Presidenttipeliä

Valtiojohtajat joutuvat toisinaan selvittelemään maidensa välisiä kiistakysymyksiä. Pieleenkin menneistä neuvotteluista halutaan usein antaa todellisuutta valoisampi kuva. Erinomainen esimerkki tästä on Yhdysvaltain nykyinen presidentti, joka tuntuu aina saavan neuvottelukumppaneista uusia ”hyviä ystäviä”, mutta siitä huolimatta maiden välit eivät vain kohene.

Politiikka on tietysti politiikkaa. Sanojaan on osattava asetella taitavasti ja harkiten. Silloin ei kyllä pelkkä ystävyyden ylistys riitä – itsekehusta puhumattakaan.

 

Toisinkin voi silti sanoa ilman mitään teeskentelyä.

”Merkittävää edistystä ei saavutettu eikä uskoteltu.” Rehellisyydessään lyhyt ja ytimekäs ilmoitus suorastaan pysäytti Kennedyjen klaanista kertoneessa dokumenttisarjassa. Näin presidentti John F. Kennedy kertoi amerikkalaisille tuloksettomasta tapaamisestaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Nikita Hruštšovin kanssa. Neuvottelut käytiin Wienissä kesällä 1961.

Yhtä rehellinen ensimmäistä vuottaan virassa ollut Kennedy oli myöhemmin New York Timesin kolumnistille James Restonille, joka kysyi, miten tapaaminen oli mennyt. ”Se oli kauheinta elämässäni: hän raateli minut”, vastasi Kennedy. (Reuters)

Pian tapaamisen jälkeen Berliiniin pystytettiin muuri, ja vuonna 1962 maailma ajautui ydinsodan partaalle.

Jos poiketaan nykypäivään, Ukrainan presidentiksi on juuri valittu näyttelijä-koomikko, joka jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan venäläisen, erittäin kokeneen kollegansa. Kennedyn poliittiseen taustaan verrattuna Ukrainan Volodymyr Zelenskyin selviytymistä tehtävässä uskaltaa vain arvailla.

Kiveen veistetty rukous

Historiallisten kirkkojen tuho saa monet ihmiset tyrmistymään ja suremaan  menetystä. Monille oma tai muuten tunnettu rakennus edustaa joko henkistä tai fyysistä turvaa, useimmiten kai molempia. Turvaa etsitään henkilökohtaisissa kriiseissä ja ympärillä riehuvan sodan keskellä. Joillekin kirkko on vain arkkitehtuurityylinsä edustaja.

Suomessa on 2000-luvulla tuhoutunut palossa tai on yritetty polttaa 17 kirkkorakennusta. Tunnetuin niistä on 1400-luvulla rakennettu Porvoon tuomiokirkko. Myös Tyrvään Pyhän Olavin kirkon traaginen kohtalo vuonna 1997 vain viikkoja juuri valmistuneen kattoremontin jälkeen tuntui käsittämättömältä. Tämäkin kirkko oli seissyt paikallaan vuosisatoja, 1500-luvun alusta.

Kylmäksi ei jätä myöskään Ranskan ylpeyden ja maailmanlaajuisesti tunnetun Pariisin Notre-Damen katedraalin eilen alkanut palo. Notre-Dame on vielä mainittuja kirkkojakin vanhempi: sen rakentaminen aloitettiin vuonna 1163 ja saatiin päätökseen vuonna 1345.

Voi vain kuvitella, miltä tuntuu siitä iäkkäästä miehestä, joka tavattiin Pariisin salaisuudet -nimisessä dokumentissa. Hän oli kirkossa rukoilemassa varhain aamulla, kuten joka aamu, ja kertoi polkevansa sinne pyörällään 10 kilometrin matkan kotoaan. Kirkkoaan hän kuvaili sanoin ”kiveen veistetty rukous”. Tai mitä miettii kirkon urkuri, joka mieluiten harjoittelee niin ikään aikaisin aamulla. Hänen kirkkoa kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta kertoo paljon huomautus ”On minulla otsaa, kun häiritsen tätä hiljaisuutta”.

