Marttina marraskuussa

Suomalaiseen kalenteriin on merkitty 40 juhlapäivää sekä 19 liputuspäivää. Virallisia liputuspäiviä on kuusi (Kalevalan päivä, vappu, äitienpäivä, puolustusvoimain lippujuhlan päivä, juhannus sekä itsenäisyyspäivä). Vaalivuonna myös vaalipäivänä liputetaan. Lisäksi on 13 muuta, vakiintunutta liputuspäivää.

Asetus liputuksesta Suomen lipulla nojautuu vuoden 1978 lakiin. Mietiskelin, olisiko tätä asetusta kenties syytä tai mahdollista ajantasaistaa yhtenäisemmäksi. Liputuspäiväluetteloa tutkaillessa sen epäloogisuus pistää silmään. Onhan epätasa-arvoista, että äitienpäivä kuuluu virallisiin, isänpäivä ei.

Niin ikään Kalevalan eli suomalaisen kulttuurin päivänä ja vappuna eli suomalaisen työn päivänä lippu nostetaan salkoon virallisesti. Itseoikeutetusti näin tehdään Suomen lipun päivänä. Loogisesti kokonaisuuteen kuuluisivat kansallisiin merkkihenkilöihin liitetyt suomalaisuuden päivä (Snellman), suomen kielen päivä (Agricola), suomalaisen kirjallisuuden päivä (Kivi) sekä suomalaisen musiikin päivä (Sibelius). Toisaalta kirjallisuus ja musiikki ovat osa kulttuuria. Tasa-arvon päivä (Canth) ansaitsisi myös virallisen liputuspäivän. Näinä päivinä kuitenkin liputetaan vain vakiintuneen tavan mukaan.

Arvaan, että ilman ruotsalaisuuden päivää (Kustaa Aadolf) kauppoja ei syntyisi.

Entä miten kummassa unikeonpäivä on aikoinaan päässyt juhlapäivien listalle? Luettelosta erottuu myös syyskuun alkuun paikan saanut yrittäjän päivä. Päivää on vietetty vuodesta 1997 alkaen, mutta kalenterissa se mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 2010.

Yrittäjät ovat saaneet päivänsä kalenteriin oman hakemuksensa perusteella. Auta armias, millaiseen pyöritykseen almanakkatoimisto joutuisikaan, jos mitä erilaisimpien päivien viettäjät villiintyisivät tekemään samoin! Tällaisia ”erityispäiviä” on alettu viettää niin tiuhaan tahtiin, että niistä voisi mieluumminkin tehdä oman kalenterin. Hämmästyttävää muuten, miten vielä kymmenien samanaiheisten kalentereiden jälkeen aina löytyy porukka, joka uskoo keksineensä ainutlaatuisen idean: hei, tehdään nakukalenteri!

Seuraava otos lienee vain pintaraapaisu asioista, jotka on haluttu nostaa yleiseen tietoisuuteen antamalla niille oma päivä. Osaa vietetään vain Suomessa, osaa kansainvälisesti.

Kaksosten päivä 2.2.

112-päivä 11.2. Euroopassa

Maailman rukouspäivä eli Naisten kansallinen rukouspäivä, maaliskuun ensimmäinen perjantai

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Piin päivä 14.3.

Kansainvälinen sosiaalityön päivä, maaliskuun kolmas tiistai

Maailman tarinankerronta- ja sadutuspäivä 20.3.

Kansainvälinen Downin syndrooma -päivä 21.3.

Kirjan ja ruusun päivä, yleensä 23.4.

Koiranpäivä 24.4. (uusi)

Kansainvälinen tanssin päivä 29.4.

Sairaanhoitajan päivä 12.5.

Yhteispohjoismainen Luonnonkukkien päivä, juhannusta edeltävä sunnuntai

Maailman ylikulutuspäivä, siirtyvä, viime vuosina ollut elokuussa

Maailman rukouspäivä luomakunnan suojelemisen puolesta 1.9.

Auton päivä, alkusyksy

Kansainvälinen autoton päivä 22.9.

Euroopan kulttuuriympäristöpäivät, syyskuun toinen viikonloppu

Korvapuustipäivä 4.10.

