Veron maku suussa

Se, joka maksaa veroja, on veronmaksaja, tulolähteestä riippumatta.

Erityisesti poliitikoilla mutta luultavasti myös useimmilla kansalaisilla on kuitenkin tapana panna yhtäläisyysmerkki sanojen palkansaaja ja veronmaksaja välille. Myös Veronmaksajain keskusliitto katsoo asioita yksinomaan tästä näkökulmasta, joskin sen verkkosivuilla mainitaan myös eläkeläiset. Se kertoo olevansa ”veroa maksavien kansalaisten ja yhteisöjen järjestö”.

Ilmeisesti ei ole yleistä tietoa, että Suomessa veroja maksavat myös niin ansiosidonnaista kuin Kelan maksamaa työttömyyspäivärahaakin saavat.

Sanan veronmaksaja maku on vivahteikas: Siinä voi − käyttäjän mukaan − maistua ylimielisyys niitä kohtaan, joiden ei mielletä kuuluvan samaan joukkoon. Joidenkin suussa se maistuu kitkerältä velvollisuudelta. Toisille taas se saattaa jättää jopa mukavan suutuntuman.

Vuoden 2014 Kielikellossa pohdittiin asiaan liittyviä termejä Verohallinnon näkökulmasta. Esillä olivat veronmaksajan ohella yleiskäyttöiset sanat verovelvollinen, veronmaksaja ja asiakas. Myös tiettyihin yhteyksiin sopivat yrittäjä, palkansaaja, ilmoittaja, maksaja ja palautuksen saaja mainitaan.

Tekstin kirjoittaja kielenhuoltaja Reeta Tolonen otti tuolloin esille toisen henkilön huomion, jonka mielestä termi veronmaksaja olisi Verohallinnossa käynyt harvinaiseksi. Tolonen arveli vaikutelman osittain voivan johtua siitä, että sana on osa (alussa mainitun) järjestön nimeä. Lisäksi se viittaa asiakkaisiin vain maksajina, kun taas verotukseen liittyy muutakin. Kaikki maksajat ovat myös saamapuolella.

Vaikuttaakin vahvasti siltä, että järjestönimellä Veronmaksajain keskusliitto ja sen edustamalla toiminnalla on suora yhteys siihen, että veronmaksaja-sanan tarkoite ja käyttöala on supistunut rajaamaan sen vain palkasta (tai eläkkeestä) veroja maksaviin kansalaisiin. Näin syntynyt käsitys on selvästi harhaanjohtava.

Joten, kuinka suuri tai pieni osuus väestöstä todellisuudessa kuuluukaan veronmaksajien joukon ulkopuolelle?

 

Tasan ei käy

Syyskuun alussa Helsingin Sanomissa uutisoitiin, että Lääkärit saivat vahingossa liikaa palkkaa Oulussa (1.9.2023). Vahinko vain oli jäänyt huomaamatta peräti viiden vuoden ajan, jolloin useille kymmenille lääkäreille maksettiin enemmän palkkaa kuin olisi kuulunut. Uutisen mukaan joillekin oli ehditty maksaa tuhansia ja jopa kymmeniätuhansia euroja ylimääräistä. Tekisi varmaan mukavan lisän myös eläkekertymään.

Silti tämän vuoden elokuussa hyvinvointialueella yhä vasta mietittiin, pitääkö lääkärien maksaa takaisin osa, kaikki vai ei mitään. Viimeinen vaihtoehtokin on todella mahdollinen, sillä lain mukaan työnantaja voi antaa liikamaksut anteeksi, kerrotaan uutisessa. Tässä kohden oli hieraistava silmiä.

Muistuu nimittäin mieleen saman lehden toinen uutinen toukokuulta (10.5.2023), joka oli otsikoitu seuraavasti: Hoitajille maksettiin 600 euron bonus, joka perittiinkin heti pois: ”Motivaatio on ihan nolla”. Tämä puolestaan tapahtui Varkaudessa. Silloin ei jääty turhia pohtimaan, annetaanko olla vai peritäänkö takaisin, sillä jo seuraava tili palautti bonuksen saaneet hoitajat takaisin kylmään todellisuuteen.

Esimerkeistä saa käsityksen, että hyvinvointialueiden toiminta noudattaa samaa politiikkaa kuin uusi hallitus: annetaan niille, joilla jo on, ja otetaan pois niiltä, jotka eivät ole ymmärtäneet vaurastua pärjäämään omillaan. Hallituksen pääpuolueitahan ei mikään muu näytä edes kiinnostavan kuin kaiken kattava puhe taloudesta.