Vaikka vuosisatojen takainen kädenjälki paloissa menetetään, kirkot yleensä korjataan tai rakennetaan uudelleen. Se ei koskaan ole sama kuin alkuperäinen, mutta tuhkasta noussut kirkko lujittaa paitsi rakennuksen arvoa ja tärkeyttä myös ihmisten uskoa sen pysyvyyteen. Ja pyhyyteen. 

Toivotaan, että tuho väistää espanjalaisten suurta ylpeydenaihetta, Sagrada Família -kirkkoa. Mainittuihin kirkkoihin verrattuna se on vielä melkein lapsen iässä: Antoni Gaudin 40 vuotta suunnittelemaa, arkkitehtuuriltaan erikoista rakennusta alettiin rakentaa vasta vuonna 1882. Rakentaminen on yhä kesken, mutta nyt sillä on tavoite. Tarkoitus on saada kirkko valmiiksi tämän vuosikymmenen puoleen väliin mennessä.

Täydellisen viivan vaikeus

Kauas on tultu siitä, kun käsin kirjoittaminen oli suorastaan yksi taiteenala. Erityisesti itämaisiin kulttuureihin kuuluva kaunokirjoitustaide eli kalligrafia on ollut osa yleissivistystä. Länsimaissa — tai ainakaan Suomessa — ei kohta enää osata kirjoittaa käsin edes tuiki tavallista nimikirjoitusta saati lukea käsin kirjoitettua tekstiä.

Kalligrafiassa pyrkimys kauniiseen työnjälkeen vaatii keskittymiskykyä, joka niin ikään alkaa nykyihmisellä olla hakusessa. Ehkäpä kalligrafian harjoittamisesta olisi apua kiireestä stressaantuneelle ja poukkoilevalle mielelle.

Japanilaiseen estetiikkaan perehtyneen Minna Eväsojan hulluihin ja hurmaaviin kokemuksiin Japanista kuului muun muassa kalligrafian opintoja. Kirjassaan Melkein geisha (2016) hän kuvaa niiden parissa kulunutta vuotta niin, että lukija turhautuu jo pelkästään siitä.

Eväsojan ensimmäinen kotitehtävä oli numeron yksi vetäminen siveltimellä. Se kirjoitettiin kiinalaisittain suorana vetona vasemmalta oikealle. Opettajan mukaan jäljestä näkee, kuka on taitava ja kuka ei. Onnistunut veto ilmentää voimaa, tasapainoa, ilmavuutta sekä energisyyttä. Siinä on selkeä alku ja vahva loppu. Lisäksi numeron tulee olla harmonisessa suhteessa paperin kokoon ja omaan allekirjoitukseen.

Mitä ilmeisimmin Japanissa tarvitaan myös viivanlukutaitoa.

Vaativan opettajan mielestä Eväsoja oli lopulta kuuden kuukauden jälkeen edistynyt viivanvedossa niin paljon, että hän saattoi siirtyä numero kahteen. Kakkosessa tehdään kaksi vetoa allekkain vasemmalta oikealle niin, että ylempi viiva on hieman alempaa lyhyempi. Numeron onnistumiseen vaikuttaa viivojen väliin jäävä tila ja niiden pituuserojen harmonia.

Yhdeksännen kuukauden alussa opettaja katsoi Eväsojan valmiiksi harjoittelemaan numero kolmea kolmine viivoineen. Vielä ennen vuoden loppua hän ehti lyhyesti tutustua koukkuvetoon ja jalkavetoon. Sitten lopahti myös opiskelijan into jatkaa tämän taiteenlajin parissa.

Vieläköhän samanlainen kärsivällisyyttä ja innostusta koetteleva täydellisyyden tavoittelu elää ja voi hyvin? Eväsoja aloitti jatko-opintonsa Japanin Kobessa 1990-luvun puolessa välissä, ja aika on vaihtunut toiseen myös siellä. Toisaalta kyse on erittäin pitkästä ja arvostetusta perinteestä.

Eikä ole kahtakaan vuotta siitä, kun japanilainen junayhtiö pyysi julkisesti anteeksi 20 sekunnin myöhästymistä aikataulusta.