Pieni ja suuri maailma kuulokuvina

Omiin tapoihin ei kuulu kuuntelemalla kuunnella musiikkia vaan ottaa annettuna se, mitä sattuu radiosta vakituisesti valitulta kanavalta puheen välissä tulemaan. Toiset taas ovat mieltyneet esimerkiksi pelkästään poptähtien musiikkivideoihin. Satunnaista tai yksipuolista musiikkimakuaan voi laajentaa ikään kuin salakavalasti tai voisiko sanoa toissijaisesti, jos katsoo televisiota ja hallitsevana aistina on kuulon sijasta näköaisti.

Jos seuraa Ylen ohjelmia, huomaa toisinaan, että niiden väliin jää ylimääräistä aikaa, jota ei aina täytetäkään tulevien ohjelmien mainoksilla, vaan ruutuun levittäytyy muutamaksi minuutiksi Pieni suuri maailma (Little Big World). Nopeutetulle, kaukaa kuvatulle kaupunkinäkymälle ja ihmisten hyörinälle antaa lisätempoa taustalla soiva klassinen musiikkikappale. Ei tarvitse olla klassisen tuntija, sillä pienoismaailmaan on yleensä valittu tekijöidensä kuuluisimpia, helposti tunnistettavia teoksia. Ihastuttava, maistuva välipala.

Vuosia sitten esitettiin ranskalais-sveitsiläis-italialais-brittiläisenä yhteistuotantona valmistunut todellista pienoismaailmaa kuvaava luontoelokuva Microcosmos (1996). Siinä kuva ja klassinen musiikki yhdistyvät monin tavoin päinvastaisesti kuin edellisessä: pienistä pienimpiä eläjiä on ollut pakko kuvata läheltä ja nopealiikkeisimpiä toisinaan myös hidastetusti.

Mielikuviin pyrkii (joskin tiedollisesti hieman hatarasti) valtavan pitkä, jopa kymmenien metrien pituinen karvaisten toukkien kiemurteleva jono, takana tuleva kiinni edellä menevässä. Toinen muistikuva on toisiinsa kietoutuneesta etanaparista kauniin aarian soidessa. Kolmannessa dramaattisen musiikin säestämänä vedestä nousee ”jokin” aavemaisen hitaasti täyteen pituuteensa ällistyneen katsojan silmien eteen.

Microcosmoksessa puhetta ja selityksiä ei todellakaan kaivannut, kuva ja musiikki veivät täysin mukanaan.

Pienestä on aika siirtyä suureen maailmaan. Äskettäin esitetyssä australialaisessa Mountain-dokumenttielokuvassa (2017) liikutaan nimensä mukaisesti vuorilla, niiden juurella, rinteillä, huipulla ja myös välissä, kuten muuan nuorallakävelijä. Toiset tahtovat valloittaa Mount Everestin vaikka sitten vaarallisesti jonottamalla (aivan kuin siellä ei jo muutenkin olisi tarpeeksi vaarallista), toiset laskevat jyrkkiä rinteitä suksilla tai pyörällä.

Ihmiset tulevat ja menevät, mutta vuoret pysyvät paikallaan siinä, mihin ne miljoonia vuosia sitten kohosivat. Niiden jylhyys vetää hiljaiseksi. Korkean paikan kammoiselle ylhäältä kuvatut näkymät tuntuvat pyörrytyksenä vatsassa asti.

Moderniin, vaaroja etsivään elämäntapaan yhdistetty klassinen musiikki milloin rauhoittaa, milloin korostaa äärimmäisiä tilanteita. Ympäröivää luontoa ylistää ainakin Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa.

Mountain-dokumentissa sanattoman musiikin katkaisee välillä näyttelijä Willem Dafoen rauhallisen pohdiskeleva puhe. Rytmitys toimii ja mieleen hiipii seesteinen tunnelma. Jos herkille virittyneet aistit sen sijaan kesken kaiken katkaisisi räikyvä ja ärsyttävä mainos, samaan tunnelmaan ei olisi enää paluuta.

