Viisi syltää pituutta ja kolme leveyttä, siinä erään asumuksen mitat. Vanhassa pituusjärjestelmässä suomalainen sylimitta eli levitettyjen käsien väli vastasi 1,78:aa nykyistä metriä. Rakennuksen koko onkin helpompi hahmottaa metreinä: alle yhdeksän pituutta ja liki viisi ja puoli leveyttä. Tilaan sisältyi myös saunaa edustava kiuas.
Asumuksen jakoi vuosikausia keskenään peräti seitsemän täysikasvuista miestä, alkuaikoina iältään 17−25 vuotta. Vaikka pirtti paloikin maan tasalle heti jouluna, uudelleen rakennettu seisoi ”samassa paikassa, samassa muodossa ja tilassa kuin ensimmäinen”. Miesjoukko, veljessarja, ei katsonut tarvitsevansa niin sanottua omaa tilaa, vaan kaikki oli yhtä ja avointa, myös nukkumapaikka parvella.
Ahtaalta kuulostava pirtti merkitsikin veljeksille lähinnä suojaa sadetta, myrskyä ja pakkasta vastaan, sillä suurimman osan ajastaan he viettivät ulkona metsästys- ja pyyntiretkillä. Luonnonlapset elivät luonnossa ja luonnon antimista. Ei käyty kuntosaleista etsimässä lihaksia tai kaupassa täyttämässä ruokakasseja.
Idean väliaikaisesta muutosta uuteen paikkaan metsän keskelle esitti muillekin samoilija Lauri, joka oli omasta puolestaan jo päättänyt: ”Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.” Siihen Juhani: No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.” Silti kirjailija Kivi havahduttaa henkilönsä vuosien vierittyä tekemään havainnon, että ”metsän otus − − jo väheneekin peloittavalla tavalla”.
Eläinkunnalla onkin erittäin merkittävä osuus veljesten elämässä. On kiintoisaa huomata, että vaikka tarinankertojan kieli on muuten erittäin rikasta ja kuvailevaa, tarinassa ei juurikaan esiinny sellaisia enimmäkseen (tai myös) kuvaannollisesti käytettyjä ”eläinperäisiä” sanoja, jotka nykykielessä ovat useimmille tuttuja. Esimerkiksi aasinsilta, harakanvarpaat, hevonkuusi, (heittää) häränpylly(ä), joutsenlaulu, karhunlanka, karhunpalvelus, kissanviikset!, koiranilma, koirankuje, krokotiilinkyyneleet, linnunmaito, lintukoto, oravanpyörä, porsaanreikä, poronkusema, poropeukalo (ehkä alun perin viittaakin kahvinporoihin), pukinkontti, pässinpää, rotanloukku, siansaksa, sudenkuoppa, sudennälkä, teerenpeli, variksensaappaat. Niiden lisäksi on lukuisa määrä eri eläimille ”omistettuja” kasvinnimiä, kuten harakankello (ym.), hiirenvirna, karhunsammal, ketunleipä, käenrieska, kurjenpolvi, vuohenputki.
Nyt sillä silmällä lukiessa seitsemän veljeksen tarinaa vastaan on tullut mainituista vain teerenpeli Juhanin kertoessa Turun-matkalla näkemästään, kun ”aika vekama mamselli tai röökynä” sekä ”aika kekkale mieheksi” kohtasivat kadulla. Kivi käyttää kyllä muita ilmaisuja, esimerkiksi ”jäniksen passi”, ”härkäpäivät”, ”variksenjalka”, ”koiranhammas”, (komsarjus eli) ”sudenkutsija”. Kun oloihinsa tyytyväiset miehet miettivät, mitä heiltä puuttuu, niin Timo vastaa: ”Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää. Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin.”
Kun pidemmän ajan jälkeen taas syventyy tähän suomenkielisen romaanin edelläkävijään, voi vain ihmetellä ja ihastella kirjoittajan kekseliästä ja monipuolista ilmaisutapaa. Moni nykylukija luultavasti pitää 1860-luvulla kirjoitettua kieltä kovin laveana ja myös vaikeana ymmärtää. Näkeehän siinä kielen muuttumisen hyvin konkreettisesti. Toisaalta voi kysyä, onko kielenkäyttö nykyisinkään aina niin tiivistä ja ymmärrettävää. On myös hyvä muistaa, että Kivi kirjoitti aikana, jolloin suomen kieli vasta taisteli päästäkseen kyökkikielestä tasavertaiseen asemaan virallisen ruotsin rinnalle.
Sen sijaan, että kirjailija olisi todennut ”aurinko laski länteen”, hän kirjoitti ”− − alasmäkeä länteen juoksi jo auringon pyörä”. Alavilla mailla hallan vaara sai toteutuessaan muodon ”pellon povella makasi harmaa halla”. Kivi ei myöskään tyytynyt lakonisesti toteamaan, että ”sitten kaatui pyrskivä orhi ja kuoli” vaan kirjoitti ”− − sitten kaatui pyrskivä orhi, unohtain ainiaaksi elon kuuman leikin”. Tappelun jäljistä ei lehdissä kerrota Kiven tapaan: ”− − paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi kuin tinakannun pohja. Juhanin koura oli tehnyt tämän töykeän raivaustyön.”
Kiven kieli tekee hyvää, jos kyllästyttää kuunnella tämän ajan jargoneita, poliitikkojen puheita tai englanninsekaista suomea. Ei tulisi mieleenkään nauraa ivallisesti romaanin kielelle, mutta hiljaa hyreksimään se kyllä saa.
Aapo: Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen. Juhani: No puhkaise se sydänkarsinastas ulos.
Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä
