Roska silmässä

Television brittisarja Suuri keramiikkakisa jaksaa hämmentää jaksosta toiseen. Ei niinkään osallistujien eikä heidän tuotostensa takia vaan arvostelutuomarin tehtäviä hoitavan Keith Brymer Jonesin ylettömän herkkyyden takia. Kilpailijatkin hämilleen saavalle keramiikkataiteilijalle nimittäin sopivat kuin naulan kantaan laulun sanat ”Saat miehen kyyneliin, se helppoa on”.

Tuskin on kovin tavallista, että ihminen vaikuttuu jostain esineestä niin vahvasti, että hän liikuttuu. Sen sijaan musiikkikappale tai elokuvakohtaus saattavat paljon yleisemmin herkistää jopa kyyneliin asti. Brymer Jonesin tunteisiin vetoaa pelkän esineen lisäksi tietysti myös tekijän kaikkinainen taitavuus sen tekemisessä. Mutta silti reaktiota hämmästyy, koska se sivustakatsojan mielestä syntyy täysin odottamatta ja niin ”vähästä” eikä arvostelutuomari mitenkään yritä sitä edes peitellä. Kenenkään ei ole vaikea arvata, että vedet silmiin nostaneen teoksen tekijä pärjää ainakin sillä kierroksella.

Toista äärilaitaa kuvasi vuosia sitten esitetty dokumentti Rio Ferdinand ja kuolema. Siinä Brymer Jonesin maanmies, entinen jalkapalloilija Rio Ferdinand totesi miesleskien sururyhmässä käytyään, että mies ”saa itkeä jalkapallo-ottelussa mutta ei kuollutta vaimoaan”. Hänen vaimonsa oli niihin aikoihin kuollut syöpään.

Urheilulla on ilmeisen voimakas vaikutus niin yksilön kuin kansakuntien tunne-elämässä. Sen vuoksi näköjään saa ja uskaltaa kiertelemättä itkeä ja unohtaa, että tosiasiassa meni roska silmään.

Entä miten vastaisivat brittikeraamikolle kaksi suomalaista Timoa, fiktiivistä tosin?

Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoon, silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja. (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, julk. 1870)

Toinen Timo on puolestaan yksi Kari Hotakaisen Tarinan (2020) henkilöistä. Asuintalonsa asukaskyselyssä hän vastaa yhteen kysymyksistä näin: ”Rakkautta en ole saanut enkä kyllä ole sitä hakenutkaan. En itke rakkauden enkä minkään muunkaan perään. En ylipäätään itke, saan vihasta paljon enemmän irti.”

Niin se menee, että kyynelten voimaa vastaan taistellaan kynsin hampain, mutta vihalle annetaan periksi ällistyttävän helposti. Koska vihasta tässä maailmassa ei tule pulaa, voisiko sen energian jotenkin valjastaa hyötykäyttöön?

Timojen vankka vakaumus olla itkemättä missään tilanteessa tuo mieleen kerran jossain lehdessä olleen näyttelijä, koomikko Ulla Tapanisen haastattelun. Siitä tuli merkittyä muistiin yksi veljeen liittyvä (vai veljen sanoma?) lause muttei tarkempaa lähdettä: ”Kyllä suomalainen mies voi elää täysipainoisen elämän nauramatta kertaakaan ääneen."

Huivista kiinni

On monenlaisia turvallisuusuhkia, kuten vihamielinen naapurivaltio, terroristiryhmittymät ja − kuinka ollakaan − naisten huivittomuus.

Kun Iranissa naiset kuukausia sitten lähtivät kaduille ilman huiveja osoittamaan mieltään, se valtion tiedotusvälineiden mukaan on osoitus vastarinnasta, jolla halutaan ”tahrata maan imagoa ja edistää turvattomuuden tunnetta” (Helsingin Sanomat 8.4.2023). Jos naisilta kysyttäisiin, turvattomuuden tunteen lähde olisi todennäköisesti jossain ihan muualla.

Sääntöjen noudattamista valvova poliisi kenties kärsii henkilöstöpulasta, sillä mainitun HS:n uutisen mukaan maassa otetaan julkisilla paikoilla käyttöön valvontakamerat huivittomien naisten kiinni saamiseksi. Näiden ”riistakameroiden” kuvien perusteella ensin annetaan varoitus tekstiviestitse ja sen jälkeen, jos sana ei tehoa, otetaan muut keinot käyttöön.

Voiko sivilisaation olemassaolo tosiaan perustua vaatekappaleeseen? Iran kuuluu kuitenkin maailman vanhimpiin korkeakulttuureihin, mutta maan sisäministeriössä ilmeisesti katsotaan, että sen romahdus on vain huivista kiinni. Nykyinen huivipakko sitä paitsi otettiin siellä käyttöön vasta vuonna 1983.

Iraniakin tiukempien pukeutumissäännösten Afganistanissa puolestaan edes vaateliikkeen mallinuket eivät pääse elävää naista helpommalla. Jos omistaja on sattunut olemaan huolimaton (tai jopa tieten uskaltanut jättää nuken pään paljaaksi), nuken kaula katkaistaan. Veri ei sentään näissä mestauksissa vuoda. (Yle: Maailmanpolitiikan arkipäivää ‑ohjelma 9.4.2023) Huivia ei kaiketi vaadita, muovipeite riittää.

