maanantai 11. toukokuuta 2020

Näin on nähty


Juoksimme aikoinaan maailmankartalle, / juoksimme Kalevalan kokoon, / kontti selässä juoksentelimme, / tämä on kylmä maa, / juostava on / jotta tarkenee, / verryteltävä on. (Harri Kaasalainen)

Kun ottaa lähteeksi Jarkko Laineen toimittaman Suuren sitaattisanakirjan vuodelta 1983 ja pysähtyy hakusanan suomalaiset kohdalle, voi saman havainnon yleistää koko kirjaan: miehiä on siteerattu ahkerasti (56 mainintaa), naisten sanomisia on vain ripoteltu sinne tänne (3). Viimeistään termi tasa-arvo osoittaa selkeästi, että miesten sana painaa enemmän, sillä 27 siteeratun miehen joukkoon on mahtunut vain yksi nainen.

Kirjailija Minna Canthin (1844−97) näkemys suomalaisista kuulostaakin sitten kovin pessimistiseltä. 

Kyllä tätä Suomen kansaa kehutaan rehelliseksi ja Jumalaa pelkääväksi kansaksi, mutta mistä se tulee, ettei täällä rehellinen ja hiljaluontoinen ihminen säily? Mitä vähemmän omatuntoa, sen parempi. Mitä rohkeammin puoliaan pitää, sen varmempi voitto, oli sitten kuinka väärässä hyvänsä.

Siltikin yhä elää vahvana mielikuva siitä, että rehellisyys on asettunut pysyvästi Suomeen.

Kirjailija F. E. Sillanpää (1888−1964) puki sanoiksi toisen suomalaisuuteen olennaisesti liitetyn luonteenpiirteen, tarpeen pitää etäisyyttä toisiin. Jo ennen tätä virusaikaa täkäläiset ihmiset osasivat sujuvasti seistä bussipysäkillä parin metrin päässä muista ja varoa istumasta toisen viereen, mikäli vain mahdollista. 

Minun lähimmäiselläni pitää olla vaisto siitä, missä niin sanoakseni yleinen tie loppuu ja minun oma alueeni alkaa. Rohkenen tehdä sen hiukan vaativaisen väitteen, että perisuomalainen hengenrakenne yleensäkin on sellainen.

Taidemaalari voi henkilökuvaa maalatessaan tehdä monenlaisia havaintoja ihmisestä. Kohdettaan tarkkaillessaan Akseli Gallen-Kallela (1865−1931) näki suomalaisen miehen sielun peiliin. 

Kun katselee umpisuomalaista miestä, niin hän voi olla hidas ja kömpelö, mutta mikä hänessä ei koskaan ole kömpelöä, ovat silmät. Ne ovat tarkasti hereillä, niin kuin itsesuojelukseen valmiina.

Gallen-Kallelan aikalainen runoilija Eino Leino (1878−1926) maalasi sanoillaan toisenlaisen kuvan: 

Muualla tulta säihkyy harmaahapset, / vanhoissa hehkuu hengen aurinko. / Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset / ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Hyvä esimerkki tästä on meneillään oleva Yhdysvaltojen presidentinvaalien ehdokasasettelu. Säihkystä ja hehkusta voidaan toki olla muutakin mieltä, mutta ainakaan itseluottamuksesta ja uskalluksesta siellä ei ole puutetta.

Kirjassa kiinnittää huomion myös se, että miesten maailmassa myös sitaateissa mainitut ihmiset ovat yleensä miehiä. Sen mukaisesti ajatuksensa muotoili myös säveltäjä Jean Sibelius (1865−1957). 

Perisuomalaisuus on mennyt minussa lihaan ja vereen. Sellaisessa minä onnistun parhaiten. Sitä paitsi on suomalaisuus tullut minulle pyhäksi. Minun vakaumukseni on, että suomalaisen miehen on tunnettava ja ajateltava suomalaisesti.

Jos niin kutsutun "heikomman astian" päätä alkaa pakottaa, mielipiteen voi tietenkin kääntää niin, että suomalaisella naisella on vapaus ajatella miten haluaa.

Kun käy läpi sitaattisanakirjan hakusanat suomalainen, suomen kieli ja Suomi, silmiin osuu vain yksi J. V. Snellmanilta (1806−81) mukaan otettu lainaus. 

Suomi ei voi saada väkivallalla mitään aikaan, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus. 



J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivän aattona

lauantai 2. toukokuuta 2020

Ruutuhyppelyä


Jo aiemmin kirjasta esineenä oli tullut monelle turhake. Siitä oli tullut tilanviejä erityisesti kodeissa, joten kirjoja alettiin hävittää. Niitä silputaan, leikellään ja riivitään. Poltetaan.

Kun viheliäinen valloittajavirus monen muun paikan ohella sulki kirjastot, suuri osa kirjallisuudesta jäi ovien taakse lukijoiden ulottumattomiin. Kärjistetysti sitä voi pitää eräänlaisena lukemiskieltona, olkoonkin ”vain” olosuhteiden pakottamana. Yhtä lailla olosuhteiden pakottamana kirjastojen henkilökunta on joutunut toimimaan perustehtäväänsä vastaan kuin tieteisromaanin palomiehet, joiden tehtävänä ei ollut sammuttaa vaan sytyttää tulipaloja. 

