Mieluummin kaari kuin ympyrä

Vauvasta vaariin on sanonta, jota käytetään usein esimerkiksi silloin, kun jonkin tapahtuman katsotaan sopivan kaikenikäisille. Saman voisi ilmaista sanoin untuvikosta ukkiin, imeväisestä isoisään, piltistä pappaan; juuri vauvasta vaariin on kuitenkin saanut kielessä pysyvän aseman. On turha lähteä nipottamaan siitä, että sanonta ”syrjii” naispuolisia isovanhempia.

Kaikki vaarit ovat olleet vauvoja, mutta kaikista vauvoista ei tule koskaan vaareja. Vaari (tai muu mainituista) ei välttämättä ole vielä iältään ikivanha, vaikka sanoista voi maistaa kypsän iän. Ehkäpä moni mies kehaisee ylpeänä olevansa vaari, ukki tai muu, muttei koskaan iän karttuessakaan pysty kutsumaan itseään vanhukseksi. Nykyaikana pitää olla seniori tai vain ikääntynyt.

Kirjailija Kari Hotakaista ei romaanissaan Helmi (2024) vaivaa turha miellyttämisenhalu, eikä hän kiertele sanaa vanhus vaan käyttää sitä siekailematta. ”− − kaikki alkoi siitä, kun suppilovahveron sijaan löysimme ihmisen, metsä antoi odottamattoman sadon.  − − vauvaa haluttiin, vanhus saatiin, kiitetty olkoon sattuma ja sen kauppa.” Hotakaisen lempeän reipas suhtautuminen henkilöihinsä ja myötäelämisen kyky tuntuvat hyvältä tässä ajassa.

Vastasyntynyttä yleensä ihastellaan suloiseksi tai potraksi. Muusta kuin vauvan ulkoisesta olemuksestahan ei paljoa pysty vielä sanomaan. Elämä annetaan, sitten se kannetaan (KH). Kuka mitenkin kantaa, on miljoonien erilaisten tarinoiden maailma. Itsestäänselvyys voi toisinaan tuntua melkeinpä uudelta löydöltä: ”Hän oli verrannut toisiinsa vanhuksia ja lapsia ja tullut siihen tulokseen, että lapset ja vanhukset olivat saman ihmisen eri painoksia.” (KH)

Eri painosten välissä voi tapahtua paljon kaikenlaista, niin hyvää kuin pahaa. Joistakin elämä tekee sellaisia julmureita, että on vaikea uskoa tuonkin ihmisen joskus olleen jonkun mielestä suloinen ja ihana. Eikä vain eri painos vaan tyystin eri ihminen. Toisaalta kun vauvasta on tullut vanhus, ei useinkaan ole enää ketään hänet tuntenutta muistelemassa varhaislapsuuden aikoja.

Kukaan muiden ihmisten parissa kasvanut tuskin pystyy välttymään tapojen tartunnalta. Tavan ohella kyse voi olla myös luonteenpiirteestä. Perin ikävältä tuntuu huomata itsessään jokin sellainen jommaltakummalta vanhemmalta tarttunut käyttäytymistapa tai piirre, josta tätä on mielessään tai peräti ääneen arvostellut. Sitten tajuaakin kauhukseen olevansa aivan samanlainen.

”− − vaikka olin päättänyt että isäkseni en tule, niin sen ymmärsin, kun Leoa niinä joulukuun päivinä katselin, että en voisi myöskään toimettomana jäädä seuraamaan, kun toinen ihminen kulkee pelkillä polttoaineen höyryillä, tankki kumisevan tyhjänä.” (Sirpa Kähkönen: Vihreä sali, 2021)

Oma peilikuva ei useinkaan kerro totuutta elämänkulusta, ainakaan ilman jotain radikaalia muutosta. Samalta vain näyttää päivästä toiseen. Mutta annas olla, jos näkee äskettäin otetun kuvan jostain menneiden aikojen tunnetusta henkilöstä tai tapaa monen vuoden jälkeen tuttavansa. Entä sitten ne, joiden ajokortissa komeilee kuva nuoruusvuosilta, vaikka syntymävuodesta näkyy, että siitä on kulunut vuosikymmen jos toinenkin.