Maailman opettajien päivä 5.10.

Satupäivä 18.10.

Naisten palkkapäivä, siirtyvä, ollut lokakuussa

Ahtisaari-päivä Martin päivän 10.11. aikaan

Tänä vuonna Ahtisaari-päivää vietetään torstaina 12.11. Sillä halutaan tehdä tunnetuksi Suomen rauhanvälitystoimintaa.

Muutama poikkeus listan ulkopuolelta antaa ihan oman säväyksensä: Neliöjuuripäivä (piin kaveri) kuulostaa hassulta, mutta sen harvinaisuus antaa sille kuitenkin tietynlaista arvokkuutta. Neliöjuurta juhlitaan vain vuosina, jolloin päivämäärän päivä ja kuukausi kumpikin ovat luvultaan neliöjuuria vuosiluvun kahdesta viimeisestä numerosta. Seuraavaa neliöjuuripäivää vietetään jo ensi vuonna 4.4.16. Silloin sitä kannattaakin viettää, sillä seuraavaa kertaa saa odottaa aina 5.5.25 asti.

Tavanomaisesta poikkeaa myös Asunnottomien yö 17.10., joka liittyy YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaiseen päivään. Todellisuudessa yön tapahtumat alkavat jo hyvissä ajoin päivällä.

Kukahan näistä kaikista päivistä jaksaa pitää lukua? Onneksi kissanpäiviä voi viettää milloin vain, jos siltä tuntuu!

Tuhat ja yksi tarinaa

Kirjoissa on aina kerrottu tarinoita, samoin elokuvissa, valokuvissa ja musiikissa. Yhtäkkiä tarinankertomisen suosio tuntui leviävän kaikkialle. Eri viestinten haastatteluissa huomioni on kiinnittynyt toistuvasti samaan seikkaan: yhdellä jos toisellakin (erityisesti luovan työn) tekijällä on tarve kertoa tarina, välitti sen sitten astia, koru, pussilakana tai jokin muu. Eri asia on, kuinka moni tällaisen tarinatuotteen ostaja osaa sen tavarasta lukea. Ilmiöstä tulevat mieleen sanat nöyrä ja kipeä ja niitä mielellään käyttävät urheilujohtajat ja poliitikot.

Kuvasta joku on keksinyt sanoa, että se yksin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Eloisammin saman asian on ilmaissut Suomessa ajankohtainen ranskalaismestari Henri Cartier-Bresson todetessaan, että ”Joskus yhden kuvan sommittelu on niin elinvoimainen ja rikas ja sen sisältö säteilee ulos kuvasta niin voimakkaasti, että tämä yksi kuva itsessään on kokonainen tarina”.

Sitaatti on peräisin Michael Freemanin kirjasta Miten valokuva toimii. Näe, tulkitse ja opi mestarikuvaajilta (Docendo 2012). Freeman on ottanut siihen kymmenien yksittäisten kuvien lisäksi myös joitakin useasta kuvasta koostuvia kuvaesseitä eli -kertomuksia, jotka olivat erityisesti amerikkalaisen Life-lehden suosiossa 1940−1960-luvuilla. Kuvaesseen uranuurtajana pidetään lehdessä työskennellyttä W. Eugene Smithiä. Kirjassa esitellään muun muassa hänen maalaislääkärikuvakertomuksensa (1948) sekä Larry Burrowsin kuvaessee helikopteripelastusoperaatiosta Vietnamissa (1965).

Ensin mainitun jutun kuvaaminen vei aikaa neljä viikkoa, mutta tuohon aikaan lehdessä arvostettiin enemmän lopputulosta kuin mahdollisimman vähäisiä kustannuksia. Pelastusoperaatio Yankee Papa 13 -helikopterilla taas oli tapahtuma, jota kuvaaja ei voinut ennakkoon suunnitella, siihen oli vain mentävä mukaan ja tehtävä parhaansa.

Freeman siteeraa myös kuvatoimisto Magnumin päällikköä Neil Burgessia vuodelta 2010: ”Lehdet −− eivät enää rahoita kuvajournalismia. Ne eivät enää rahoita kuvareportaaseja. Ne rahoittavat vain juttujen kuvitusta.” Ehkäpä vielä tulee aika, jolloin sanomalehdet käyttävätkin enää vain intomielisten lukijoidensa lähettämiä vinkkikuvia.