Fahrenheit 451:ssä viruksen virkaa hoitaa Yhdysvaltain ylin johto, jonka tavoite on kontrolloida kansalaisia ja heidän tekemisiään. Sen edesauttamiseksi kirjojen lukeminen on kielletty, ja ne halutaan hävittää kokonaan. Ihmisten mieleen pyritään vaikuttamaan turruttavalla roskaviihteellä. Ihmiset tyhmistyvät, etääntyvät todellisuudesta eivätkä enää kyseenalaista sitä, mitä maassa tapahtuu.

Väärinkäsitysten välttämiseksi, kyse ei ole nykykirjallisuudesta, vaan Ray Bradburyn (1920−2012) romaani ilmestyi jo vuonna 1953.

Koska luin Fahrenheit 451:n nuorena, vain sen silloin käsittämättömältä tuntunut aihe on jäänyt selvimpänä mieleen. Kuka nyt oikeasti haluaisi polttaa kaikki kirjat? Entä voiko ihmisten elämää kontrolloida seinänkokoisten ruutujen kautta?

Näköjään voi. Maailmasta, josta Bradburyn romaanin syntyvaiheessa ei ollut vielä merkkejä, on sittemmin tullut lähes totta. Joka kodin täyttävät erilaiset pienet ja suuret näyttöruudut. Juuri nyt täällä eletään turruttavan tylsää ruutuaikaa, johon meidät kädelliset on jälleen pakottanut tuo sosiaalista elämää ja toimintaa rajoittava tuholaisvirus. 

Onko tällainen ruutuelämä kenties sitä, mistä entisaikojen tulevaisuuteen katsoneet scififanit ovat haaveilleet? Siis todella?

Onneksi kirjarovioita ei vielä ole pystytetty kirjastojen edustoille, vaan ne avaavat ovensa ennemmin tai myöhemmin, ehkä jopa ennemmin.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Keskusteluja koronan aikaan


− Puh, kun aamulla heräät, mitä sanot itsellesi ensimmäiseksi? kysyi Nasu viimein. 
− Mitä tänään on aamiaiseksi? sanoi Puh. − Mitä sinä sanot?
− Minä sanon: Mitähän jännittävää tänään tapahtuu? sanoi Nasu.
Puh nyökkäsi miettiväisesti. − Se on sama asia, hän sanoi. 

− En ihmettelisi, vaikka huomenna sataisi rakeita, sanoi Ihaa. − Tai kukaties saamme lumimyrskyn tai ties mitä. Se että tänään on kaunista Ei Merkitse Mitään. Säätä ei voi enteillä, vai miten sitä sanotaan? Ei voi kuitenkaan. Se on pelkkää ilmaa.

− Terve Nasu, hän sanoi. − Sinähän olit poissa kotoa.
− En minä, sanoi Nasu, − sinä se olit poissa kotoa.
− Vai niin, sanoi Puh. − Toinen kuitenkin oli. Sen minäkin tiesin.

− Hetki vain, sanoi Puh käpälä pystyssä. − Mitä täytyy tehdä? Aivastelit juuri kun olit sanomaisillasi sen.
− Minä en aivastellut.
− Kyllä sinä aivastelit.
− Anteeksi vain, Puh, en aivastellut. Ei voi aivastella tietämättään.
− Ei voi myöskään kuulla aivastelua, jollei ole aivasteltu.

− Sanoin vain ”Oho!”, sanoi Nasu hermostuneesti. Ja jotta vaikuttaisi siltä, että hän oli aivan rauhallinen, hän hyräili pimpeli-pom pari kertaa mitäs-tässä-sävyyn. 

− Tuota kun, sanoi Nasu, − kun tulin ajatelleeksi että minä taisin vähän horjua. Ihan alussa. Ja siinä sanotaan ”horjuiko hän, värjyikö hän, ei”. Sitä minä vain.
− Sinä horjuit vain sisältä, sanoi Puh, − eikä ole Pienelle Eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta.
Nasu huokasi onnesta ja alkoi ajatella itseään. Kuinka ROHKEA hän oli.

− Entä miten sinä voit? sanoi Nalle Puh.
Ihaa pudisteli päätään. − En oikein voi, hän sanoi. − On ottanut voimille. 

− Puh, lupaa, ettet koskaan, koskaan unohda minua. Et sittenkään, kun minä olen satavuotias.
Puh ajatteli hetken. − Kuinka vanha minä olen silloin?
− Yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Puh nyökkäsi. − Lupaan, hän sanoi. 

Nasu tuli takaa Puhin vierelle.
− Puh!, kuiskasi hän.
− No mitä?
− Ei mitään, sanoi Nasu ja otti Puhin käpälästä kiinni. − Tarkistin vain, että olet siinä. 


Otteet A. A. Milnen (1882−1956) kirjoista Nalle Puh ja Nalle Puh rakentaa talon