”Kun ystäviä pitkästä aikaa tapaa, näkee tarkkaan, miten ne ovat poissaolon aikana muuttuneet, ja aina ne ovat laihtuneet tai lihoneet, ehkä painuneet kasaan. Saman talon väkeä vain silmäilee ilman ajatusta, sillä heidän kasvojensa luulee olevan aina samanlaiset kuin ne jo lapsuudessa olivat. Läheisiä vain katsoo, muttei näe. Vasta aikojen kuluttua osaa päästää irti menneistä kuvista ja yhtäkkiä huomaa, että ihmiset ovat muuttuneet joiksikin toisiksi.” (Tommi Kinnunen: Pintti, 2018)

Ihmiselämää, tuota kasvua ”vauvasta vaariin”, on totuttu kuvaamaan kaarena, mutta yhä useammin on alkanut näyttää siltä, että se tekeekin täyden ympyrän. Monen vanhuudenpäivät tuhoaa muistisairaus, joka ikään kuin tyhjentää mielen lähes kaikista sinne kertyneistä kokemuksista ja ihmisistä. Vanhus muuttuu kuin avuttomaksi sylilapseksi jälleen. On ehdottomasti armollista, jos välttää niin tylyn kohtalon. Vähempikin riittäisi.

”Kaikilla on mielessään tyhjiä kohtia, aukkoja, suuria kuusikkoja, joiden läpi ei nähnyt mitään, tiheitä pajukkoja, heinittyneitä puroja, umpeen kasvaneita saunapolkuja.” (KH)

Nallekarkkeja kymmenellä pennillä

Vielä viisi vuotta sitten tutulla lähikioskilla käytiin tulo- ja lähtöhein välissä seuraava lyhyt sananvaihto: Myyjä: Tarvikko kuittia? Ostaja: Kyllä, kiitos. Myyjä: Olkaa hyvä.

Tuossa vaiheessa ei pelkkä rahalla maksaminen vaikuttanut myyjän palvelukykyyn eikä -asenteeseen, mutta jostain syystä kuitin haluaminen nosti asiakkaan välittömästi teititeltävien ryhmään. Myyjä käsitteli käteistä rahaa yhtä näppärästi kuin vaihtoi verbin persoonamuotoa.

Reilu vuosi sitten eräässä ruokapaikassa näkyi jo hälyttäviä merkkejä siitä, miten konkreettisen rahan käsittely ja sen myötä päässälasku tuottavat vaikeuksia nuorille asiakaspalvelijoille. Kassaa hoitaneelta tytöltä vei ällistyttävän kauan laskea, paljonko oli annettava takaisin 15 eurosta, kun ateria maksoi 13,50 euroa. Hän vaikutti olevan aivan hukassa moisen laskutoimituksen takia.

Yhä käteisrahaa on lapsen näkökulmasta katsoen voinut ”nostaa seinästä” samaan tapaan kuin maitoa saadaan kaupasta, useinkaan tuntematta sen pidemmälle vievää alkuperää. Setelirahalla maksaessa voi kaupassa saada takaisin kolikoita, jotka aiemmin ovat olleet lapsen ensimmäisiä välineitä itsenäisen rahankäytön opettelemiseen − yleensä karkkiostoksia tekemällä. Joskus muinoin aloitettiin pennin nallekarkeista.

Jos kuitenkin vanhemmat itse käyttävät enää vain digitaalisia maksuvälineitä, miten he opettavat jälkikasvulleen rahan arvon ja käytön? Miten lapsi oppii, paljonko on euro tai viisi ja mitä sillä rahalla saa? Entä annetaanko kännykän tavoin maksukortti kouraan koulunsa aloittavalle?