Puolivillainen tarina − miten mielikuva muutetaan valokuvaksi

Freemanin kirjasta sain visuaalisen annin ohella runsaasti mitä kiinnostavinta tietoa. Kiehtovaa ei aina ole vain itse kuva vaan myös se, mitä kaikkea kuvan takaa paljastuu. Ilokseni monipuolisessa kuvavalikoimassa on vain muutama otos, jonka olin nähnyt jo aiemmin. Yksi niistä on amerikkalaisen Cary Wolinskyn kuvaama puoliksi keritty lammas vuodelta 1986.

Tarkkasilmäisinkään katsoja tuskin pystyy näkemään tarinaa tämän kuvan takana. Wolinsky oli aiemmin tehnyt National Geographic -lehdelle 52-sivuisen(!) jutun silkistä, ja myöhemmin hän tarjosi sille myös villa-aiheista juttua. Päätoimittaja ei kuitenkaan olisi halunnut inhoamiensa lampaiden kuvia lehteen. Wolinskysta ajatuskin jutusta ilman niitä oli mahdoton, joten hän lupasi tehdä kaikkensa kääntääkseen päätoimittajan pään. Kertomus halutun laisen kuvan saamisen hankaluudesta osoittaa hänen olleen tosissaan.

Wolinsky halusi jutussaan näyttää, kuinka paljon lammas kauden aikana kasvattaa villaa. Hän arveli, että lampaan keritseminen puolittain ja sen kuvaaminen veisi yhden iltapäivän. Osoittautui kuitenkin, että Uudessa-Seelannissa varhain aloitettu keritsemiskausi alkoikin olla jo lopuillaan. Kaikkialla ajomatkan varrella näkyi vain ”alastomia” määkijöitä.

Viimein löytyi viisi lammasta täysissä pukeissa. Wolinskya avustanut rutinoitunut keritsijä ei kuitenkaan ollut tottunut tekemään työtään vain puolittain. Ilmeisesti jälki ei ollut lähelläkään sitä, mitä kuvaaja toivoi. Kaiken lisäksi toisen puolen turkki painoi niin paljon, ettei lammas pysynyt jaloillaan.

Seuraavaksi Wolinsky kertoo matkanneensa Australiaan lähelle Melbournea (siis 2 500 kilometrin päähän), jossa muuan lammasfarmari oli luvannut jättää sata vuoden ikäistä lammasta odottamaan hänen tuloaan. Farmin lampolasta tehtiin studio taustakankaineen. Lisäksi apuna oli 12 moottoripyöräpaimenta, jotka kuvausvaiheessa muodostivat muurin estämään lammasparan pakoaikeet.

Keritsijät ovat tottuneet käsittelemään tuhansia lampaita nopeassa tahdissa, joten he eivät olleet turhan tarkkoja työn jäljestä. Koska lampaan nahka villan alla on pehmeä ja kurttuinen, sähkökeritsimet jättivät muuten valkoiseen nahkaan usein punaisia verinaarmuja. ”Siksi ensimmäinen lammas ei päässyt tähdeksi. Eikä toinen, yhdeksästoista eikä kahdeskymmenesseitsemäs”, kuvaaja kertoo. Lopulta maailmanmaineeseen nousi lammas numero 30, kun Wolinsky oli ensin ehostanut sen kaulassa olleet naarmut villatukulla piiloon. Hänen juttunsa Wool: Fabric of History ilmestyi National Geographicissa (kuvanottohetkeen nähden vasta) vuonna 1988.

Onko tässä enemmän kyse valokuvaajan intohimosta vai kunnianhimosta, vaikea sanoa. Ainakaan työmotivaation puutteesta Wolinskya ei voi syyttää.

