Muistin virkistämistä vai pakkotyötä aivoille

Moni huokaisi helpotuksesta siinä vaiheessa, kun sai jättää puhelinnumeroiden muistamisen kännykkänsä huoleksi. Enää ei tarvitse päätään vaivata pitkillä numerosarjoilla. Mahtoiko kehitys olla tässäkään pelkästään hyvä asia: kuten tietokone sai kehomme jämähtämään paikalleen, niin älypuhelinkin on tehnyt ihmisen muistista lähes tarpeettoman. Jos jokin askarruttaa, kaiken voi tarkistaa sieltä.

Nyt sitten istuminen on todettu yhtä vaaralliseksi kuin tupakointi ja muistisairauksista on tullut pysyvä puheen- ja huolenaihe. Liikuntaohjeiden rinnalle suosituimmaksi muistijumpaksi tuntuu nousseen sudokujen teko.

Toisaalta tähän aikaan kesästä moni on taas tilanteessa, jossa muistia − tai työpöydän laatikoita − kaivellaan kuin aarretta etsien. Vaikka puhelinnumerot saattoikin unohtaa, niiden tilalle tuli kahta kauheampi riesa, käyttäjätunnukset. Itse yritän välttää turhia rekisteröitymisiä milloin mihinkin palveluun tai muuhun, jossa niitä vaaditaan. Käytän kuutta, seitsemää tunnusta. Eräs juuri lomalta töihin palannut ystäväni arveli, että hänellä on työpaikalla jatkuvasti käytössä kymmenkunta tunnusta ja muissa toiminnoissa A4-arkillinen. Vain osaa näistä jälkimmäisistä tunnuksista hän joutuu käyttämään päivittäin, joitakin taas hyvin harvoin (jolloin niitä on sitä vaikeampi muistaa).

Siinä missä puhelinnumerot ovat varsin pysyviä, salasanat kehotetaan usein vaihtamaan kolmen kuukauden välein. Jos siis jollakulla on käytössään vaikkapa 20 käyttäjätunnusta ja jokaisessa eri salasana kuten suositellaan, hän joutuu vuoden aikana melkoiseen savottaan keksiessään uusia kirjain-numeroyhdistelmiä. Entä missä hän kaikkia tunnuksiaan säilyttää? Listattuna uskolliseen älypuhelimeensa? 

Viime vuosina on kerrottu useista hakkereiden tekemistä käyttäjätunnusvarkauksista. Paraskaan kätköpaikka ei ole ollut tarpeeksi turvallinen. Mikä mahtaa olla tekniikan seuraava askel? Vaikuttaa siltä, että sen kehitys vain rappeuttaa ihmisen luontaista olomuotoa ja sitten tilalle luodaan aina vain keinotekoisempi todellisuus.

Parempia ihmisiä

Voiko ihmisen paremmuutta mitata sen perusteella, kuinka aikaisin hän aamuisin nousee sängystä? Entä onko ulospäinsuuntautunut tyyppi parempi ihminen kuin sellainen, joka viihtyy paremmin omissa oloissaan? Tekeekö minusta huonomman ihmisen, jos jätän lautaselle ruokaa, vaikka kehitysmaissa nähdään nälkää? Syökö parempi ihminen siis myös nälkäisen puolesta? Meillä ihmisillä on taipumus tuntea ylemmyyttä naurettavan pienistäkin asioista.

On helppo sanoa, että ihmiset ovat erilaisia, mutta siihen se yleensä jää. Erilaisuus ei jostain syystä olekaan samanarvoista. Aamuvirkun sitkeästi hellimän käsityksen mukaan osoittaa silkkaa laiskuutta, jos näkee unia vielä yhdeksän aikaan. Vaikka virkun varhaiset aamutunnit kuluisivat vain kahvia litkiessä, sekin on aina parempi kuin sängyssä lojuminen. Hänelle ei käy se, että jokaisella on oma luontainen vuorokausirytminsä eikä se ole kaikilla sama.