Vai jätetäänkö tämä(kin) asia koulun kontolle? Aika usein lasten taitoja ja tietoja koskevaa uutisointia seuratessa saa vaikutelman, että vanhempien mielestä on koulun tehtävä hoitaa heidän lastensa kokonaisvaltainen kasvatus ja opetus. Vanhempien tehtävä taas on niin hiekkalaatikolla, uimarannalla kuin kotonakin vetäytyä rakkaimpansa eli puhelimen (tai muun digilaitteen) pariin.

Digiajan vanhempien on syytä muistaa, että alle 10-vuotiaan kyky ymmärtää asioita on vielä aika rajallinen ja konkreettinen. Esimerkiksi termi sisäiset arvot voi ”tarkoittaa vaikka sitä, että on sattunut pahaksi onnekseen nielaisemaan kymmenkruunusen”. (6-vuotias Ole Andreas Unni Lindellin kirjassa Krokotiilit eivät puhu suomea, 2007)

Kenties heikentynyt oppi rahan arvosta ja sen myötä sumentunut ymmärrys omien varojen mukaisesta käytöstä on johtanut muun muassa nuorten holtittomasti kasvaneisiin verkko-ostoksiin ja pikavippeihin. Olkoon kuinka vanhanaikaista tahansa, käteisrahan avulla on helpompi kuin korttia vilauttelemalla seurata käyttövarojensa riittävyyttä.

Harva meistä todella ymmärtää, miltä vanhimmalta elossa olevalta sukupolvelta tuntuu elää läpi kaikkien sen kokemien muutosten, joita on tullut eteen eri vuosikymmenten aikana. Onhan monelle meistä vain viime vuosien myllerryksiinkin sopeutuminen tuntunut hankalalta. Kun kaikki, mihin on tottunut, muuttuu entiseksi, ja aina uudelleen on totuteltava johonkin uuteen − tahtoi tai ei. Toiset mukautuvat, toiset eivät. On varmaan hirveää tuntea joutuvansa koko ajan enemmän yhteiskunnan ulkopuolelle, koska ei kerta kaikkiaan kykene pysymään muutosten mukana.

Vaikka seuraava poiminta Lindellin jo mainitusta kirjasta onkin 7-vuotiaan Roseannen suusta, aikuisen sanomana siinä voisi jo kuulla mistään mitään ymmärtämättömän ylimielistä naureskelua: ”Äidin mummo, siis isoisoäiti, eli dinosaurusten ja filosofien aikana. Minun mummo on vähän nuorempi, mutta ei sekään ollut nähnyt banaania ennen kuin 23-vuotiaana!”

Suursiivous

Viestinten mukaan Suomen hallituksella on aikeita matkia Ruotsin mallia. Niin Suomen kuin Ruotsinkaan vankiloihin ei kuulemma enää mahdu lisää rikoksentekijöitä, joten on keksitty ulkoistaa heidät Viroon säilöön.

Aikeista ajatusleikkiin: Nykyhallituksen päiväunissa Suomesta löytyy varmaan useita muitakin kansalaisryhmiä, joista ainakin salaa toivottaisiin päästävän eroon. Ensimmäisenä tulevat mieleen työttömät, joiden lukumäärän juuri uutisoitiin taas kasvaneen − vastoin vaalilupauksia työllisyyden nostamisesta. Mitä muuta voi odottaa, kun tehdään päätöksiä korvata ihmistyövoima digitalisaatiolla, roboteilla, tekoälyllä tai ei millään? Helpottamalla mahdollisuutta irtisanoa työsuhde ei työllisyys tietenkään kasva, koska silloin aina joku jää ilman sitä työtä, jonka joku toinen saa.

