Ahdasta ja avaraa

Moni asia ihmistä kummastuttaa, ja yksi niistä on Britannian parlamentin alahuoneen istunnot. Jo pelkkä televisiokuva saa haukkomaan henkeä raikkaan ilman puutteesta, kun näkee parlamentin tupaten täyteen pakkautuneet penkkirivit. Edustajat istuvat niin tiiviisti kiinni toistensa kyljessä, että tilanne saattaa antaa aihetta jopa ahdisteluepäilyksiin. Miten sellaisessa puristuksessa voi keskittyä mihinkään muuhun kuin hengittämiseen? Miten parlamentin jäsenet suostuvat tällaisiin työskentelyoloihin?

Yhtä ahdistavalta tuntuu ajatus asumisesta 15,5 neliön asunnossa.

Toisaalta on monesti kummastuttanut niin ikään brittiläinen, Kevin McCloudin juontama ja sinänsä kiinnostava talonrakennusohjelma Grand Designs. Ihmiset raken(nut)tavat itselleen valtavia satojen neliöiden koteja, vaikka perheeseen kuuluisi vain kaksi jäsentä. Hiilijalanjälki lienee mittava.

Usein unelmatalot ovat korkeita, avaria ja monin erikoisuuksin varustettuja tiloja, joita entisestään avartavat lattiasta kattoon ja seinästä seinään ulottuvat ikkunat.  Niiden toimittaminen ja saaminen paikalleen näyttää aina olevan stressin paikka. Puhtaana pitäminen tai rikkoutuneen lasin vaihtaminen ei taida paljon naurattaa.

Ihmiset, jotka ovat lähteneet tällaisiin todella kalliisiin rakennusprojekteihin, eivät yleensä ole olleet mitään miljonäärejä. Joiltakin ovat rahat loppuneet kesken tai rakentamisen takia on pitänyt jättää työpaikka. Onpa onneton juttu, jos kaiken puurtamisen jälkeen myös yhteiselo saman avaran katon alla joskus käy mahdottomaksi.

Ihmeteltävää kodinrakentamisessa riittää. Etelä-Ruotsin Sikhallissa asuva perhe halusi rakentaa 145-neliöisen hirsitalonsa 300-neliöisen kasvihuoneen sisälle (Maalla-lehti 3/2017). Kodin ympärillä leijuu lähes välimerellinen lämpö: taloa varjostavat isot kasvit estävät lämpöä nousemasta lasiseinien sisällä tukahduttavan kuumaksi. Hiki nousee otsalle pelkästä ajatuksesta. Asukkaiden ongelmana on ollut sisäilman kuivuus, jota parantamaan on suunniteltu sisäuima-allasta.

Talon rakentajien tavoitteita ei kuitenkaan voi moittia. Asukkaat halusivat käyttää kotiinsa mahdollisimman paljon puuta ja rakentaa siitä sellaisen, joka kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa. Lisäksi niin talossa syntyvä lämpö kuin jätekin piti pystyä hyödyntämään.

Viisihenkinen perhe viihtyy lasipalatsissaan, mutta itse en haluaisi sellaisessa asua.

Nouse, riennä suomen kieli

Poika teki lauseen.
Liiat sanat karsi.
Yksi kului puhki.
Mikä sanan parsi. 

Sanataitaja Juice Leskinen kuvaa runossaan Sana & lause osuvasti suomen kielen kehityksen nykysuunnan. Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtaja Sari Hyytiäinen on opettajavuosiensa aikana nähnyt saman: muiden luku- ja kirjoitustaitoon liittyvien osa-alueiden heikentymisen ohella lukiolaisten sanavarasto on hupenemaan päin. Kun ei hallita esimerkiksi synonyymeja, yhtä ja samaa sanaa käytetään niin, että se Juicen sanoin ”kuluu puhki”. Tähän törmää muun muassa opinnäytetöissä. 

Sua ilvehditään,
sana, tyhjätasku.
Älä tilaa mitään;
tulee sanan lasku. 

Ei ihme, että suomalaisten kirjoitustaito on surkastumassa, täällähän ollaan koko ajan enemmän siirtymässä sanoista merkkikieleen. Nuorimmat kaiketi viestivät enää vain hymiöillä ja kuvasymboleilla tai lyhyillä kirjainyhdistelmillä. Silti joidenkin mielestä someajan nuoret kuulemma kirjoittavat enemmän kuin koskaan.

