Maamme II

Enää muutama yö itsenäisyyspäivään.

Kuluneen vuoden aikana on toteutettu kymmeniä ja kymmeniä Suomi 100 -ideoita. Muuan radiossa ehdotettu idea ei sitten kuitenkaan lähtenyt lentoon. Kansalainen kuulemma esitti, että itsenäisyyspäivänä tietyllä kellonlyömällä itse kukin alkaisi laulaa Maamme-laulua siinä paikassa, missä sattuu olemaan.

Vaikka toisaalta tietää, että jähmeäksi yhteislauluun osallistuminen olisi jäänyt, niin toisaalta ajatus viehättää. Aina joku rohkea kestää sivuun jättäytyvien naureskelun ja lähtee mukaan hulvattomimpiinkin tempauksiin. Sielun silmin voi nähdä, kuinka ihmiset omissa oloissaan tai julkisella paikalla ‒ kesken keittiöpuuhien, bussin odottamisen tai kävelylenkin ‒ tarkistavat kellonsa ja ryhtyvät ”sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan”. Moni varmasti kokoontuisi joukolla yhteiseen esitykseen.

Suomen kansallislaulu piirtyi alun alkaen paperille ruotsinkielisenä vuonna 1846, kun J. L. Runeberg (1804‒1877) tarttui sulkakynäänsä. Kesti peräti parikymmentä vuotta, ennen kuin Vårt land erinäisten yritysten jälkeen vuonna 1867 kääntyi suomen kielelle nykyisessä muodossaan.

Jotakuinkin samoihin aikoihin kuin Maamme-laulun suomennos tehtiin, kirjoitti myös Aleksis Kivi (1834‒1872) runonsa Suomenmaa. Sekin on sävelletty ja sovitettu lauluksi. Yhden version esittää Saaga Ensemble.

Runebergin ja Kiven runot ovat säilyneet elinvoimaisina kielen muuttumisesta huolimatta. Suomenmaassa mainittu kanteleensoitto on jopa kokenut uuden nousun. Runot paljastavat tekijöidensä arvomaailman, joka nykysuomalaisella näyttää keskittyneen kouristuneessa kädessä olevaan laitteeseen. Runot ovat eläneet kauemmin kuin paraskaan tällainen laite tulee ikinä elämään.

○○○○ 

6.12.2017 Suomi viettää satavuotisjuhlia. Kippis!

Kielipuolista

Alkuvuodesta verkkouutisessa kerrottiin tällainen tieto: ”Viime vuoden 52 645 syntynyttä lasta on itsenäisyyden ajan niukiten. Kuolleita oli noin tuhat enemmän.” Sana niukiten ja sen sisältävän lauseen muotoilu vei huomion itse uutisesta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan perusmuoto niukasti on taipumaton tai vaillinaisesti taipuva. Komparatiivimuodossa se taipuu niukemmin ja superlatiivissa niukimmin. 

Mitä siis tarkoittaa niukiten? Kuuluuko se johonkin suomen kielen murteeseen?

Hakukoneella etsittäessä niukiten-muoto tuottaa kyllä muitakin tuloksia. Uutislauseen kirjoittaja ei siis ole sen ainoa käyttäjä.

Jos yrittäisi korvata niukiten-sanan varsinaisella superlatiivilla niukimmin, huomaa vielä selvemmin, miten kummallinen lause on. Sen olisi voinut muotoilla jotenkin muuten, esimerkiksi ”Viime vuonna syntyi 52 645 lasta, mikä on vähiten koko itsenäisyyden aikana” tai ”Viime vuosi oli syntyvyydeltään itsenäisyyden ajan niukin, 52 645 lasta”.

Siinä missä edellinen kummastuttaa, seuraava kerta kaikkiaan kiukuttaa: ”Minkälaisia osaajia Suomi tarvitsee tulevaisuudessa? SuomiAreena goes koulutus -keskustelu suorana lähetyksenä” (MTV 18.11.2017).

