Kirjatut sanat

Kirjailija Colin Dexter (1930–2017) teki dekkareissaan tunnetuksi paitsi päähenkilönsä komisario Morsen myös arvokkaanoloisen yliopistokaupunki Oxfordin. Sen lisäksi Oxford tunnetaan ainakin sanakirjastaan eli Oxford English Dictionarysta.

Moni meistä on käyttänyt erilaisia sanakirjoja tiedon etsintään pulmassa jos toisessakin. Harvempi tulee ajatelleeksi, miten paljon työtä sanakirjan koostaminen vaatii ja vaati varsinkin ennen kuin myös sanakirjat kaiken muun ohella siirrettiin internetiin. Jonkinlaisen käsityksen saa Pip Williamsin (1969−) romaanista Kadonneiden sanojen kirja (2020, suom. 2023), joka pitkälti pohjautuu todellisiin henkilöihin ja sanakirjatyön menetelmiin. Romaanin nimi viittaa kuitenkin varsinaisesti työstettävänä olevan Oxfordin sanakirjan ”sivujuonteeseen”.

Vuonna 1755 Englannissa oli ilmestynyt Samuel Johnsonin Dictionary of the English Language. Kaksi vuotta myöhemmin Lontoon filologisen seuran Kirjaamattomien sanojen toimikunta (!) vaati uuden sanakirjan kokoamista sille jatkoksi. Tuolloin arveltiin, että sanakirjaan tulisi 7 000 sivua jaettuna neljään niteeseen ja työ veisi kymmenisen vuotta. Kun uutta Oxford English Dictionarya päästiin viimein juhlimaan vuonna 1928, siihen kuului 12 nidettä, yli 400 000 sanaa määritelmineen sekä yli 1 800 000 kulloistakin merkitystä ilmaisevaa sitaattia. Sanakirjaan hyväksytyillä sanoilla tuli olla kirjallinen lähde.

Internet-ajan OED:ssä on sen etusivun mukaan yli 500 000 hakusanaa. Vertailun vuoksi Kielitoimiston sanakirjasta löytyy viidennes tuosta määrästä. Toisaalta täydennystä voi hakea lisäksi muista leksikografian alaan kuuluvista sanakirjoista, kuten Suomen murteiden sanakirjasta, Suomen etymologisesta sanakirjasta tai Vanhan kirjasuomen sanakirjasta (kaikki koostettu Sanakirjaportaaliin).

Oxfordin sanakirjan päätoimittajaksi 1879 valittu James Murray (1837−1915) muutti myöhemmin kaupunkiin Lontoosta ja rakennutti kodin yhteyteen Scriptoniumiksi nimetyn varastorakennuksen, jossa hän työskenteli palkattuine avustajineen. Lisäksi vapaaehtoiset avustajat eri puolilla keräsivät sanoja ja niiden merkityksen ilmaisevia sitaatteja ja lähettivät ne Murraylle. Postinjakajalla riitti taatusti kannettavaa.

Miesvaltaisessa toimitus- ja avustajakunnassa harvoja naisia edustivat muun muassa Murrayn tyttäret Hilda, Elsie ja Rosfrith sekä sanakirjatyön alusta lähtien loppuun saakka mukana ollut arvostettu vapaaehtoisavustaja Edith Thompson (1848−1929) sekä sisarensa Elizabeth Thompson. Edith kirjoitti sanakirjatyön ohella Englannin historiaa käsittelevän teoksen, jota luettiin kouluissa. Myös Elizabethilta julkaistiin romaani A Dragoon’s Wife.

Kun sataviisikymmentä miestä tuolloin vuonna 1928 kokoontui Lontoon Goldsmiths’ Halliin juhlistamaan Oxford English Dictionaryn julkaisua, paikalla oli myös pääministeri Stanley Baldwin (1867−1947) johtamassa puhetta. Sen sijaan sanakirjan teossa mukana olleita naisia ei ollut kutsuttu. Kuusi heistä pääsi kuitenkin parvelle istumaan ja katselemaan miesten ateriointia. Yksi naisista oli Edith Thompson.

Oxford English Dictionaryn toinen painos julkaistiin 1989.

Sanakirjan A−B-osan julkaisusta 1888 oli kulunut kolme vuotta, kun toimituskunnalle lähetetystä kirjeestä selvisi, että siitä puuttui sana bondmaid (orjatyttö, orjuutettu palvelijatar). Tästä historiallisesta tosiseikasta Williams punoo omaa fiktiivistä sivujuontaan naisiin liittyvistä, "kadonneista" sanoista.

Maailma jossa elämme

Vaikka ajat vaihtuvat toisiin ja kaikki ympärillä tuntuu ja näyttää muuttuvan, yksi ei millään muutu: ihmisluonto.