Ajat ja elämisen tavat ovat kuitenkin jo kauan sitten muuttuneet, ja moni herätyskellon virkaa toimittanut kukko on lakannut kiekumasta. Tosin yksi siihen liittyvä historiallinen jäänne ihmetyttää joka kesä: miksi torit yhä edelleen avataan kuudelta? Kuka siellä siihen aikaan käy?


Tiedä kuka olet

Viimeksi kirjoittaessani löysin Ann-Mari Huhtasen Ylioppilaslehteen kirjoittaman erinomaisen jutun valokuvaaja Hannes Heikurasta. Vaikka tiesin Heikuran oman tiensä kulkijaksi, niin hänen äärimmilleen viety introverttiytensä hätkähdyttää. Se sai ajattelemaan työelämästä tuttua kuviota, jossa tuntuu kelpaavan vain yhdenlainen työntekijämalli: sosiaalinen ”joukkuepelaaja”, ihmisten parissa viihtyvä ”hyvä tyyppi”, siis parempi tekijä kuin vaikkapa Heikura. Kuitenkin hänen työnsä ja menestyksensä todistavat nimenomaan päinvastaista.

Kukin meistä käyttäytyy ja reagoi asioihin oman temperamenttinsa mukaan. Yksi ei ole toista huonompi eikä parempi, vaikka ”hyvän tyypin” metsästäjät niin luulevatkin. Synnynnäinen sosiaalisuus ei tarkoita samaa kuin sosiaaliset taidot, jotka opitaan. Esimerkiksi psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on paljon tutkinut temperamentteja. Tony Dunderfeltin värien mukaisessa luokittelussa (punainen, keltainen, vihreä, sininen) voi jo nähdä vihjeitä siitä, mistä temperamenttityypeissä on kyse.

Kuuntelin taannoin erästä luennoitsijaa, joka hehkutti sosiaalisen median käyttöä työnhaussa. Mielestäni hän levitti erittäin kyseenalaista sanomaa julistaessaan, että ihminen, joka ei näy somessa, on epäilyttävä. Hän esitti väitteensä te-toimiston tilaisuuksissa. Kaikkia ei somessa roikkuminen ymmärrettävästi kiinnosta, ja silti heidän elämänsä on aivan yhtä merkityksellistä ja täysipainoista kuin ennen sen tuloa. Nyt sitten joku katsoo oikeudekseen lyödä tällaisiin ihmisiin leimaa, jossa lukee Hämärä tyyppi tai Jotain vikaa. Vaarana on, että hän saa paitsi työtä etsivät myös sitä tarjoavat uskomaan tähän.

Äiti Teresa vai Donald Trump?

Ehkä yleisin harhaluulo ihmisen arvosta liittyy rahaan ja omistamiseen. Maailmanlaajuinen huomio ei ole löytänyt kohteekseen uutta äiti Teresaa 1990-luvun lopun jälkeen. Lieneekö syy siinä, että melkein pyhimykseksi nostetun köyhien auttajan toiminta kyseenalaistettiin muutamassa paljastuskirjassa. Oliko siis tunnetun nunnan hyvyys pelkkää teatteria? Entä ovatko rikkaat parempia ihmisiä kuin muut, vaikkei heillä olisi siitä mitään muuta todistetta kuin pullisteleva pankkitili? En tiedä, onko maailmassa itseriittoisempaa ihmistä kuin amerikkalainen liikemies Donald Trump, joka merkkaa reviiriään nimeään kantavilla rakennuksilla ja golfkentillä. Sen tiedän, että maailma olisi pahassa pulassa, jos hän onnistuisi ostamaan itsensä Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi.

Kaikilla meillä olisi varaa olla parempia ihmisiä, mutta sisäisesti, vain omana itsenämme, ei verrattuna muihin.

Uppoudun kuvaan

Kuulemma aikuiset ihmiset ovat aivan viime aikoina innostuneet värityskirjoista. Minua taas ovat jo kauan kiinnostaneet katselukirjat. Parhaillaan selailen kirjastosta löytynyttä Maailman parhaat luontokuvat -albumia, 24. vuosikerta (Docendo), jossa kuvaajien taitavuuden lisäksi kiehtoo laaja lajien, maisemien ja ilmiöiden kirjo. Niiden rinnalla tuntuukin usein, että Suomen luonto on jo loppuun kaluttu. Kuvaajilta vaaditaan yhä enemmän mielikuvitusta, että tavallinen punatulkku tai karhu saisi katsojan kiinnostumaan.

