E, pii ja ujo i

Sellaiselle, jolta laskutikun käytön salaisuus jäi iäksi selvittämättä, matematiikka ei tunnu kohteelta, johon voisi rakastua. Täten myös japanilaisen Yoko Ogawan (1962−) romaani matematiikan lumoihin jääneestä professorista vaati välillä täyttä paneutumista, aivan kuten aikoinaan ylioppilaskirjoitusten lyhyen matematiikan kirjoituksiin valmistautuminen. Professori saa kuitenkin pitkäaikaisimman taloudenhoitajansa syttymään aiheesta välillä jopa näinkin lennokkaisiin kuvailuihin:

”Luvun, joka tauotta vyöryi kohti äärettömyyksiä, ja epämääräisen, olemuksensa salaavan luvun liikeradat sulautuivatkin toisiinsa muodostaen yhden pisteen. Missään ei näkynyt ainuttakaan kehää, mutta silti pii laskeutui äkisti taivaalta e:n luokse ja tarjosi kättään myös ujolle i:lle. Kolmikko vetäytyi lähekkäin ja seisoi aloillaan ääneti, tuskin hengittäen. Eikä tarvittu kuin yhden ihmisen tekemä yksi yhteenlasku, ja samassa maailma kiepahti ympäri. Nolla sulki kaiken syliinsä.”

Asiantuntijalle ei tuottane vaikeuksia ymmärtää, että kuvailu kätkee sisäänsä kaavan e^{i π} + 1 = 0, jota kutsutaan Eulerin identiteetiksi. Vähemmän perehtyneelle ei kuvaus eikä kaava sano kerrassaan mitään.

Myös vain täysin sydämensä matematiikalle menettänyt voi nähdä pikkupojan tasaisen päälaen muistuttavan neliöjuurta niin paljon, että alkaa nimittää poikaa Juureksi. Maallikko vertaisi sellaista päälakea ennemmin vaikka pöytään kuin neliöjuuren merkkiin, jossa yläoikealle ojentuvan tason lisäksi on vasen koukku. Tietokoneen merkistöön kuuluvasta neliöjuuresta √ taso puuttuu kokonaan.

Romaanissa Professori ja taloudenhoitaja (2003, suom. 2016) professorin muisti on jäänyt vuoteen 1975, jolloin liikenneonnettomuuden aiheuttama aivovamma sallii hänen muistaa sen jälkeisistä tapahtumista enää vain 80 minuuttia kerrallaan. Matemaattinen ajattelu kaavoineen kaikkineen on silti säilynyt kristallinkirkkaana mielessä. Onhan sekin tapa tutustua uuteen (tai samaan) ihmiseen, että nimen ja muun vähemmän kiinnostavan sijaan kyselee milloin kengännumeroa, milloin syntymäpäivää, postinumeroa tai jotain muuta numeerista tietoa.

Myös tietokoneilla on enemmän tai vähemmän rajallinen muisti, joka ajan mittaan täyttyy sovelluksista sekä teksti- ja kuvatiedostoista ja ties mistä. Mitä enemmän dataa tilaa viemässä, sitä enemmän se alkaa hidastaa laitteen toimivuutta.

Suurempi kokonaisuus häilyykin sitten hämärän peitossa. Mihin kaikki tärkeä ja vähemmän tärkeä digitaalinen tieto oikein mahtuu? Mitä resursseja kuluttavat esimerkiksi tuhannet ja tuhannet kuvaviestit, joita ihmisiä pyydetään lähettämään vaikkapa radio- ja televisio-ohjelmiin? Puhumattakaan niistä miljoonista ja taas miljoonista sosiaalisen median naamakuvista, joista varsinkaan niiden ottajat eivät tunnu saavan kyllikseen? Onko jossain kaikille niille pilvin pimein ja loputtomasti tilaa? Kuinka paljon energiaa alati joka suunnasta syydettävät bitit ja kilo-, giga- ja petatavut kuluttavat? Säilyvätkö ne ikuisesti?

Sellaiselle, jolle matematiikka ei todellakaan ollut kiinnostavin oppiaine, paras muisto on opettajan hämmästyneen ilahtunut ilme, kun hän koulun käytävällä pääsi huikkaamaan, että magna tuli. Siinä vaiheessa tuntui hyvältä, että perinteen velvoittamana ja viime hetken ponnisteluin tuli sekin ylioppilaskoe tehtyä.

Entä jos myötäkäyminen saa meidät mykistymään*

Maailmanmeno ei teknologian kehityksestä huolimatta kaikessa suuntaa eteenpäin vaan näyttää ihmismielen vaikutuksesta liikkuvan kuin vuorovesi edestakaisin. Sananlaskukin sanoo: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Näinä aikoina muun muassa tasa-arvo, demokratia sekä suomalaisten lukutaito ovat osoittaneet merkkejä taantuvasta kehityksestä. 