”− Eikö olekin valtavan huvittavaa, millaisessa maailmassa me elämme, enkelini? Maan suurin sanomalehti kutsuu sopimusta rauhan työvälineeksi. Kuitenkin kyse on kahdesta mielipuolesta, jotka seisovat vastakkain ja käyttävät maailmaa itsensä ja ideologiansa edun hyväksi eivätkä kaihda siinä mitään keinoja, eikö se olekin todellakin huvittavaa, Kostja? Kaksi mielipuolta ei suinkaan salli, että toisesta heistä tulisi suurempi kuin toisesta.”

Edellä romaanihenkilö Ida yrittää selittää rakastetulleen tuntemaansa pelkoa, mikä ei oikeasti kuitenkaan ole huvittavaa. Eikä sekään, ettei rakastettu lainkaan ymmärrä, mistä toinen puhuu.

Ote on georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin (1983−) vuosisataromaanista Kahdeksas elämä (Brilkalle) (1. osa 2014, suom. 2024).

Vaikka ajassa mentäisiin kuinka kauas taaksepäin ja sanomalehti vaihtuisi papyrukseen tai nuolenpääkirjoituksin täytettyyn savitauluun, niistä varmasti löytää aivan vastaavanlaisen kuvauksen ihmisluonnosta.

 

On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia*

Kun ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta oltiin eri kulttuureista muodostuneiden kansakuntien kokoonpanolla laatimassa, takana oli juuri päättynyt toinen maailmansota. Sen aiheuttaman suurtuhon johdosta oltiin herkempiä syleilemään maailmaa avarin mielin ja lausein, jotka tuskin toteutuivat täysin missään julistuksen allekirjoittaneessa valtiossa silloin, saati ovat toteutuneet myöhemmin.

Ihmisoikeuksien julistuksen hyväksymisen puolesta joulukuussa 1948 äänesti 48 valtiota, mikä on vain neljäsosa YK:hon nykyään kuuluvien valtioiden määrästä (193). Muun muassa Suomi ei tuolloin vielä ollut jäsen: eduskunnassa kyllä oli päätetty jäsenhakemuksesta jo kesäkuussa 1947, mutta YK:ssa jäsenyyden hyväksymiseen kului etanavauhdilla yli 8 vuotta. (Ja Natoon mentiin äskettäin alle vuodessa!)

Niiden kahdeksan valtion joukkoon, jotka pidättäytyivät äänestämästä, kuului silloinen Neuvostoliitto, joka kuitenkin oli mukana luonnostelutoimikunnassa. Eikö sanamuotojen viilaamisessa päästy sen mielestä tarpeeksi pitkälle vai mistä kiikasti?

Jostain syystä YK:n antama julistus ei riittänyt Euroopalle, vaan sen piti saada vastaava myös omiin nimiinsä. Euroopan ihmisoikeussopimus (yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi) toteutui vain kahden vuoden kuluttua marraskuussa 1950 silloisten jäsenmaiden kesken. Suomi liittyi sopimukseen toukokuussa 1989. Sen 1. artiklan mukaan jäsenmaat sitoutuvat takaamaan sopimuksessa mainitut oikeudet kaikille, siis myös valtion lainkäyttövallan piiriin kuuluville ulkomaalaisille.

Vuonna 1990 oli vuorossa islamilaisen maailman versio ihmisoikeuksista. Kairon julistuksen ihmisoikeuksista islamissa (lyhyesti Kairon julistus) allekirjoitti 57 maata. Päällisin puolin sen monet artiklat muistuttavat YK:n julistusta. Esimerkiksi 6. artiklan a-kohdassa todetaan naisen ja miehen olevan tasa-arvoisia (Woman is equal to man in human dignity, and has her own rights to enjoy as well as duties to perform, and has her own civil entity and financial independence, and the right to retain her name and lineage.).

Ällistyttävää kyllä, jo ennen tätä 3. artiklan b-kohdassa todetaan muun muassa, että puiden kaataminen on kielletty (It is prohibited to cut down trees − −).

Vaikka Kairon julistuksessa annetaan kuva tasavertaisuudesta, oikeuksista ja jokaisen elämän tärkeydestä, miksi kuitenkin selkäpiitä karmii tieto siitä, että julistuksen perustana on šaria-laki.

Ihmisoikeusjulistusten lukumäärä saa kysymään, voivatko ihmisoikeudet sittenkään olla universaaleja, yleismaailmallisia, jotka kaikki minkään erottelematta voisivat hyväksyä.

Kysymykseen annettiin selvä vastaus ranskalaisessa Ulkolinjan dokumentissa Venäjä, Kiina ja Iran (Russia, China, Iran: The Axis of Revenge, 2024), jossa esiteltiin niiden muodostamaa liittoumaa. Kolmikko katsoo vahvasti, että ihmisoikeudet ovat sidoksissa kuhunkin maahan ja sen kulttuuriin.

Jos nämä maat jossain vaiheessa päätyvät laatimaan oman näkemyksensä mukaisen ihmisoikeuslistan, millainen siitä mahtaisi tulla? Lyhyt? Kaunisteltu? Pelottava?