Romanttinen tarina − miksi valokuvaajaksi 

Freemanin kirjassa ei mainita walesilaista David Hurnia, joka viimeksi kertoi työstään Teeman Magnum-kuvaajia esittelevässä sarjassa. Oli kiinnostavaa kuulla, miten hän oli päätynyt ammattiinsa. Nuorenamiehenä Sandhurstin sotakorkeakoulussa hänen silmiinsä osui Picture Post -lehti ja siinä kuvasarja Camera in Russia. Yksi valokuvista esitti venäläistä upseeria ostamassa hattua vaimolleen. Hurnin iloisimpiin lapsuusmuistoihin taas kuului päivä, jolloin hänen isänsä palasi sodasta. Ensi töikseen tämä vei vaimonsa (ja poikansa) tavarataloon ja osti puolisolleen hatun. 

Hurnille kuvan tuoma romanttinen muisto vanhemmistaan oli niin rakas, että se liikutti palvelustaan suorittavaa nuorukaista vieläkin syvästi. Samalla se ”painoi enemmän kuin mikään venäläisvastainen propaganda”, jota sotakorkeakoulussa tuolloin harjoitettiin. Hurnin silmissä ei venäläisillä ja brittiläisillä ollut mitään eroa. Siksi juuri se kuva sai hänet tekemään päätöksen ryhtyä valokuvaajaksi. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, että sen oli ottanut Cartier-Bresson. Ratkaiseva hetki, totisesti.

Täyttä laukkaa eteenpäin

Tänä syksynä ei siis enää tule Docventuresia. Vieroitusoireita tai ei, nyt on vain totuteltava siihen, että keskiviikkoilloista tuntuu puuttuvan jotain oleellista. Epäilemättä ohjelmalle olisi ottajia toisilla kanavilla, mutta katsojana toivon, ettei niin pääse käymään. Mikä voisi olla ikävämpää kuin mainoskatko kesken kiinnostavan tapahtumakulun ja keskittyneen katselun? Tai mikä ärsyttävämpää keskustelun virratessa kuin kuulla sanat ”Pysykää kanavalla, jatketaan taas hetken päästä”?

Kaikista tämän kauden Docventures-dokumenteista käsittämättömin oli mielestäni skientologiaa käsitellyt Going clear. Käsittämättömin siinä mielessä, että kaikista selityksistä huolimatta on niin vaikea ymmärtää ihmismieltä ja sitä, mihin kaikkeen se voi taipua. Aina tällaisesta manipuloinnista ei voi syyttää jotain uskontoa (joka puolestaan on eri asia kuin usko). Mihin katoaa ihmisen itsesuojeluvaisto?

En kuulu kaikki heti mulle nyt -sukupolveen, joten jaksan kyllä odottaa seuraavaa kautta. Tauon tehtävä on pitää yllä kiinnostusta, ”mielen ruokahalua”. Odotus on kuin perunalaatikko, jonka ilmestyminen kaupan hyllyyn merkitsee minulle joulun tuloa. Jouluruokia ei kuitenkaan pidä syödä pitkin vuotta.

Onneksi muita katsomisen arvoisia dokumentteja ainakin Ylellä riittää muillekin päiville. Mainoskanavien dokumentit ovat laadultaan liian usein ”lööppikamaa”, jossa aliarvioidaan katsojan ymmärrys toistamalla samoja asioita kymmenen minuutin välein. Sellaisia en yksinkertaisesti jaksa katsoa.

Niinpä ilahdutti kuulla, että Suomen Kuvalehden journalistipalkinto annettiin viime viikolla juuri Docventuresille (ja kunniamaininta valokuvaaja Caj Bremerille). Palkintolautakunnan perusteluissa todetaan, että ”Rantala ja Milonoff ovat onnistuneet tekemään vakavasta kiinnostavaa ja tärkeästä trendikästä”. Sanassa trendikäs tosin kuuluu häiritsevä sivuääni. Trendikäs, siis muodikas. Aivan kuin dokumenttidiggauksessa olisi kyse jostain huippumuotia seuraavan joukon mielipiteestä: yhtenä päivänä se on in, toisena out. Hyvä dokumentti on katsomisen arvoinen aina ja myös ilman yhteistä jälkipuintia.

Hieman muunnellen lainaan tekstiä Docventuresin omilta sivuilta: ”Positiivisen kautta pelaava kaksikko, joka ymmärtää, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.” Nyt kaksikon on aika nousta ratsaille ja karauttaa kohti uusia löytöjä!