Taideteos Dallasista

Jäin myöhäisillassa katsomaan ohjelmaa Kuolema − tarinoita elämästä (Fem 11.7.) Tässä norjalaisen dokumenttisarjan kolmannessa osassa aiheena oli kuolema luovuuden lähteenä. Elokuva, maalaustaide, musiikki ja kuvanveisto tarjoavat siitä monia esimerkkejä, joista tässä esiteltiin muutamia.

Yllättävin mainituista esimerkeistä − kuuluisin tallenne ihmisen kuolemasta − osui samalla hämmentävästi yhteen viimekertaisten mietteideni kanssa. (Ikävän yhteensattuman tunteen toi samaa sivuava aihe jo perjantaina 8.7.) Tuntuu makaaberilta ottaa filminpätkä Dallasin vuoden 1963 tapahtumista esimerkiksi kuolemasta luovuuden lähteenä. Niin kuitenkin kävi, että myöhempinä vuosina sitä alettiin verrata taideteokseen.

Monen muun ohella liikemies Abraham Zapruder halusi ikuistaa presidentti Kennedyn vierailun ja saikin ainoana filmilleen hänen kuolemansa. (Jos tarkkoja ollaan, Kennedy kuoli vasta myöhemmin sairaalassa.) Kun tieto harvinaisesta filmistä levisi, viestimet alkoivat tietenkin kilpailla siitä, kuka saisi yksinoikeuden sen esittämiseen. Lopulta Life Magazine osti sen ja tekijänoikeudet 150 000 dollarilla. Vuonna 1975 lehti myi filmin takaisin Zapruderin perikunnalle yhdellä dollarilla.

Kansallisarkisto pyysi perikuntaa säilyttämään filmin arkistoa varten. Jossain vaiheessa viranomaiset kuitenkin takavarikoivat nauhan ja pitivät sitä arvottomana parin dollarin filminä. Perikunnan asianajajan mielestä se kuitenkin oli ”ikoninen, arvokas taideteos”. Sitä päädyttiin esteettisen arvonsa vuoksi vertaamaan yleisneroksi mainitun Leonardo da Vincin Codex Leicesteriin. Viranomaisten päätöksellä hinta nousikin lopulta 17 miljoonaan dollariin.

Epäilevää mieltäni askarruttaa, mitkä ovat kyseisen asianajajan arvot. Onko hän vain rahanahne amerikkalainen asianajaja? Filmi on ilman muuta historiallisesti arvokas dokumentti, mutta onko se taidetta? Mitä jos kaikille dokumenteille lyötäisiin samanlainen hintalappu kylkeen? Toisaalta nykyään tarjonta lienee niin runsasta, että tulevaisuudessa lappuihin merkittäisiin selvästi pienemmät hinnat. Ja toisaalta melkein mitä tahansa voidaan kutsua taiteeksi.

  

Dokumentti esittää katsojalle kysymyksen, onko kuoleman kuvauksissa estetiikkaa, joka sekä kiehtoo että kammottaa. Harva kai pystyi olemaan katsomatta esimerkiksi järkyttäviä kuvia, joissa kymmeniä ihmisiä putosi tai pudottautui palavasta World Trade Centerin tornirakennuksesta vuonna 2001. Yksi tällainen ikoninen valokuva on Richard Drew'n The Falling Man. 

Sen sijaan raja luultavasti tulee aika monella vastaan vaikkapa siinä, kykeneekö katsomaan äärijärjestöjen brutaaleilta kuulostavia tappovideoita. Keksiikö joku niitäkin vielä joskus nimittää taiteeksi?

Maailman katolla

Huomasin heidät vasta melko hiljattain, kenties joitakin kuukausia sitten − miehet mustissaan turvaamassa Pirkon selustaa valkoisen talon katolla. Siis Valkoisen talon.

Kirjeenvaihtaja Pirkko Pöntinen suokoon anteeksi poikkeuksellisen tuttavallisuuteni. Oikeasti tiedän hänet vain Ylen ruutukasvona raportoimassa Yhdysvaltain asioista.

Mustapukuisten miesten ryhmä valvoo tietenkin presidentin ja hänen perheensä turvallisuutta. Milloin nämä Salaisen palvelun agentit ovat virka-asunnon katolle kiivenneet? Eivät ainakaan vuonna 1865, kun valtion virastona toimiva organisaatio perustettiin: Wikipedian mukaan Salaisen palvelun päätehtäväksi tuli Yhdysvaltain presidentin turvaaminen vasta vuonna 1901 tapahtuneen presidentti William McKinleyn salamurhan jälkeen.*

Vartioivatko agentit siellä jo ennen vuoden 2001 lentoteitse tehtyjä terrori-iskuja? Neljästä lentokoneesta yhden on arveltu alun perin suunnanneen juuri Valkoiseen taloon. Kone ei kuitenkaan koskaan päässyt kohteeseensa vaan syöksyi maahan toisaalla.

