Rauhan puolesta

Kerran elämässäni olen osallistunut mielenosoitukseen. Kun Yhdysvallat vuonna 2003 runnoi tahtoaan läpi päästäkseen sotimaan Irakissa, tuhannet ja tuhannet ihmiset kaikkialla maailmassa lähtivät sekä vastustamaan sotaa että puolustamaan rauhaa. Olin yksi heistä.

Vaikka suurten ihmisjoukkojen mielenilmaisu ei estänytkään silloisen presidentin, George Bush nuoremman, tekemää päätöstä toteutumasta, television välittämät kuvat osallistujamääristä olivat vaikuttavia. On psykologisesti aivan toista nähdä todelliset marssivat ihmiset kuin pelkkä kannattajia mittaava luku jossain verkkosivulla.

Toisin kuin mielenosoittajat Bush halusi uskoa hänelle tarjottua todistusaineistoa Irakin joukkotuhoaseista. Jostain oli keksittävä uusi syy, koska Yhdysvaltain tiedustelu ei ollut onnistunut todistamaan Irakin presidentin Saddam Husseinin osallisuutta Yhdysvaltoihin vuonna 2001 tehtyyn terrori-iskuun.

Nyt alkaa näyttää siltä, että pian on aika lähteä suurin joukoin uudelle marssille. Kuinka ollakaan, jälleen syypää tähän istuu Valkoisessa talossa Yhdysvalloissa. Jälleen puhutaan joukkotuhoaseista. Vaikka marssien vaikutus talon isännän tekemisiin epäilemättä jäisi vieläkin vähäisemmäksi kuin vuonna 2003, maailma tarvitsee silmin nähtävän todisteen toisenlaisesta ajattelusta.

Bush sai aikoinaan liittolaisekseen Ison-Britannian. Voisiko toivo maailman pelastamisesta löytyä tällä kertaa sieltä? Missä olet, James Bond? Tehtävä odottaa.

Pari poimintoa elämän kirjosta

”Jos voisin napsauttaa sormiani ja muuttua ei-autistiseksi, en tekisi niin – koska silloin en enää olisi minä. Autismi on osa olemassaoloani”, on sanonut nyt 70-vuotias etologi ja autismikonsultti Temple Grandin. Juuri hänen tapauksensa antoi nimen Oliver Sacksin kirjalle Antropologi Marsista (alkuteos 1995, suom. 2006).

Grandinin varhaislapsuus oli pelkkää kaaosta ja itsetuhoista käytöstä, eikä hän puhunut lainkaan ennen kolmatta ikävuottaan. Sen sijaan monien autistien tapaan hänen keskittymiskykynsä kehittyi erinomaiseksi. Lääkärit ennustivat hänen tarvitsevan elinikäistä laitoshoitoa.

Myöhemmin Grandin sai opettajan, jonka avulla hän löysi oman paikkansa. Siinä, missä sosiaalinen kieli monimutkaisine vihjauksineen, olettamuksineen, kielikuvineen ja vitseineen ei yleensä auennut, tekniikan kieli olikin helppoa ja johdatti hänet tieteen maailmaan.

Kansainvälistä kuuluisuutta Grandin sai karjan hyvinvointia parantavilla uusilla menetelmillään, jotka muun muassa vähentävät eläinten stressiä ennen teurastusta. Wikipedian mukaan yli puolet pohjoisamerikkalaisista teurastamoista käyttää nykyisin Grandinin mallin mukaisia karjankäsittelytiloja.

Vaikka Grandinin on ollut vaikea ystävystyä, ilmaista tunteitaan ja ymmärtää ihmisten pelaamia pelejä, hänen elämäntyökseen tuli lopulta esiintyä puhujalavoilla eri puolilla maailmaa. Enimmäkseen hän luennoi autismista ja eläinten käyttäytymisestä. Sacksin tekemien havaintojen mukaan Grandinin luennointityyli on ajan mittaan sujuvoitunut, ja hän saattaa jopa improvisoida ja tehdä humoristisia sivuhuomautuksia.

Televisiossakin esitetyn elokuvan Temple Grandin (2010) pääosassa on monipuolisia rooleja tehnyt Claire Danes.

• • •

Sacks kertoo kirjassaan myös taiteilija Jonathan I:n tapauksesta. Jonathan oli yli 60-vuotias, kun hänen autoonsa törmättiin. Onnettomuus ei vaikuttanut pahalta, eikä hän tuntenut tarvetta hakeutua hoitoon. Vaimon mielestä jotain oli pielessä, ja hän pakotti miehensä tutkimuksiin seuraavana päivänä.

Vaarattomalta tuntunut kolaus kuitenkin mullisti Jonathanin elämän. Värikylläisistä maalauksistaan tunnettu kuvataiteilija menetti kokonaan värinäkönsä. Ei vain punaista ja vihreää vaan kaikki värit. Maailma näyttäytyi pelkissä harmaan sävyissä, myös unissa. Syömäänsä ruokaakaan hän ei pystynyt tunnistamaan värin perusteella.