Ikioma aarteeni on National Geographicin 100 parasta kuvaa -kuvakokoelma, johon NG:n kuvatoimittajat valitsivat mielestään ykkösotokset lehden 113-vuotisen historian ajalta. Julkaisun nro 1 kannessa vastaani katsoo kuin hypnotisoiden Steve McCurryn kuvaama vihreäsilmäinen afgaanityttö. Kuvasta on tullut alan ikoni. Tämä vuoden 2002 kokoelma vie katsojan värikkäälle kulttuurimatkalle, joka on täynnä outoja ja ihmeellisiä pysähdyspaikkoja. Verkosta löytyvä NG:n laajempi kuvakokoelma melkein salpaa hengen. Aivan mieletön.

Tutustun tekijään

Käyn mielelläni myös näyttelyissä ja luennoilla kuuntelemassa niitä, joille valokuvaus on ammatti tai vähintään tärkeä harrastus. Esimerkiksi kesällä 2013 pääsin näkemään mainitun McCurryn näyttelyn Helsingissä. Oli hienoa kuulla, että hän oli halunnut etsiä ja myös löytänyt afgaanitytön, joka oli vuosien mittaan tuonut hänelle taloudellista menestystä. Nyt McCurry vuorostaan saattoi auttaa naiseksi varttuneen kuvattavansa perhettä.

Muutamana syksynä tunnetut valokuvaajat ovat käyneet kotikaupungissani kertomassa työstään ja tietenkin esittelemässä sen tuloksia. Erityisen onnellinen olen siitä, että sain nähdä vähäeleisen ja harvapuheisen, mutta kuvissaan vaikuttavan Hannes Heikuran ennen hänen yllättävää kuolemaansa viime maaliskuussa. (Ohessa Ylioppilaslehden juttu Heikurasta vuodelta 2011.) Vanha mestari Caj Bremer taas kertoi monenlaisia tarinoita kuviensa takaa. Mieltäni kosketti muuan pikkutyttö, kirjoituslehtiö ja lyijykynä jostain 1950- tai -60-luvulta. Nykyään harvinaista kuvaustekniikkaa camera obscuraa käyttävä Marja Pirilä luo aikaa vieviä kuvia, joiden onnistumista ei voi heti tarkistaa kuten digikamerasta.

Arvostan lahjakkuutta

Varmaan on jo käynyt selväksi, että mikä tahansa valokuva ei kiinnosta minua. Onko mitään puuduttavampaa kuin (kohteliaisuudesta) katsella sivukaupalla tylsiä kotialbumeja? Toistensa kaltaiset matkakuvat, joissa pakollisen nähtävyyden eteen seisomaan asettuneet ihmiset tuijottavat kameraan, eivät todellakaan edusta mielenkiintoista näkökulmaa. Perhekuvat ovat hauskaa katsottavaa vain perheen itsensä mielestä. Nykyinen selfie-villitys ei voisi vähempää kiinnostaa.

Taitavien ammattilaisten valokuvia katsellessani kadehdin kuvaajaa, joka on osannut nähdä ja tallentaa juuri tietyn näkymän tai tilanteen kaikkine yksityiskohtineen. Oikea hetki painaa laukaisinta voi olla ohi sekunnissa tai viedä viikkoja, kuukausia. Kadehtimista enemmän kuitenkin iloitsen siitä, että olen saanut tuon täysosuman nähdäkseni. En itse harrasta kuvaamista enkä osaisi ottaa sellaisia kuvia, joita haluaisin. Kateus ei siten pilaa katselunautintoa vaan muuttuu arvostukseksi.

 

Tämäkin on katselukirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan New Yorkiin yläilmoista. Kirja julkaistiin vuonna 2001. Sen tekijä JoAnn Padgett ei voinut ennalta tietää, että teos päättyisi kuviin savuavista raunioista.