Äskettäin esitetty dokumentti oli tietyssä mielessä jo hieman ajastaan jäljessä. Mukaan olisi sopinut vielä yksi samanmoinen voimapolitiikan edustaja. Vaikkei Yhdysvallat valtiona koskaan liittyisikään minkäänlaisin sopimuksin mainittuun liittoumaan, sen nykyisin hyväksymät ihmisoikeusnäkemykset alkavat muistuttaa enemmän näiden kolmen maan johdon näkemyksiä kuin YK:n julistusta.

Ensimmäisen, siis YK:n julistuksen kaltaista ihmisoikeussopimusta tuskin olisi voinut syntyä enää 2000-luvun alkupuolella. Esimerkiksi internetin tulon myötä ainakin viilausta olisi kaivannut sananvapautta koskeva 19. artikla. Nykymaailmassa ihmisoikeudet joutuvat tuon tuosta väistymään muun muassa talouden ja turvallisuuden nimissä. Vaikka päinvastaista kuinka vakuutellaan, joka puolella kiihtynyt varustautuminen pakottaa ajattelemaan, että jossain vaiheessa voidaan taas olla siinä pisteessä, josta lähdettiin 1940-luvulla. Teot puhuvat enemmän kuin sanat.

 

*Otsikko ote Veikko Lavin laulusta Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Olympialiikkeestä tuttua mottoa voi käyttää kuvaamaan myös selvästi yleistyneitä sään ääri-ilmiöitä. Pitkän aikavälin seurannan ja tutkimusten perusteella on havaittu, että muutokset, jotka ennen tapahtuivat miljoonien vuosien aikana, tapahtuvat nyttemmin vuosikymmenissä ja vuosissa.

Muutokset näkyvät myös jo käytössä olevien termien täydentämisenä ilmiöitä vastaaviksi ”megatermeiksi”: kun pelkkä myrsky ei enää riitä, puhutaan hirviömyrskystä. National Geographin sarjassa Mutanttiset sääilmiöt on hirviömyrskyjen (eli konvektiomyrskyjen) lisäksi todistettu eri puolilla maailmaa kuivasalamoiden, napapyörteiden, tulitornadojen sekä tornadoryppäiden, pommisyklonien ja mutanttihelteiden (lämpökupoleiden) aiheuttamia vaaroja ja tuhoja niin luonnolle kuin ihmisille.

Esimerkiksi tornadon riehuessa tuulen nopeus voi olla yli 480 kilometriä tunnissa. Kanadassa puolestaan arvioitiin erään tornadon leveydeksi peräti 1,6 kilometriä. Maailman kaikista tornadoista 75 prosenttia esiintyy Yhdysvalloissa.

On mainittu myös meteotsunamit, yksi-, moni- ja supersolu-ukkoset, möykyt (valtavat lämmenneet merialueet), ilma-apokalypsit. Maapallon lämpötilan noustessa tiheästi asuttuja lämpimän ilmanalan kaupunkeja vaivaa urbaani kuumuus, joka tekee elämästä jokseenkin sietämätöntä. ”Aurinkoisen päivän tulva” sanotaan olevan ilmastonmuutoksen ja sen seuraukset kieltävän Miamin kuvernöörin käyttämä kiertoilmaus aluetta odottamatta kohdanneelle tuhoisalle tulvalle.

Jalat tukevasti maankamaralla? Irtoainesvirtaus, maanvyörymä, vajoama, maanjäristys. Ei kannattaisi luottaa sokeasti maahankaan, sillä toisinaan myös maaperä voi yllättää ihmisen pahanpäiväisesti.

Kuvat laajoista maa- ja metsäpaloista kauhistuttavat sivustakatsojan lisäksi sammuttajia. Eräs heistä sanoi suoraan, että koska suurpalojen sammuttaminen on jo nyt erittäin hankalaa, tulevaisuudessa se käy mahdottomaksi. Kuivuuden lisääntyessä palot leviävät helpommin ja äityvät entistä ankarimmiksi.

Maapalloa toden totta ”pommitetaan” monin tavoin joka suunnasta.

NG:n sarjassa ilmastoasiantuntijat esittelevät syiden ja seurausten yhteispeliä, sitä, miten eri ilmiöt liittyvät ja vaikuttavat toisiinsa. Kun esimerkiksi lämmennyt ilmasto sulattaa Grönlantia, se puolestaan lisää maanjäristysten mahdollisuutta. Lämmennyt merivesi taas on tornadojen polttoainetta.

Asiantuntijoiden yhteinen näkemys vaikuttaa olevan se, että tilanne tästä vain pahenee.

Kun pitkäaikaiset asukkaat kertovat kotiseutuaan viime vuosina ravistelleista luonnonmullistuksista, kaikki toteavat saman asian: tällaista ei tapahtunut ennen.

Todisteita ilmaston lämpenemisestä ja sen karmeista seurauksista saadaan vuosi vuodelta enemmän. Alkaa olla erittäin vaikea ymmärtää niitä, jotka edelleen kieltävät sen.