Ehkä ratkaiseva, traaginen muistutus ylhäällä vaanivasta vaarasta saatiin Dallasissa vuonna 1963, kun siellä vieraillut silloinen presidentti John F. Kennedy ammuttiin avoautoon kadunvarrella seisseen yleisön silmien edessä.

Vaikka vuonna 1800 käyttöön otettu Valkoinen talo on vain 21 metriä korkea, en hämmästyisi, jos suojelutehtäväänsä suorittava turvamies ajattelisi seisovansa ”maailman katolla”. Onhan Yhdysvaltain presidenttiä totuttu poliittisen valta-asemansa vuoksi pitämään ylimpänä kaikista. Tämä näkemys voi tosin monen silmissä muuttua piankin aivan mahdottomaksi.

Pirkon selän takana näkyviä miehiä (oletus!) on kymmenkunta. Heillä ei näytä olevan mitään tiettyjä vartiopaikkoja jonkin välimatkan päässä toisistaan, vaan he seisoskelevat ryhmissä ja varmaankin keskustelevat näkymistä. Sieltä ylhäältä osuu silmään vaikkapa väärin pysäköity auto.

Miten kokonaisen päivän tai vahtivuoron saa kulumaan kattoagentin työssä? Pysyykö työkaveriporukassa vaadittava tarkkaavaisuus yllä, jos jutellaan mukavia miesten kesken? Turvamiehet varmasti tiedostavat olevansa näkyviä maalitauluja itsekin, mutta sanotaanhan, että kaikkeen tottuu. Luulisi käyvän hieman tylsäksi, jos kuukausi toisensa jälkeen kuluu ilman, että mitään tapahtuu. Samalla voi hämärtyä agentin haukankatse.

Taidankin tehdä asiaa kirjastoon ja lainata Ronald Kesslerin agenttihaastatteluihin perustuvan kirjan Presidentin turvamies.

* Kesslerin mukaan kuitekin vasta vuonna 1951 kongressi hyväksyi presidentin suojelua koskevan lain.

Kutsu mökille on kutsu parhaisiin juhliin

Keväällä Femman sarjassa Stugor Kasper Strömman kierteli suomalaisilla kesämökeillä etsimässä mökkeilyn tarkoitusta. ”Olen miettinyt miksi erämaassa halutaan viettää aikaa yksin, hakata puita rumissa vaatteissa ja nukkua liian lyhyessä sängyssä”, hän sanoo ohjelman esittelyssä. Mökkielämässä häntä vaivaa eniten merkityksellisen tekemisen puute.

Olen varma, että tuhansilla suomalaisilla mökinomistajilla olisi tuohon sanansa sanottavana, mutta turha siitä on kinaamaan ruveta. Eri ihmiset haluavat kesäpaikaltaan eri asioita, olipa kyseessä vaatimaton tupa koivujen katveessa tai kalliolla kohoava huvila. Kinaamisen sijaan voi mielessään pohtia sinänsä kiinnostavaa kysymystä: mikä on merkityksellistä tekemistä?

Kun ystävät seitsemisen vuotta sitten ostivat kesäpaikan, se minun silmissäni näytti jokseenkin täydelliseltä. En koskaan kyllästy katsomaan eteen avautuvaa järvimaisemaa, istuttiinpa ulkona tai sisällä. Siinä ajatukset melkein pysähtyvät radoilleen ja mieli tyhjenee. Minusta ja minulle se on hyvin merkityksellistä. Tekemistäkö...?

Ystäväpariskunnan mies taas ei juuri toimetonta hetkeä pysty mökillään viettämään. Hän on keksinyt kaikenlaista paranneltavaa täydelliseltä vaikuttaneesta paikasta. Koska tekemistä on pakko olla, hän oli tänä vuonna jopa valmis pyörtämään vakaan mielipiteensä: niinpä vierailullani sain todeta mökin valaistuneen sisältä, koska seinät oli maalattu valkoisiksi.

Vaimoa miehen jatkuva puuhastelu välillä kismittää. Kyllä siinä tahtomattaankin tuntee itsensä laiskaksi, vaikka kuinka olisi tarkoitus viettää lomaa ja nauttia siitä. Kannattaa siis joskus jättää mies kotiin ja ottaa mukaan ystävä, jonka seurassa ei tarvitse esittää toimeliasta. Voi vain vaikka lähteä pyöräilemään ja syömään jäätelötotteröä.

Toisen arki voi olla toiselle juhlaa ja jokapäiväiset ilmiöt erikoistapauksia. Kun viettää vuoden kaikki muut päivät kaupungin rauhaton meno ympärillä, on muutama päivä kesässä ystävien mökillä silkkaa juhlaa.

Sen juhlan tuntua symboloi lähistöllä uiskennellut ja kerran mökin nurmikolle hetkeksi noussut levollinen joutsenpariskunta poikineen.