Sitten vain miettimään sopivia maita, jotka tarvitsisivat tuhansittain uusia työntekijöitä tai joihin heidät siitä huolimatta voisi lähettää pois silmistä. Paitsi ettei sen miettiminen ole päättäjien ongelma ollenkaan, heidän tehtävänsähän on vain poispotkiminen. Ainakaan kieli tuskin tuottaisi hankaluuksia sen enempää lähettäjä- kuin vastaanottajamaassakaan: englantiahan osaavat kaikki.

Vankiloiden tapaan ylikierroksilla käyvät Suomen sairaalat ja ikääntyvien hoitopaikat. Jonnekin muualle olisi siis nekin jonot suunnattava. Lyödään vielä lähetteeseen sanat Omalla kustannuksella, ja niin ratkeaisivat kertaheitolla nykyisen pahoinvointivaltion hyvinvointiongelmat sekä julkisten palveluiden aiheuttama velkataakka. Työssäkäyväthän eivät jälkimmäisiä tarvitse, heille on omat palvelunsa. Mikä valtava säästö − ja taas riittäisi rahaa uusiin verohelpotuksiin ja muihin hyvityksiin, eläisihän Suomessa enää vain varakasta väkeä, jolle halutaan pelkkää hyvää.

Jos Suomessa kuitenkin alettaisiin protestoida omien kansalaisten laittomia siirtoja vastaan, omavaltaisuuteen pyrkiville päättäjille se tuskin olisi ongelma eikä mikään: laadittaisiin vain tuota pikaa laki, että maassa asumiseen vaaditaan tietty ansioraja. Määriteltäisiin se saman tien tarpeeksi korkeaksi, muttei kuitenkaan uhkaamaan päättäjien omaa asumisoikeutta. Sen sijaan tuloraja työntäisi työttömien ohella maan rajojen ulkopuolelle jo paljon muitakin ryhmiä. Loistava keino päästä eroon valtion talouskasvua haittaavista menoeristä!

Ja voi mitä röyhkeyttä tämä kaikki olisikaan maalta, joka itse haluaa käännyttää jokaisen tänne muualta pyrkivän.

On myös niitä, jotka lähtevät tai lähtisivät muualle täysin vapaaehtoisesti. Nyt osa rikkaista etsiytyy veroparatiiseihin välttääkseen kotimaansa verotusta, mutta ehkä he viihtyisivätkin täällä paremmin, kun edellä mainitut epäkohdat olisi korjattu. Lähtö voisi tulla eteen myös ihan muusta syystä: Kun Venäjä vuonna 2022 hyökkäsi Ukrainaan, alkoi yksi ja toinen Suomessa miettiä mahdollista pakopaikkaa, jos naapuri iskisi tännekin. Puolustakoot maata ne, jotka jäävät.

Alkuperäinen ongelma, vankiloiden tilanpuute, saa kysymään: Onko aivan mahdotonta saada lakkautetuista terveysasemista tai kouluista tai muista tyhjilleen jääneistä rakennuksista luovaa mielikuvitusta käyttämällä remontoitua vaikkapa lisää vankilapaikkoja, kenties helpommin ja edullisemmin kuin uutta rakentamalla tai Viroon vankeja passittamalla? 

Ohjelmasarjassa Maamerkkien uusi elämä mielikuvituksen käyttö näyttää olevan rajatonta: aivan toisessa tarkoituksessa aiemmin toimineet, tyhjilleen jääneet rakennukset ovat saaneet mitä erilaisimpia uusia käyttötarkoituksia. Vaikkei mistään vanhasta olekaan tehty vankilaa, liian ahtaaksi käyneestä vankilasta on tehty loistohotelli Bostonissa.

Sano jokin sana

Otetaanpa summamutikassa tarkasteltavaksi kaksi sanaa, vaikkapa lanka ja profiili Kielitoimiston sanakirjaa apuna käyttäen.