Esimerkiksi monin paikoin Euroopassa ja Yhdysvalloissa on levinnyt lakiin kirjattuna suuntaus, ettei naisella ole oikeutta päättää, haluaako synnyttää lapsia vai ei. Afganistanissa naiselle ei anneta enää mitään arvoa, joten koteihinsa pakotetuille nimitys kotirouva kuulostaisi tässä tapauksessa suorastaan Taliban-hallinnon mielistelyltä. Pitkään ja hitaasti edennyt naisen aseman tasa-arvokehitys pyyhkäistiin hetkessä olemattomiin.

Viikon sisällä melkein peräkkäisinä päivinä televisionkatsoja sai nähdäkseen, miten toisaalta Iranissa naiset henkensä kaupalla taistelevat heille asetettuja tiukkoja (pukeutumis)sääntöjä vastaan (Ulkolinja: Iranilaiset eivät luovuta, 20.10.23), ja toisaalta miten osa brittinaisista on päättänyt palata perinteisen vaimon rooliin ja jäädä hoitamaan kotia ja lapsia (dokumentti Stacey Dooley yökylässä: Perinteiset kotirouvat, 22.10.23).

On hyvä muistaa, että oma vapaa valinta ja ulkoapäin asetettu pakko eivät ole sama asia.

Dooleyn dokumentissa brittivaimolla on kaksi tutkintoa ja ura, jotka saivat jäädä sikseen. Lapsista kolmas on äskettäin syntynyt. Kotiäitiyden valinnut vaimo näyttää aina tyyneltä ja huolitellulta ja vakuuttaa olevansa tyytyväinen ratkaisuunsa. Mies myhäilee vieressä annettuaan arvionsa vaimolle valitsemastaan juhla-asusta, josta sillä kertaa ei tarvinnut huomauttaa, että jokin toinen mekko sopisi paremmin tämän vartalolle.

Mielessä käy, että brittiparilla pitää rakkauden lisäksi olla luja (ja sokea) luottamus paitsi toisiinsa myös sellaiseen tulevaisuuteen, joka ei tuo mukanaan minkäänlaisia katastrofeja, kuten vakavaa sairautta, onnettomuutta, työttömyyttä tai avioeroa. Talous on täysin työssä käyvän miehen varassa. Vaimo hoitaa yhteiseltä tililtä menot, mies maksaa hänelle taskurahaa eikä sanojensa mukaan tutki joka kuittia. Hänkin on tyytyväinen, kunhan vaimo on kuuliainen ja tarjoaa ateriat oikeaan aikaan.

Perheen elättämisen lisäksi miehen varassa on myös turvallisuus: hänen tehtävänsä on suojella vaimoa ja lapsia. Oma perhe vaikuttaa olevan tärkein − työn omakohtaisesta merkityksestä ei ohjelmassa puhuta.

Brittimies siis ajattelee erilaisista uhka- ja hätätilanteista samoin kuin yleisesti on totuttu: naiset ja lapset ensin. Pelastustoimiin lähdetään tätä käytäntöä noudattaen sillä perusteella, että naisilla ja lapsilla on usein heikommat mahdollisuudet selviytyä ilman apua. Toisaalta nykyisin yhä useampi nainen haluaa osoittaa pärjäävänsä myös fyysisesti rankoissa tilanteissa yhtä hyvin kuin mies.

Toisten käsitys perheestä kattaa koko suvun. Kun uusinta sotaa Lähi-idässä oli käyty muutama päivä, uutisissa (11.10.2023) raportoitiin tilanteesta, jossa Israel oli tehnyt vastahyökkäyksen Gazaan. Pelastustoimien ja raunioiden keskellä haastateltu gazalaismies kertoi yhteensä 11 läheisen kuolemasta: ”Menetin isäni, setäni, veljeni, serkkuni ja kaksi muuta perheestäni. Lisäksi menetin vaimoni, joka oli raskaana.” Todennäköisesti ”kaksi muuta” olivat myös miespuolisia. Oli pysähdyttävää huomata, ettei edes noin järkyttävässä tilanteessa arvojärjestys muuttunut − vaimolle heltisi kuin sivuhuomautuksena vasta viimeinen sija.

Miehen valtavaa henkilökohtaista murhetta on mahdoton käsittää. Ehkä vaimo puolestaan kantoi eläessään suurta surua siitä, ettei ollut miehelleen koskaan se tärkein.

Sanat ovat tekoja (Ernest Dimnet 1866−1954).

*Otsikko laina Paavo Haavikon runosta