Talebanin hallitsemassa maassa turvallisuuden nimissä (?) kaduilla partioivat tiukkailmeiset partasuut aseineen puolestaan ovat ennemminkin niitä, jotka herättävät pelkoa ja siten lisäävät yleistä turvattomuuden tunnetta sen sijaan, että vähentävät sitä. Mikä lienee tarkoituskin.

Vaikka pakon alaisena pinnan alla aina kytee, vaikuttaa siltä, että Afganistanissa tuskin on odotettavissa iranilaisnaisten nostattamien kaltaisia mielenosoituksia. Siitä rynnäkkökiväärit pitävät huolen.

Läntisessä todellisuudessa eläneenä on vaikea ymmärtää sitä, että vaatekappaletta pidetään arvokkaampana kuin sen oletettua käyttäjää, tässä tapauksessa naista. On aivan eri asia pukea huivi vapaaehtoisesti kuin pakotettuna. Toiset haluavat tehdä niin, toiset eivät. Miksei vain anneta valita sen mukaan?

Wikipedian artikkelissa Islam ja naiset kerrotaan, että sukupuolten välinen tasa-arvo saavutettiin islamissa jo 1 400 vuotta sitten. Onko niin, että tasa-arvo merkitsee eri kulttuureissa eri asioita?

Myrskyn jälkeen pilvet käy pois kanssa tuulen

Onko joku tykittänyt pilvet hajalleen, koska tänään paistaa niin kirkkaasti? Eikä Suomessa vietetä nyt edes olympialaisia!

Alkuviikon katkeamaton, koko päivän kestänyt lumisade sai jatkua, eikä kukaan tehnyt sille mitään. Kukaan ei estänyt viime vuosina eri puolilla yleistyneitä rankkasateita eikä tulvia. Tornadot ja hurrikaanit heittelevät estämättä ilmaan kaiken tielleen osuvan. Tulivuoret purskauttelevat hehkuvaa laavaa miten tahtovat. Ukkosmyrskyt salamoineen ovat kuin suurta taivaallista draamaa ilman, että kukaan tietyllä hetkellä kilkuttaa kelloa väliajan merkiksi.

Jollain (ehkä kieroutuneella) tavalla se tosiasia, ettei ihminen pysty määräilemään päivittäistä säätä, vaikuttaa väkevästi ja saa ajattelemaan: onneksi ei. Että on edes jotain, jota ihminen ei kykene saamaan mieleisekseen.

Vaaliehdokkaatkaan eivät pysty edes vertauskuvallisesti lupaamaan pelkkää auringonpaistetta tai sadetta. Tai jos jälkimmäistä lupaa, tuskin saa monta ääntä.

Jos on pakko yrittää päästä sorkkimaan luonnonjärjestystä, niin eikö pilvien hajottamisen (tarkoituksena saada kuvauksellinen maisema) sijaan nyt olisi sittenkin tärkeämpää kehitellä pilviä, jotka tuottaisivat sadetta kuivuudesta kärsiville alueille?

2000-luvun ihmistä ei enää kannata syytellä 1700- ja 1800-luvulla eläneiden alkuun panemasta kehityksestä, joka päästöjä puskevine tehtaineen ja liikennevälineineen aloitti ilman saastuttamisen ja ilmaston lämpenemisen. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärrettiin, että ihmisen toiminnalla on siinä osuutensa, vaikka helposti kaikki eivät kielteisesti vaikuttavaa asiaa (ole) myöntäneet. Tässä sitä nyt ollaan, ajan kanssa kilpaillen keksimässä keinoja, miten tällä pallolla nyt ja tulevaisuudessa selviydytään hengissä.

Vaikkei ihminen voikaan aamulla sanella, että tänään paistaa tai sataa, hänen voi sittenkin pidemmällä aikavälillä katsoa vaikuttaneen siihen, miten kauan tai paljon paistaa tai sataa nyt. Taisivat edellä sanat onneksi ei sittenkin olla hieman hätiköityjä.

Sitä paitsi ihmisen äärimmäinen vaikutuskyky on vielä kokematta ja todistamatta. Romaanikirjailija saattaa hyvinkin olla oikeassa sanoessaan, että ” − − ydinasein käytävä suurvaltasota päättyy maailmanpaloon ennen kuin se ehtii alkaakaan. Ydintuhosta ei selviä kuin jokunen kala, joilla ottaa taas satoja miljoonia vuosia raahautua maankamaralle ja siitä puun kautta maahan”.  (Timo J. Tuikka: Kekkosen salaiset päiväkirjat, 2020)

Kehittelemänsä ydinaseen ottaa käyttöön vain ihminen itse.

Viimeaikaisten uutisten perusteella näyttää toteutuneelta ennustukselta, että ”kaksi ydinasekolossia on pysyvästi tuomittu pahantahtoisesti silmäilemään toisiaan halki vapisevan maailman”. Näin totesi Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower (1890−1969) puheessaan YK:n yleiskokouksessa vuonna 1953 (Wikipedia).

Toinen noista kolosseista, syyttömyyttään kaikkeen vakuutteleva itänaapurimme pitää kyllä huolen siitä, ettei tämä asia pääse muilta unohtumaan.