Lanka on useimmille tuttu sana, jos on joskus ommellut tai neulonut tai kutonut. (Voi silti olla, että profiili on jo tunnettuudessa mennyt sen ohi.) Kielitoimiston sanakirja määrittelee langan tekstiilikuiduista, metallista tms. valmistetuksi tavallisesti ohuehkoksi säikeeksi t. säiepunokseksi tai rihmaksi. Sanonta ei rihman kiertämää tuskin avautuu, jos ei tunne rihman merkitystä.

Lankaa käytetään myös kuvaannollisessa merkityksessä: pitää kaikki langat käsissään, saada langan päästä kiinni. Rikostutkijat etsivät johtolankoja, kun jonkun elämän lanka on katkennut, ja esimerkiksi vaikeaselkoisesta tekstistä yritetään löytää sen punainen lanka, johtoajatus.

Lanka liitetään myös sähköön, siis sähköjohtoihin. Aikoinaan lauloivat puhelinlangatkin monenlaisin sävelin, kuten sanonnoista joku tulee lankaa tai lankoja pitkin (esiintyy puhelimessa kiivaaseen sävyyn) sekä langat olivat kuumina (viestintäyhteydet vilkkaassa käytössä) voi päätellä. Lankapuhelinhan on nuorille jo tuntematon käsite, mutta vanhemmille voi vielä tulla tarve saada joku langan päähän.

Kolmannessa päämerkityksessään (ansa)lankaa on käytetty metsästyksessä, mistä on peräisin myös sen kuvaannollinen merkitys mennä tai lentää lankaan (mennä ansaan, tulla petetyksi).

Profiilin tutuin merkitys lienee nykyisin peräisin sosiaalisesta mediasta. Yksittäisten kansalaisten tekemien someprofiilien ohella monet yritykset kartoittavat esimerkiksi asiakkaittensa ostomieltymyksiä ja rikostutkinnassa profiloidaan rikollisia. Tilanteen mukaan joku voi pitää matalaa profiilia (esiintyä huomaamattomasti, toimia varovaisesti) tai nostaa profiiliaan (ryhtyä esiintymään tavalla tai toisella näkyvämmin).

Toisina aikoina ennen somea sanan profiili oppi konkreettisimmin tarkoittavan (kasvojen) sivukuvaa, esineen tai ihmisen ääriviivoja, siluettia. Sillä tarkoitetaan myös jonkin poikkileikkausta tai pystysuuntaista pituusleikkausta, varsinkin sen ääriviivoja, sitä esittävää piirrosta, mallia tms. Voidaan puhua esimerkiksi rakennuksen pohjapiirustuksesta ja profiilista tai hiihdossa latuprofiilista.

Sanakirjan mukaan profiili sopii käytettäväksi myös muotolistan, -teräksen tai -levyn poikkileikkauksena näkyvän pinnan muotoilusta (uurteet, kohoumat tms.); myös näin muotoillusta listasta, tangosta t. levystä.

Alussa käytetty adverbi summamutikassa on tietenkin silmänlumetta. Tarkoituksena on koko ajan ollut päästä esitellyistä sanoista muodostettuun yhdyssanaan lankaprofiili. Sukankutojan päässä varmaan alkaa raksuttaa: Onko kyse jostain samankaltaisesta hienostelusta kuin radiossa mainostettu audiodraama (aiemmin selväsanaisemmin kuunnelma)? Ovatko lankakaupat siis jollain erityisellä tavalla ryhtyneet profiloimaan tuotteitaan?

Ei sentään. Tai no, ainakin tässä tapauksessa ennestään täysin tuntematon, silmille lyönyt ja kerrassaan kummalliselta kuulostava termi löytyi lieden käyttöoppaasta: Ritilä on aina asetettava lankaprofiilien väliseen uraan.

Googlatessa hakusana lankaprofiili antoi aika ymmärrettävästi enemmän viitteitä langan kuin teräksen suuntaan. Eräs aivan muuhun viittaava otsikko puolestaan kuului: Keinotekoisen ruohon lankaprofiili. Siinä kohtaa olikin jo parasta poistua paikalta.