Alas on pitkä matka

Kun katsoo alas, huimaa. Olipa matkaa 20 tai 900 metriä, ei mitään väliä: pitkästi joka tapauksessa.

Yksinäinen purjehtija Robert Redfort kamppailee elokuvassa All is lost (2013) merenkäynnin aiheuttamia ongelmia vastaan. Välillä pitää paikata ajelehtivan kontin veneen kylkeen tekemää reikää, välillä taas pelastaa veneeseen tulvineesta vedestä eloonjäämisen kannalta tärkeimmät tavarat.

Ennen siirtymistään pelastuslauttaan (elokuvanteon aikaan 75-vuotias) Redfort vielä kiipeää purjeveneensä mastoon korjatakseen rikkoutuneen antennijohdon. Ehkä hänen sijastaan korkeuteen nouseekin sijaisnäyttelijä. Ehkä maston korkeus on 10 metriä. Silti se tuntuu vähintään 20:ltä, kun ylhäältä suuntaa katseen veneen pohjalle ja lainehtiviin merenaaltoihin. Ajatuskin heiluvan maston huipulla roikkumisesta on mahdoton.

Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä selviytyäkseen. Jos taas puhutaan vapaaehtoisesta luonnon uhmaamisesta, joskus toisten mielitekoja ei vain voi käsittää.

Alex Honnoldin mielitekona oli kiivetä pitkin pystysuoraa kallioseinämää yli 900 metrin korkeuteen. Helmikuussa parhaan dokumenttielokuvan Oscar- ja Bafta-palkinnot saanut Free Solo (2018) on kuvaus Honnoldin suorastaan yliluonnollisesta suorituksesta ja siihen valmistautumisesta Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa.

Redfortilla oli sentään turvaköysi, Honnoldilla ei muuta kuin käsiensä ja kiipeilytossujensa pito. Jos ote lipeäisi, tiedossa olisi pudotus varmaan kuolemaan.

Honnold käyttää hyväkseen kalliopinnan jokaisen roson, kolon ja halkeaman, mutta katsojan ei ole yhtään helpompi ymmärtää, miten siinä ikinä voi onnistua. Kallio on niin kova ja periksi antamaton. Toisaalta turvallinen, toisaalta – kuten tässä tapauksessa – enimmäkseen turvaton.

Mitä ylemmäksi Honnold kiipeää, sitä pienemmältä näyttää alhaalla kallion juurella levittäytyvä metsä. Katsojan vatsa on kääntynyt nurin jo monta kertaa. Myös suorituksen kuvaajien on toisinaan pakko kääntää katse muualle valtavan hermopaineen vuoksi: kuvaavatko he samalla ystävänsä kuoleman?

Usein kysytään, mikä sai jonkun ihmisen ryhtymään äärimmäiseen tekoon. Saman kysymyksen voi esittää Alex Honnoldin tapauksessa, eikä mikään vastaus taida riittää selitykseksi.

Yhtä ja toista

Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon valheita ja valheista. Jotkut niistä niiden esittäjä tietää valheiksi alun perinkin, toiset taas pääsevät ilmoille tietämättömyyden ja asiantuntemattomuuden vuoksi. Myös ylimielinen uho ravitsee maaperää, josta valheita putkahtelee kuin sieniä sateella.

Voima-lehdessä (2/2019) psykiatri ja kirjailija Claes Andersson ottaa esiin termin kaksoissitova kommunikaatio. Kun ihminen ikään kuin saarretaan tilanteeseen, johon ei sen ristiriitaisuuden takia pysty reagoimaan järkevästi, kyse on kaksoissitovan kommunikaation käytöstä. Käytetyin esimerkki lienee kysymys Milloin päätit lopettaa vaimosi hakkaamisen?

 

Jos joutuu jatkuvasti elämään sellaisen ristipaineen kohteena, voi tulla jopa hulluksi.

Anderssonin esimerkki kaksoissitovan kommunikaation käyttäjästä ja hänen toiminnastaan on tuttuakin tutumpi suurelle osalle tämän ajan ihmisiä. ”Sehän on pelkkää hulluksi tekemisen yritystä. Sanoo yhtä, seuraavalla hetkellä sanoo toista, sitten kieltää sen toisen ja sanoo jo jotain kolmatta.” Tällainen epämääräisyys pitää Anderssonin mielestä maailmaa otteessaan.

Mitä jos edellä luonnehdittu henkilö onkin perillä kaksoissitovan kommunikaation voimasta ja tekee kaiken täysin tietoisesti? 

Luottamuksen puute rapauttaa lopulta koko yhteiskunnan.

Pako putkeen

Urheilu voi uuvuttaa paitsi Seefeldin laduilla myös television ääressä. Kehotus kääntää kanavaa ei auta, jos kanavanvaihdin ei ole omissa käsissä.

Aikuinen sukulainen väitti lasten tapaan vastaan, kun kerran nimitin häntä urheiluhulluksi. Mutta mitä muuta voi olla sellainen, joka katsoo lähes kaikkea lajista riippumatta ja paikalliskisoista olympialaisiin?

Niinpä television urheiluputkipäivä onkin osittain pilannut sunnuntait nyt viikko toisensa jälkeen.

Joitakin vuosia sitten tuli sukulaisen kanssa tavaksi lounastaa kerran viikossa yhdessä. Parasta on, että hän valmistaa yleensä kaiken tarjottavan – ei tarvitse kuin astua valmiiseen pöytään. Kaiken lisäksi hän tekee maistuvaa ruokaa ja täysin omasta halustaan.

Yhteisen päivän vietto toistuu jokseenkin aina samanlaisena: ruoka, kahvit, peli. Hänellä on kortit, minulla pöytäpeli Rummy, ja vain toista pelataan kunakin päivänä. Yhden kerran sukulaisen ehdotuksesta pelasimme šakkia. Luultavasti ei ehdota toiste.

Lounashetket ovat jatkuneet, mutta oma pelaaminen on pitkään joutunut väistymään urheiluputken tieltä. ”Kai sieltä jotain urheilua tulee”, totesi sukulainen eräänkin kerran kauan ennen maailmanmestaruuskisoja. Kun hän nousee pöydästä, se on sitten siinä eikä mikään protestointi auta.

Katse tähyää jo epätoivoisena horisonttiin: missä lienee putken pää?