Jostain syystä se, millaisia helpotuksia tai palkkioita hyvätuloiset saavat, on aina vain ”pisara meressä” kokonaisuuden kannalta. Niinpä myöskään nyt ”ei puhuta kovin merkittävistä summista, kun katsotaan koko julkisen talouden kuvaa”, sanoi valtiovarainministeri kommentoidessaan tuloveroa koskevia päätöksiä (HS 8.9.2023).

Katso luontoa ja huomaa

Tämänvuotisen marjaretken yhteydessä tuli selailtua kyläpaikan vanhojen lehtien pinoa. Parin vuoden takaisen Tiede-lehden eräs artikkeli käsitteli muuatta pienen pientä, muotoaan kuplavolkkarille lainannutta otusta, joka tutuimmillaan näyttää oranssinpunaiselta pallonpuoliskolta mustine pisteineen. Soma ulkomuoto voi saada ihmisen lepertämään: Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen... 

Artikkelista kävi ilmi, että tuttu näky onkin vain yksi suuresta erinäköisten lajijoukosta. Suomessa tavataan peräti 64 erilaista leppäkerttulajia. Niistä se tutuin eli seitsenpistepirkko valittiin Suomen kansallishyönteiseksi vuonna 1996. ”Vain” 64:stä oli varmaan helppo vielä valita. Tehtävä nimittäin olisi vaikeutunut huomattavasti, jos mukana olisivat olleet kaikki noin 6 000 maailmassa tunnistettua leppäkerttulajia. Siinä vasta monimuotoisuutta kerrakseen!

Suomessa esiintyvät lajit esiteltiin lehden kuva-aukeamalla. Yhtäkään niistä ei ole yleisnimen tapaan nimetty kertuksi, vaan kaikki ovatkin pirkkoja. Tähän nimenmuutokseen ei ole tarvittu digi- ja väestötietoviraston lupaa, mutta mikä lienee ollut sen syy?

Leppäkerttu on hyvä esimerkki siitä, miten kirjoitetusta kielestä tuttuja välimerkkejä, pisteitä ja pilkkuja, käytetään myös eläinkunnasta puhuttaessa. Mutta onko kirahvilla todellakin pilkut, kuten äskettäin uutisoidusta ”pilkuttomana syntyneestä kirahvista” voisi päätellä? Kuinka isokokoisista läiskistä voi tulla mieleen pilkku?

(Sivuhuomio: Samaan tapaan kuin kirahvia on kutsuttu aiemmin sirahviksi, on rikkalapiosta olemassa muodot sihveli ja kihveli. Joskin Kielitoimiston sanakirjasta löytyy vain k:llinen muoto, itse olen kasvanut sihvelinkäyttäjien parissa.)

Entä pureeko vai pistääkö käärme, kuten joskus ennen on lapsia varoiteltu? Ajatus pistämisestä on sinänsä ymmärrettävä, että se yhdistyy helposti epämiellyttävän luontokappaleen yhtä epämiellyttävästi lipovaan kieleen.

Kun kuristajakäärmeisiin lukeutuva sateenkaariboa aiemmin kesällä karkasi Korkeasaaresta, asiantuntijan mukaan se ei ollut ihmiselle vaarallinen. Ei vai? Vaikka lajin tapoihin ei kuuluisikaan ihmisen kuristaminen hengiltä, pelko tai järkytys sen luikertaessa vastaan olisi taatusti voinut aiheuttaa jollekulle sydänkohtauksen.

Onneksi Suomen luonnossa ei tarvitse pelätä monimetrisiä myrkky- tai muita matelijoita eikä juuri muitakaan ”suuren maailman” petoja. Ja silti meillä on Hailuoto. Mitäpä tuumisi suomalaiskoululainen, jos hänen pitäisi kulkea koulumatkansa yksin veneellä valtavat virtahevot uhkanaan. Tätä todellisuutta eli muun muassa 12-vuotias koulupoika, jonka hankalaa kulkua opin äärelle oli kuvattu Afrikan neljänneksi pisimmästä joesta Sambesista kertovassa dokumentissa. 

 

Suomen luonnon päivänä 

 

Viereinen kuva ystäväni Sirpan ottama