Valokuva − museo ilman seiniä*

”Kamera oli valmistettu niin, että sen neljäkymmentämillinen linssi mahtui napinläpeen. Kamera laukesi kuvauksen kohteen huomaamatta, kun taskussa olevasta narusta vedettiin.” Lauseet korealaisen Kyung-sook Shinin (1963−) romaanista Hovitanssija (2014, suom. 2019) kuulostivat aluksi vain lennokkaan mielikuvituksen tuotteelta.

Tarinassa mainittu kohta ajoittuu vuoteen 1888, jolloin camera obscura ‑tekniikasta kehittynyt kamera ylipäänsä sellaisena, kuin se nykyaikana tunnetaan (tai oikeammin ennen kännyköitä tunnettiin), oli vielä varsin alkutekijöissään. Useimmiten valokuvauksen historiasta kertovissa dokumenteissa ja fiktiossa on käytetty isoa, jalustalla pidettävää laatikkokameraa. Vuonna 1886, siis kaksi vuotta ennen romaanissa mainittua vuotta, Georg Eastmanin perustama Kodak toi markkinoille ennen digiaikaa käytössä olleen rullafilmin.

Erikoisesta kamerasta ja sillä kerrallaan saaduista kuudesta pyöreästä kuvasta löytyy kuitenkin todisteita vaikkapa Suomen valokuvataiteen museon sivuilta. Kameran keksijäksi mainitaan Robert D. Gray, mutta nimensä sille antoi valmistusoikeudet ostanut C. P. Stirn. Ensimmäiset kamerat tehtiin 1886 New Yorkissa (siis samana vuonna kuin rullafilmi syntyi), ja Stirnin Berliinissä asunut veli alkoi valmistaa niitä Euroopassa. Romaanissa Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti toi napinläpikameran mukanaan.

Salapoliisikameraksikin kutsutulla laitteella saattoi kuvata salaa kohteen tietämättä. Sittemmin salakuvaajat ovat itse lymyilleet pitkine putkineen pusikoissa ja muissa piilopaikoissa, kunnes päästiin kännykkäaikaan, jolloin kuvaamista tuskin enää juuri edes yritetään peitellä. Mutta jos kuitenkin on tarve peitellä, varmaan kameran saa nykyään mahtumaan vaikka nuppineulan päähän.

Jos oli aikansa outo lintu napinläpeen ujutettu pienoiskamera, niin olivat myös vuonna 2022 valmistuneen dokumentin Neuvostopysäkkien lumo kohteeksi valitut Neuvostoliiton ajan bussipysäkit. Kanadalaiselle valokuvaajalle Christopher Herwigille (1974−) ne tarkoittivat yli 50 000 kilometrin kiertomatkaa ”etsin kunnes löydän sun ‑tyyliin” entisissä neuvostotasavalloissa, muun muassa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Georgiassa,Liettuassa, Moldovassa, Ukrainassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä ja Virossa.

Herwig kuvasi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun aikaista erittäin persoonallista pienoisarkkitehtuuria monien kansallisuuksien maassa, jossa yksilöllisyyttään ei liiemmin kannattanut esitellä eikä erottua joukosta. Tuon ajan televisiokuvissa itänaapurista on nähty enimmäkseen ankeita, toinen toisensa näköisiä betonikerrostalojärkäleitä.

Onkin mysteeri, miten kymmenet ja kymmenet erilaiset bussipysäkit ovat saaneet olemassaolon mahdollisuuden. Niiden muodot ja väritykset vaihtelevat äärestä toiseen, yksinkertaisen ison betonisormuksen näköisestä suorastaan häikäisevään, pääosin sinisävyisin mosaiikein koristeltuun simpukkamalliin. Dokumentissa haastatellaan muun muassa kahta virolaista hämähäkkipysäkin rakentajaa sekä mosaiikkikoristeluja tehnyttä taitelijaa Zurab Tseretiliä (1934−2025).

