Vaikka ajat vaihtuvat toisiin ja kaikki ympärillä tuntuu ja näyttää muuttuvan, yksi ei millään muutu: ihmisluonto.
”− Eikö olekin valtavan huvittavaa, millaisessa maailmassa me elämme, enkelini? Maan suurin sanomalehti kutsuu sopimusta rauhan työvälineeksi. Kuitenkin kyse on kahdesta mielipuolesta, jotka seisovat vastakkain ja käyttävät maailmaa itsensä ja ideologiansa edun hyväksi eivätkä kaihda siinä mitään keinoja, eikö se olekin todellakin huvittavaa, Kostja? Kaksi mielipuolta ei suinkaan salli, että toisesta heistä tulisi suurempi kuin toisesta.”
Edellä romaanihenkilö Ida yrittää selittää rakastetulleen tuntemaansa pelkoa, mikä ei oikeasti kuitenkaan ole huvittavaa. Eikä sekään, ettei rakastettu lainkaan ymmärrä, mistä toinen puhuu.
Ote on georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin (1983−) vuosisataromaanista Kahdeksas elämä (Brilkalle) (1. osa 2014, suom. 2024).
Vaikka ajassa mentäisiin kuinka kauas taaksepäin ja sanomalehti vaihtuisi papyrukseen tai nuolenpääkirjoituksin täytettyyn savitauluun, niistä varmasti löytää aivan vastaavanlaisen kuvauksen ihmisluonnosta.