Jos ei pidä mustavalkoisesta tyylistä eikä ajattelutavasta, värien menetys on käsittämätön sokki. Jonathanin piti paitsi sopeutua mahdottomaan myös opetella toimimaan uusin tavoin jokapäiväisessä elämässään. Ensin tämä Pantone-värikartat hallinnut taiteilija luuli osaavansa maalata muistin varaisesti värejä käyttäen, mutta muiden mielestä hänen uudet maalauksensa eivät enää miellyttäneet silmää. Lopulta hän siirtyi täysin mustavalkoisen taiteen tekemiseen.

Värinäön menetystä korvasi jonkin verran hämäränäön paraneminen. Kukapa silti vaihtaisi värit kykyyn lukea auton rekisterinumero yöllä neljän korttelin päästä, kuten Jonathanille kävi. Tosin eihän hän saanut valita.

Paitsi että kolmen vuoden kuluttua onnettomuudesta taiteilijalle annettiin mahdollisuus kokeilla uutta menetelmää, jonka avulla värinäköä olisi ainakin yritetty palauttaa.  Jonathanin läpikäymä sopeutumisaika oli kuitenkin ollut niin vaikea, ettei hän halunnut kokea samaa enää uudelleen. Ehdotus tuli liian myöhään; nyt se tuntui hänestä enää käsittämättömältä ja vastenmieliseltä.

Vaikka siis Temple Grandiniin verrattuna Jonathan I:lle tarjoutui todellinen mahdollisuus ”napsauttaa sormiaan” ja muuttua, hänkään ei halunnut tehdä niin. Molemmat tuntuvat ymmärtäneen elämästä jotain hyvin olennaista.

Entä kumpi lienee ihmiselle nykymaailmassa vaikeampaa, hyväksyä itsensä vai toinen sellaisena kuin on?

Maalaismaisemassa

Vuosia sitten sukulainen perheineen muutti takaisin kotiseudulleen taloon, josta oli lähtenyt. Asiasta ilmoitettiin tavanomaisesta poikkeavalla osoitteenmuutoskortilla, oikeammin -kirjeellä. Sitä ei tiedon siirtämisen jälkeen kerta kaikkiaan voinut hävittää kuten tarkoitukseen painetulle kortille on tapana tehdä.

Yksi, kenties tärkein muuton syy käy ilmi runotekstistä, jonka alle on merkitty lähteeksi Marjatta Pokelan Mörköooppera.

Olen nähnyt ja kokenut kaupungin valot,
sen kiviset kadut, sen kiviset talot,
ja ihmisten elämän siellä,
missä pienet oli kaikkien tiellä.
Kai olen jo viipynyt tarpeeksi kauan,
nyyttini otan ja matkasauvan,
ja matkustan maisemiin muihin,
pian lehtikin puhkeaa puihin.

Silloinen perheen pieni on jo aikuinen mies. Kävi aikansa katselemassa muualla, kunnes hänkin palasi samaan paikkaan ja jatkoi sukunsa maiden viljelyä.

Tosin myös paikkakuntaa alettiin sittemmin jostain syystä nimittää kaupungiksi. Mahtuu se sentään nykyiselle C106-listalle. Tai koska puhutaan suomalaisista kaupungeista, käytän – toisin kuin Helsingin herra – listastakin nimeä K106. 

Kaupunki-nimityksen voi viimeistään unohtaa, kun astuu kadulta pihapiiriin. Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa. Jukka Virtanen sen puki sanoiksi, vaikka katselikin jotain toista maisemaa. 

• • • 

Nykyään ei kai enää lähetetä edes osoitteenmuutoskortteja. Sen sijaan kaikkia Suomen sotaveteraaneja toivotaan jälleen muistettavan kortilla tulevana itsenäisyyspäivänä. Oikealla postikortilla, joka hyllyssä tai piirongin päällä todennäköisesti ilahduttaa saajaa paljon enemmän kuin laitteessa piileskelevä tekstiviesti tai klikattava nettikortti. 

Toivottavasti kaikki saisivat omansa, niin ettei tulisi pettymystä kuten heti juhlavuoden alussa. Silloin muuan veteraanin omainen pahoitti mielensä ilmeisesti vuodenvaihteen tapahtumajärjestelyistä ja ilmaisi närkästyksensä jotenkin liikuttavan sumeasti:

”Mitä varten Suomi 100v juhliin on valittu esiintyjät, jotka eivät ole olleet edes syntyneet, kun Suomi itsenäistyi? Tämä on sotaveteraanien halveeraamista.” Rintamasotilaan tytär 

(alun perin Metro 5.1.2017, Suomen Kuvalehti nro 4/2017)