Monet pysäkeistä näyttivät sijaitsevan harvaan asutuilla seuduilla ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella tehtaiden läheisyydessä, paikoissa, joihin alituisen kontrollin lonkerot eivät yhtä helposti ulottuneet. Vaikka osa pysäkeistä on jo itsestään romahtanut tai ne on purettu, Herwig sai kuitenkin tallennettua hienon ja historiallisesti arvokkaan kokoelman tästä erikoisen pienoisarkkitehtuurin aikakaudesta. Toisaalta bussipysäkit valitettavasti muistuttavat monia paikallisia asukkaita ajasta, jonka he haluaisivat vain unohtaa.

”Today, cursed by the memory of the era in which they were created, many bus stops have been torn down or disregarded as strange and embarrassing. Few people see them as the phenomenon Herwig does. He considers them to be one of the largest and most diverse architectural collections in existence. Their rejection of established forms is key to this appreciation. Herwig’s twenty year-long efforts in photographing hundreds of bus stops is an attempt to memorialize them before they are all demolished.” (sivulla About The Film)

 

*Otsikko peräisin filosofi Marshall McLuhanilta (1911−1980) Jarkko Laineen toimittaman Suuren sitaattisanakirjan (1983) mukaan.

Meren kehtoa keinutetaan kovin ottein

Sanonnan mukaan Pieniä on silakat joulukaloiksi, eikä yhdestä kituliaisesta silakasta ole nälkäisen sotilaankaan vatsan täytteeksi. Näin leikkiä saamastaan hiukopalasta laskee Tuntemattoman sotilaan Hietanen: ”No kyl mää täl pärjän pual vuat.” 

 

Saiko ehkä asioiminen kalatiskillä Juice Leskisen sanailemaan silakasta näin (Kalakaupassa 2):

− Kallavettä! / Päijännettä! / Keitelettä! / Nilakkaa!

− Onkos sieltä silakkaa? / Jos ei o, nin tilakkaa.

− Nuotillamme / kalastamme / silakkamme / merestä…

Siellä se on verestä. / − Pistä kympin erestä. 

 

Luonnon väsymätön puolestapuhuja David Attenborough (1926−) käsittelee National Geographicin esittämässä, valtameriä käsittelevässä dokumentissa muun muassa troolikalastusta ja sen aiheuttamia haittoja. Dokumenttiin oli ensimmäistä kertaa saatu kuvattua se, miten merenpohjaa pitkin vedettävä trooli ei vain kerää kaloja verkkoon vaan vie tieltään mennessään kaiken, mitä pohjassa kasvaa.

Koska minkäänlainen kalastus ei ole kuulunut omaan elämänpiiriin, kuvat jyrätystä merenpohjasta tekivät selkäpiitä karmivan vaikutuksen. Alue, joka ennen peittyi monenlaisiin ja -värisiin kasveihin ja koralleihin sekä värikkäisiin kalaparviin, näyttää troolauksen jälkeen yhtä harmaalta ja murskatulta kuin Gazan sotatanner. Tuhoisan troolauksen jättämät vanat näkyvät jopa satelliittikuvissa.

Kaiken lisäksi menetelmä antaa haluttua saalista huomattavasti vähemmän kuin se osuus, joka heitetään tarpeettomana, vahingoittuneena tai kuolleena takaisin mereen. Näin kalastaville sopii toinen suomalainen sananlasku: Syö särkeä, se kasvattaa järkeä!

Attenboroughin mukaan troolikalastus on silti paitsi laillista myös monien maiden hallitusten suosittelemaa.

Merien kalakannat ovat vähentyneet selvästi viime vuosikymmeninä. Monet rannikoiden itsenäiset, merestä elinkeinonsa saavat pienkalastajat ovat joutuneet ahtaalle suurten kalastusalusten kerätessä saalista aivan heidän nenänsä edestä.

Merien ja niissä elävien oloja heikentävät pohjatroolauksen ohella muun muassa rahtiliikenne, jättimäiset määrät muoviroskaa ja merelliset helleaallot. Merellinen helleaalto tarkoittaa sitä, että meren lämpötila ylittää vuotuisen keskilämpötilan ja kestää viikkoja, kuukausia, jopa vuosia. Viimeisten 30 vuoden aikana merellisten helleaaltojen arvioidaan lisääntyneen yli 50 prosenttia. Niitä esiintyy useammin, laajemmin ja aiempaa ankarampina − aivan kuten on todettu muistakin sään ilmiöistä.