Ellei mitään tehdä, tulevaisuuden eduskunnassa äänestetään painamalla milloin ylöspäin, milloin alaspäin kääntyvää hymynaamaa. Samaan tapaan viranomaiset antavat myönteisiä ja kielteisiä päätöksiään. Kun kirjailija kirjoittaa teoksensa tällaisella merkkikielellä, suomen kieli on lopullisesti menetetty. Tulevat historiantutkjat tulkitsevat merkkejä kuin luolamaalauksia ‒ jos mitään ylipäänsä on enää konkreettisesti tutkittavissa.

Ilahduttavasti jotain kuitenkin ollaan tekemässä. Sari Hyytiäinen ja lukuisa joukko muita äidinkielen- ja kirjallisuudenopettajia ovat päättäneet ottaa härkää sarvista ja kääntää kielenkäytön rappeutumisen kehityskulkua toiseen suuntaan Lukeva koulu -hankkeen avulla. Hyytiäinen on esitellyt hanketta eduskunnan valtiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaostossa.

Myös opetus- ja kulttuuriministeriössä tehdään parhaillaan suunnitelmia lasten ja nuorten lukutaidon parantamiseksi. 

Markkinoilla monilla,
missä Helppo-Heikki
huutaa megafonilla,
siellä sana leikki. 

Vaikka onkin vakavasta asiasta kyse, tarkoitus on saada kielenkäyttäjät yhä "leikkimään sanoilla", säilyttämään suomen kielen sävykkyys, monimuotoisuus ja ymmärrettävyys. Tähän työhön tarvitaan "monia markkinoita".

Onneksi on tunteet

Piirroselokuvillaan lumonneen Walt Disneyn mielestä taide ei toimi, jos se ei vaikuta ihmisen tunteisiin. Piirrettyjen menestys perustui alkuaikoina vitseihin, joiden tarkoitus oli saada katsojat nauramaan. Hyväntahtoinen nauru saa olon tuntumaan kevyeltä ja iloiselta. Disneystä tehdyn dokumentin mukaan ohjaaja halusi kokeilla jotain muutakin: hän halusi tietää, voiko piirrosfilmi saada myös itkemään.

Disney sai vastauksen kysymykseensä joulun alla vuonna 1937. Tuolloin Yhdysvalloissa tuli ensi-iltaan hänen piirrosfilminsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jonka hahmot perustuvat yhteen satumaailman tunnetuimmista saduista, saksalaisten Grimmin veljesten tarinaan Lumikki.

Kateellisen äitipuolensa kynsistä pelastunut Lumikki saa kodin metsässä asustavien kääpiöiden luona. Kun äitipuoli kuulee tytön edelleen olevan hengissä vastoin hänen antamaansa määräystä, hän muuntautuu vanhan eukon hahmoon ja vie Lumikille myrkytetyn omenan. Omenaa haukannut tytärpuoli vaipuu kuoleman kaltaiseen tilaan.

Lasisessa arkussa makaavan Lumikin hautajaissaattokohtaus teki osaltaan piirroselokuvan historiaa: yleisö liikuttui kyyneliin, jopa sellaiset suuret näyttelijät kuin Clark Gable ja Carole Lombard. Disney piti yleisön reaktiota elokuvan suurimpana saavutuksena yli kaupallisen menestyksen.

Vain täysin paatunut pystyy pitämään oman katseensa kirkkaana, kun piirroshahmon silmän sumentaa hitaasti poskelle vierähtävä isokokoinen kyynel.

On helppo olla samaa mieltä Walt Disneyn kanssa siitä, että taiteen tulee vaikuttaa tunteisiin, muuten se on merkityksetöntä. Jos suomalainen elokuva pystyy viemään katsojaa tunneskaalan äärestä toiseen samalla tavalla kuin Antti-Jussi Annilan ohjaama Ikitie, se on onnistunut yli odotusten. 

Ahdistusta, pelkoa, raivoa, inhoa, järkytystä, murhetta, myötätuntoa, ripaus iloa, helpotusta ‒ Ikitien musertava tarina ja hienot näyttelijäsuoritukset pakottavat kokemaan kaikki nämä tunteet sen sijaan, että kärsimättömänä odottaisi elokuvan päättymistä.

Varmaan yhtä lailla katsojalle kuin päähenkilö Jussi Ketolalle on osoitettu elokuvan viimeiset, mieleen jäävät sanat. Niin ankaran koettelemuksen jälkeen kumpikin meistä kaipaa lohdutusta, turvaa ja toivoa paremmasta.