on merkitykseltään täysin käypä: kahvipannu – pannukahvi, kirjakauppa – kauppakirja, kesämökki – mökkikesä, pesukone – konepesu, puusuku – sukupuu.

Mikä mieletön kieli, joka kuitenkin yhä vähemmän kelpaa suomalaisille itselleen.  

Pysy kaukana mutta silti lähellä

Laulussa lauletaan ”kosketuksen puutetta mikään ei voi korvata”. Se kuulostaa jotenkin nurinkuriselta, ja onkin. Eihän tekstintekijä ollut kokenut korona-aikaa.

Ymmärrettävämpää sanoa, että kosketusta ei voi korvata. Kosketuksen puutteen sen sijaan voi, kuten nykyinen poikkeusaika on osoittanut. Ihmiset ovat kehitelleet erilaisia tapoja kättelyn ja halaamisen tilalle. Muualla asuvia läheisiä on esimerkiksi tavattu ikkunoiden takana, ja lasin molemmin puolin  vastakkain painetut kädet ovat saaneet kohdata.

Tapakulttuuri menettäisi paljon, jos kättely jäisi kokonaan historiaan. Ystäväni miestä voi pitää täysiverisenä kättelijänä: Olemme tunteneet jo kauan, mutta aina tavatessamme hän ensimmäiseksi ojentaa käden tervehdykseen. Tai on ojentanut. Ilahduttavaa on ollut, että nyt jo nuoriksi miehiksi kasvaneet pojat ovat oppineet samoille tavoille. Ikävää, jos oppi menee hukkaan.

Toisten kanssa taas halataan aina kohdattaessa. Hiipuuko sekin tapa ennen pitkää pois käytöstä?

Runoilija on kirjoittanut toisesta tämän ajan murheesta, yhä lisääntyneestä yksinäisyydestä. Lyhyt runo kertoo riipaisevasti kaiken oleellisen: 

Hän oli hyvin yksinäinen,
tilasi lehden
jotta joku kävisi hänen ovellaan.

Risto Rasa

Jossain tulevaisuudessa häämöttää aika, ettei enää paineta lehtiä jaettavaksi. Posti lienee lopettanut jakelunsa jo sitäkin ennen. Käyvätkö ruokakassien tuojat ovien takana vielä silloinkin?

Eristäytymisen ajassa on erityisasemaan noussut luonto, joka on tuonut monelle iloa ja helpotusta kotona olemisen tuskaan. Ihmiset ovat vallanneet lenkki- ja luontopolut, ja vastaantulevia väistellään paitsi kosketuksen pelossa myös katsein, aivan kuin katse voisi tartuttaa viruksen. Tosin jopa tällainen väite on esitetty maassa, jossa kaikki on mahdollista (lähde The Daily Social Distancing Show with Trevor Noah).

Kolmas tekstinikkari kehotti jo 1970-luvun laulussaan katsomaan luontoa ja huomaamaan sen näennäisesti yksinkertaiset ihmeet. Ne eivät kuitenkaan häviä tekniikan ihmeille, nykyajan jumalille.

Siinä missä ihmiset ovat suunnanneet kaupungeista metsiin, metsäneläviä on uutisten mukaan alkanut ilmaantua tyhjentyneiden kaupunkien keskustoihin. Tosin aluevaltaus jäänee lyhyeksi nyt, kun ihmiset palaavat kaduille.

Muuan kovaäänisesti sirkuttanut siivekäs otti äskettäin haltuunsa jopa uutislähetyksen Yhdysvalloista: se antoi taustalla omaa (kenties vaihtoehtoista) raporttiaan samaan aikaan kuin toimittaja Paula Vilén omaansa. 

Koivun oksalla
korvan muotoinen pahka
kuin se kuuntelis.

Risto Rasa