Miksi näitä sekasikiöitä levitetään suomen kieleen? Miksi ei kelvannut vaikka ”SuomiAreenassa puhutaan koulutuksesta”? Kuulostaako jonkun mielestä todellakin hienommalta, jos seassa on sana tai pari englannin kielellä? Vaikuttaa aivan siltä kuin yritettäisiin synnyttää jonkinlaista yleisesti hyväksyttävää pidginiä.

• • •

Kun tänään poikkesin läheiseen, varsin vaatimattomaan kauppakeskukseen, havaitsin yhtäkkiä menevänikin ovista, joiden yläpuolella luki Shopping Center. Yhden jos toisen liikkeen ikkunoissa mainostetaan niin ikään vain englanniksi. Sen sijaan, että opetettaisiin muunkielisiä ymmärtämään suomea (monessa tapauksessa uuden kotimaan kieltä), pakotetaankin siis tavalliset suomalaiset ostoksillaan vaihtamaan oma kielensä toiseen.

Armottomat sekunnit

Äskettäin huvittuneisuutta herätti uutinen, jonka mukaan japanilainen junayhtiö katsoi aiheelliseksi pyytää anteeksi 20 sekunnin heittoa aikataulussa. Täsmällisyys kun on Japanin rautateillä kunnia-asia.

Millainen onkaan sen kääntöpuoli? Junankuljettajat ajavat vuorojaan kovassa paineessa, kun aikataulut on mitoitettu sekuntien tarkkuudella. Myöhästyä ei siis saa, koska matkustajien on ehdittävä vaihtaa junasta toiseen. Junavaunujen on pysähdyttävä juuri tiettyyn asemalaiturin kohtaan, josta matkustaja pääsee etsimättä nousemaan suoraan omaan vaunuunsa, kuten toimittaja Chris Tarrant osoitti Japanin-matkallaan Kiehtovan maailman sarjassa Eksoottiset junamatkat.

Ohjelmassa Hetki ennen tuhoa puolestaan kerrottiin täsmällisyyden vaatimuksen pahimmasta seurauksesta. Huhtikuussa 2005 tapahtui Japanin toiseksi pahin junaonnettomuus Amasagissa. Siinä kuoli 107 ja loukkaantui yli 560 ihmistä.

Onnettomuusjunan nuorella kuljettajalla oli jo valmiiksi paineita niskassaan: hänet oli aiemmasta virheestään määrätty niin kutsuttuun uudelleenkoulutukseen, nikkin kyoikuun. Siihen joutunut saa osakseen rankaisevaa ja halveksivaa kohtelua. Kyseinen kuljettaja oli muun muassa määrätty siivoamaan linnunjätöksiä raiteilta ja kirjoittamaan raportteja kouluttajan huutaessa vieressä.

Kerta riittänee osoittamaan, että tällaista koulutusta kannattaa välttää. Voi vain kuvitella, millaiset ajatukset risteilivät nyt tämänkin kuljettajan päässä, kun hän tiesi tehneensä useamman virheen samalla matkalla: Kerran hän oli ylittänyt aseman 8 metrillä. Syntyneen viivästyksen takia hän ajoi päin punaisia valoja myöhästymisen aiheuttamassa henkisessä paineessa. Lopulta hän oli yli minuutin jäljessä aikataulusta.

Hetkeä ennen onnettomuutta juna kulki ylinopeudella jyrkkään mutkaan, eikä hätäjarrutuksesta enää ollut apua. Nopeakulkuiset junat eivät ole estäneet japanilaisia rakentamasta isoja kerrostaloja lähelle radanvarsia. Amasagissa yksi junanvaunu syöksyi läheisen rakennuksen parkkihalliin, ja toinen vääntyi L:n muotoon sen nurkan ympäri.

Kuljettaja oli kuolleiden joukossa. Myöhemmin onnettomuustutkijalautakunta myönsi lausunnossaan, että hänen saamallaan uudelleenkoulutuksella saattoi olla osuutta turmaan.

Kumpi lienee pahempaa Japanin rautateiden johtajille ‒ kasvojen menetys vai henkien menetys?