Joten kun kyllästyy päivittäin kuuntelemaan samaa kevyttä radion tarjoamalta soittolistalta, ei tarvittaisi kuin pieni kädenliike, että totuttu kuuntelukanava vaihtuisi vaihteeksi klassisen musiikin puolelle.

Elämän arpajaiset

Ennen kuin Yhdysvalloissa naiset aletaan hakea asevoimin pois työpaikoiltaan kehdon ääreen, eikö maassa olisi paikallaan ratkaista myös kysymys miehen isyysvastuusta ja sen hoitamisesta? Mitä useampi osavaltio haluaa kieltää mahdollisuuden raskaudenkeskeytykseen, sitä oleellisemmaksi käy myös miehen vastuu. Raskauden alkaminen on aina kahden kauppa.

Onhan niin, että kaikki miehet eivät ole romanttisten elokuvien pöhköpäitä, jotka heti raskausuutisen kuullessaan ohjaavat naisen sohvalle lepäämään kaiken rasituksen välttämiseksi.

Tosiasia on, että jokainen nainen ja jokainen mies ei edes halua lapsia koskaan tai aina ei vain ole sopiva hetki perheen perustamiseen. Jokainen lapsi ei siis ole toivottu, mikä todennäköisesti näkyy monen myöhemmässä elämässä kielteisinä seurauksina.

Miten siis Yhdysvalloissa on ajateltu varmistaa, että toinenkin osapuoli osallistuu syntyvän lapsen elämään eikä tämä jää vain naisen vastuulle? Velvoitetaanko nainen kenties pyytämään jopa raiskaajaltaan nimi ja sosiaaliturvatunnus mahdollisen raskauden varalta?

Odotusaika on pitkä ja oletettu elämä vielä paljon pidempi. Yhdysvalloissa lapsen saaminen kuulostaa todella kalliilta ”lahjalta”, josta on maksettava joka elämänvaiheessa pitkä penni (Yle: Arkea maailmalta 25.7.). Ilmeisesti varakkaiden ohella myös keskiluokka kuitenkin pärjää. Mutta kun jo synnyttäminen maksaa tuhansia dollareita, miten käy naisen, jolla ei ole sairausvakuutusta? Miten järjestyy päivähoito, jos palkka ei riitä edes hoitomaksuihin? Mitä sitten, jos perhekoko vain kasvaa kasvamistaan?

Jo nyt suuret asumiskulut ovat pakottaneet perheitä muuttamaan motelleihin ja asuntovaunuihin. Esimerkiksi Los Angelesissa jotkut asuvat jopa rautatiesillan rakenteissa, kuten toimittaja Simon Reeves näytti matkallaan halki Amerikan. Aiotaanko pakkoraskaudet ja kaikki niiden jälkeiset pakolliset elinkustannukset ottaa millään lailla huomioon aborttilakia noudattavien osavaltioiden budjettisuunnitelmissa?

Käräytyspalkkioita kyllä ollaan valmiita maksamaan kenelle tahansa sivulliselle.

Entä jos yksin jäänyt nainen ei vain pysty lapsesta huolehtimaan, miten yhteiskunta aikoo sen tehdä? Onko Yhdysvaltain adoptiojärjestelmä valmiudessa? Onko ennakoitu lastenkotien tarve? Miten taataan, että niihin sijoitettujen lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista pidetään huolta? Eri puolilla maailmaa elää lastenkodeissa tuhansia lapsia, joiden säälittävän surkeita oloja on toisinaan esitelty viestimissä. Ne lapset eivät ole kelvanneet kenellekään.

1970- ja 2010-luvuilla kaksikin valituksi tullutta republikaanipresidenttiä käytti vaalikampanjassaan abortin kieltämistä täkynä, jolla sai kalasteltua tarpeeksi ääniä voittoon. Nyt amerikkalaisista 37 prosentin eli noin 100 miljoonan kansalaisen mielestä aborttia ei pitäisi sallia (juuri) missään olosuhteissa. (Helsingin Sanomien artikkeli 12.6.2022) Kävikö lainlaatijoilla ja korkeimman oikeuden tuomareilla kesäkuussa mielessäkään, miten abortin kieltäminen vaikuttaa paitsi naisen elämään myös koko maan väkilukuun?

