Varjoon, suojaan alta polttavan auringon

Kärsimys on pian − hetkeksi − ohi. Helteiden tulo on viestimille joka kerta kuin suurikin uutisaihe: helteen ”hellimisestä” jaksetaan jauhaa, vaikkei sanoilla ole muuta yhteistä kuin alkusointu. Viestimet lähtevät uutisoinnissaan kuitenkin yksipuolisesti oletuksesta, että kaikki suomalaiset nauttivat sydämensä kyllyydestä.

Puistossa piilottelee

niin poltteelta kuin melulta

kuvanveistäjä Olli Larjon 

tekemä pienoispatsas.

  

Kuinkahan paljon aurinko tuottaisi sähköä, jos asuntoni ikkunassa olisi paneeli, joka muuttaisi päivittäisen säteilyn energiaksi? Pahimmillaan se porottaa siihen seitsemän, kahdeksan tuntia päivässä. Saisiko sillä energialla kahvit keitettyä vai riittäisikö pakastimen jäähdytykseen?

Ennen ensimmäistäkään aurinkopaneelia suoraa aurinkoenergiaa käytettiin jopa pullapitkojen paistamiseen. Ainakin tuttuni vuosikymmenten takaisessa kesätyöpaikassa emäntä pani pitkopellin ulos, kenties talon katolle, useiksi tunneiksi paistumaan. Päiväkahvilla tarjottu pulla oli kuulemma vaaleaa mutta aivan syötävää.

Pitäisikö kokeilla samaa ideaa, kun uunin lämmittäminen helteillä ei tule kuuloonkaan.

Maailmalla menijän matkassa

Mielestäni onnekkaita ovat ne, jotka jo koulussa tietävät, mihin ammattiin haluavat. Kun on selvä päämäärä, siihen pyrkii kaikin keinoin tai ainakin määrätietoisesti.

Toisille taas opettajan rohkaisu on se tienviitta, joka vie oikeaan suuntaan. Kuinkahan moni esimerkiksi suomalaiskirjailijoista on valinnut alansa äidinkielenopettajansa innoittamana vakuutettuaan hänet kirjallisista kyvyistään?

Sattumalta juuri äidinkielenopettaja vaikutti yli 40 vuotta sitten myös siihen, että orimattilalaisesta maalaispojasta kasvoi maailman maat kolunnut arvostettu ulkomaantoimittaja.

Rauli Virtasen Reissukirjaa (WSOY 2014) lukiessa saa ihmetellä sitä kokemusten määrää, joka yhteen ihmiselämään mahtuu. Jos koululaitos menettikin hänessä innostuneen biologianopettajan, sitä kiihkeämpi palo on vienyt häntä reportterina konfliktialueelta toiselle ja valtaa pitävien tapaamisista kurjuuden keskelle.

Kovin moni meistä ei voi sanoa olleensa mukana tekemässä historiaa, mutta silminnäkijänä ja raportoijana Virtanen voi. Tosin jos lukion pakollisten kurssien karsiminen ja valinnaisuus toteutuu, voi pohtia, onko historialla kohta enää edes lukijoita.

Kun hieman yli parikymppinen maalaispoika joulukuussa 1970 lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen, hän lähti heti kauas ja pitkäksi aikaa: matka Brasilian kautta muualle Etelä-Amerikkaan ja lopulta Yhdysvaltoihin venyi 10 kuukaudeksi. Silloin matkanteko ja yhteydenpito oli aivan jotain muuta kuin nykyään.

Virtanen mainitsee, ettei tuona aikana tavannut yhtään suomalaista reissaajaa. Kirjan viimeisellä sivulla hän puolestaan kirjoittaa: ”Jack Kerouc kääntyisi haudassaan, jos näkisi tämän päivän liftareista tyhjät freewayt ja sen materialistisen nuorison, joka ”matkailee” kuulokkeet korvilla iPad-silmälapuilla internetkahvilasta toiseen lähettäen selfiekuvia.”

Myös journalismi on muuttunut. Virtasen mukaan usein reaaliaikainen ”kilpailu pikauutisista, ajan ja tilan puute, kasvava viihteellistyminen ja kansainvälisten tapahtumien taustoittamisen vähenevä arvostus heikentävät kykyämme ymmärtää maailmaa”.

Samaan on päätynyt kirjailija Richard Powers: Tunteet ovat nykyajan faktoja. Muistelmat ovat nykyajan historiaa. Paljastuskirjat ja -artikkelit ovat nykyajan uutisia.

Must ei tullu urheiluhulluu

Suvussani on monta, jotka melkein mikä tahansa urheilutapahtuma saa syttymään. Siinä perinnönjaossa en ole ollut mukana. Erään sukulaiseni mielestä lehden sivuilla on enemmän kulttuuria kuin urheilua, kun taas omasta mielestäni asia on juuri päinvastoin. Yleisimmin suhteessa 3:1 urheilun hyväksi.

Urheilua seuratakseni tarvitaan suuri kansainvälinen tapahtuma kiinnostuksen herättämiseksi. Tosin viisi vuotta sitten sen teki yksinään sinnikäs ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen.

Myöskään kilpailuhenkisyys ei osunut geeneihini. Saman asian kääntöpuolesta lienee kyse silloin, kun toiset kilpailevat ja omansa puolesta jännittää niin, ettei aina pysty edes katsomaan. Urheilijat ovat siis tarjonneet monia suuria hetkiä jopa minulle.

Tänään Suomi odottaa kolmatta jääkiekon maailmanmestaruutta. En ole katsonut yhtään ottelua. Toista oli, kun ensimmäinen mestaruus oli tulollaan. Päivästä jäi mieleen matka toiselta paikkakunnalta kotiin ja pelko(!), että jotain ennenkuulumatonta menee täysin ohi.

Lähtöpaikassa nousin bussiin ja odottelin ottelun alkamista, mutta radio pysyi hiljaisena. Lopulta kävin huomauttamassa kuskille asiasta. Radiota ei kuitenkaan määräyksen mukaan voinut avata, koska oli otettava huomioon kaikki matkustajat. Mikä pettymys.

Ehdin silti kotiin näkemään sen tärkeimmän osan. Tietysti on aina niitä, joille uusi mestaruus on ensimmäinen, mutta vuonna 1995 se oli sittenkin kaikkien aikojen ensimmäinen. Sen jälkeen kiinnostukseni jääkiekkoon jotenkin vain lopahti. Onneksi suomalaisten menestys ei ole siitä kiinni. Onhan se jo nyt nähty näissäkin kisoissa.