Optimistin opas planeetalle ‑ohjelmasarjassa annettiin useita esimerkkejä ideoista, joita yksittäiset ihmiset eri puolilla maailmaa ovat kehitelleet ilmaston lämpenemisestä aiheutuvien monenlaisten muutosten ehkäisemiseksi. Kehitelmät antanevat toivoa nimenomaan optimisteille. Meret ovat kuitenkin niin valtavia, päättäjät niin lyhytnäköisiä, miljardööritkin vain rahanahneita egoisteja − pessimistisemmän on vaikeampi nähdä tulevaisuutta optimistin silmin.

Silti on arvostettava niitä, jotka kaikesta huolimatta yrittävät mieluummin kuin luovuttavat. ”Missä vaahto kuohuu kuumimmin, / poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu, / missä toiset myötävirtaan taipuu, / – sinne lohen luonto alttihin!” (Juhani Siljo: Vastavirtaan)

Lykkyä ladulle ikään katsomatta

Vuosi on edennyt siihen hetkeen, jossa television talviurheilulähetykset saavat monet lösähtämään sohvalle ja pysymään siinä kuin karhu pesässään kevääseen asti. Siinä mielessä televisio (tai muu ruutu) on osasyyllinen kansalaisten liikkumattomuuteen: kun kaikki tarjotaan helposti katsottavaksi, ei tarvitse lähteä ulos ja liikkeelle. Sohvalla huudetaan, mollataan, syödään, juodaan, mutta kannustus sieltä ei kanna ladulla lykkivän korviin.

Oma monopaussini on kestänyt jo niin kauan, että tuskin nykyisen kaltaisilla välineillä pysyisi edes pystyssä. Myöskään lumettomilla keleillä ei paljon hiihdellä. Seitsenvuotiaana intoa vielä riitti suorastaan ylenpalttisesti: välitunnilla tuli kierrettyä ladunpätkä kahdesti, vaikka opettaja oli antanut luvan vain yhteen kierrokseen. Tietenkin siitä seurasi nuhtelu ainoalle tunnilta myöhästyneelle.

Jos katsoo maastohiihtokisoja silloin tällöin mutta ampumahiihtoa aina kun mahdollista, tekeekö se katsojasta asehullun?

Kuten tiedetään, adjektiiveilla on vastaparinsa, vaikkapa kaunis−ruma, viisas−tyhmä, hidas−nopea. Ainakin ampumahiihtoa seuratessa huomio on usein kiinnittynyt sanapariin, jota käytetään tavallisesta poikkeavasti: urheilijat ovat joko nuoria tai kokeneita, eivät koskaan vanhoja. Mutta jos tavoitteellisen urheilu-uran aloittaa vaikka kuusivuotiaana, eikö 15-vuotiaskin ole silloin jo varsin kokenut? Tosin romanialainen voimistelija Nadia Comăneci on tästä aika harvinainen esimerkki (toivottavasti).  

Valitettavasti myös urheilijasta tulee vanha sitten, kun hän on liian vanha huippu-urheiluun, mikä tarkoittaa yleensä alle 40 vuoden ikää. Toisaalta hänelle oikeastaan koittaa uusi nuoruus sitten, kun hän jättää sen uran taakseen.

Adjektiivit nuori ja vanha vaikuttavat olevan käyttötavoiltaan lähes äärettömän joustavia. Äskettäin syntynyt lapsi voi olla kaksi päivää vanha, ei nuori. Lähes minkä ikäisenä tahansa saa kuulla olevansa liian nuori tuohon tai liian vanha tähän. Tuottava työelämä muistuttaa osittain urheilun maailmaa: siellä saa olla vain kokenut, ei vanha muttei oikein nuorikaan. Ainoa hyväksyttävä tilanne käyttää adjektiivia vanha lienee silloin, kun yritysoston yhteydessä siirrytään ostajan leipiin ”vanhoina työntekijöinä”.

Kun lakimääräinen eläkeikä lähestyy 70:tä, se vaatisi jo jonkinlaisia päättäjien asettamia pakotteita myös työnantajille eikä vain työnhakijoille, jotta myös vakivirattomilla olisi mahdollisuus sitä paremman työeläkkeen toivossa tavoitella.