Jos Kiinassa ei olisi vuosina 1979–2015 hillitty syntyvyyttä ns. yhden lapsen politiikan avulla, tilastotieteilijät varmaan olisivat räjäyttäneet laskimensa kasvavaa väkilukua ennustaessaan. Nykyisin Kiinassa asuu 1,4 miljardia ihmistä. Epäsuhtaisen sukupuolijakauman seurausta on, että noin 100 miljoonaa miestä jää ilman vaimoa (Wikipedia).

Maapallon kestävyydellä on rajansa. Nälänhädät ovat seuranneet toisiaan, ja asumiskelpoinen elintila vähenee koko ajan. Ei jokaisen naisen tarvitse lisääntyä eikä jokaista neliömetriä täyttää ihmisillä.

 

Hukkaan heitetyt?

Tosielämän naiset, joilta kaksi vuotta sitten odotettiin paljon, ovat jääneet täysin sivuhenkilön asemaan, jos siihenkään. Jos puhuttaisiin elokuvista, heidät on pikemminkin voinut nähdä vain vilahtavan niin kutsutussa cameoroolissa.

Mihin siis hävisivät kohisten esiin nousseet Valko-Venäjän Svjatlana Tsihanouskaja ja Yhdysvaltain Kamala Harris?

Nykyisen diktaattoripresidentin vuonna 2020 haastanut Tsihanouskaja joutui tosin pakenemaan kotimaastaan, joten hänen katoamiselleen on selvempi syy: etsintäkuulutetun oppositiojohtajan oli etsittävä turvaa muualta ja piilouduttava maan alle, kuten on tapana sanoa.

Ukrainan sodan alettua olisi kuitenkin odottanut Tsihanouskajan turvapaikastaan ottavan näkyvämmin kantaa Valko-Venäjän veljeilyyn hyökkääjän kanssa. Varsinkin nyt, kun uumoillaan koko maan joutuvan suden suuhun. Vaiennettu, yksinvaltaista presidenttiä vastustava kansanosa on varmasti kaivannut esikuvansa ja johtajaehdokkaansa innoitusta ja rohkaisua.

Kumpi sitten lienee naiselle vaikeampi paikka nousta johtoasemaan, Valko-Venäjä vai Yhdysvallat?

Kamala Harrisin valinta Yhdysvaltain varapresidentiksi jää tietenkin historiaan jo hänen henkilönsä vuoksi, onhan hän siinä asemassa ensimmäinen ei-valkoinen nainen. Mutta se ei riitä, varsinkaan naiselle. Kyllä Harrisilta odottaisi ja hänelle soisi enemmän kuin tähänastinen rooli taustaseisojana presidentti Joe Bidenin tiedotustilaisuuksissa.

Viimeksi toimineista varapresidenteistä Dick Cheney, Mike Pence sekä Biden kyllä muistetaan kuka mistäkin.

Kun aiemmin ajatteli Harrisin tuovan tullessaan uusia tuulia Yhdysvaltain poliittisen elämän keskiöön, onko jo nyt todettava sen olleen toiveajattelua? Sen sijaan maan kahtiajakautunut sisäinen tilanne näyttää ajautuvan aina vain pahemmaksi ja tunkkaisemmaksi.

Miltä kokeneesta juristista tuntuu esimerkiksi korkeimman oikeuden toiminta? Miltä tuntuu katsoa vierestä, kuinka amerikkalaisnaisten oikeudet tallotaan maahan toisten hurratessa? Miten jaksaa kuunnella perusteluja aseenkannon oikeudesta lähes jokaviikkoisten joukkosurmauutisten jälkeen? Haikaileeko Harris − varapresidenttinä myös senaatin puheenjohtaja − näinä aikoina sittenkin takaisin rivijäseneksi vapaamman mielipiteenilmaisun ja vaikuttamisen ääreen?

Te tosielämän naiset, joilta odotettiin paljon, ettehän jää pelkiksi satuolennoiksi?