Kolmannelle korvapuusti

Selvästi valtaosa Suomen kansalaisista lukee lehtensä, kirjallisuutensa ja uutisensa (yhä) suomen kielellä. Vain hieman yli 5 prosenttia väestöstä on toisen virallisen kansalliskielen eli ruotsin käyttäjiä. Silti valtioneuvosto julkaisi juuri hyväksymänsä 80-sivuisen kansalliskielistrategian ensin ruotsiksi, sitten vasta suomeksi, otsikosta alkaen.

No, ei sentään vielä englanniksi. Pitäisi kai kiittää ja kumartaa.

Englannin kielihän on jo tunnetusti syrjäyttänyt suomen kielen muun muassa yritysten, ravintoloiden, tapahtumien, erilaisten kampanjoiden ja taidenäyttelyteosten nimissä. Se on alkanut toden teolla tympäistä.

Suomen kieli nousi, ei vaan nostettiin aikoinaan kovalla työllä kyökistä valtakunnan saleihin sekä tieteen ja tutkimuksen kieleksi osoittamaan tasavertaisuutta muiden kielten rinnalla. Nyt näyttää siltä, että aiemmin mainittujen ohella myös tiedemaailma on painamassa sitä jälleen alas.

Lehtikolumnissa kerrottiin äskettäin (AL 28.11.2021), että väitöskirjan tekemisestä kiinnostuneen into sammui siihen, ettei hän saanut tehdä sitä suomen kielellä pääkaupungin yliopistoon. Ehkä käytäntö on jatkunut jo pidempään, ainakin muiden tieteellisten tekstien osalta. Joka tapauksessa suomen kielen käytölle saatu voitto akateemisella alalla kesti siis korkeintaan 163 vuotta: ensimmäinen omakielinen väitöskirja nimittäin julkaistiin 1858.

Merkille pantavaa on, että Rietrikki Polénin (1823−1884) väitöskirja sai julkaisuluvan kuutisenkymmentä vuotta ennen ensimmäisen suomenkielisen yliopiston perustamista Turkuun. Perustamisesta päätettiin Kalevalan päivänä vuonna 1920.

Toisaalla kuulemma on keskusteltu jo siitäkin, saako yliopiston suomen kieltä käyttävään opetustoimeen hakea lainkaan omakielisellä hakemuksella vai tuleeko jokaisen käyttää vain englantia. Lähtökohdanhan pitäisi olla se, että tarvittaessa hakemuksensa voi tehdä englanniksi!

Kuinkahan moni muu Euroopan maa on Suomen tavoin näin valmis vaihtamaan oman kielensä toiseen? Tuskin ainakaan Islanti, jonka kieli on nykyään puhutuista pohjoismaisista kielistä lähimpänä alkumuotoaan ja pysynyt suhteellisen muuttumattomana 1100-luvulta asti. Olisiko aika unohtaa jauhaminen suomen kielen vaikeudesta?

Ihmisen identiteetti liittyy vahvasti juuri omaan kieleen. Suomalaisen identiteetti on kestänyt läpi ruotsin ja venäjän kielen vallan ajan – mutta vieläkö se kestää uuden valloittajan?

Kotomaamme melkein koko kuva

Ehkäpä pienin, mutta omassa lajissaan kokoaan merkityksellisempi kuva itsenäisen Suomen kehityksestä on yli sadan vuoden ajan painettu postimerkkeihin. 

Merkeillä on juhlistettu ja muistettu instituutioita, järjestöjä, teollisuudenaloja, taidetta, tiedettä, moninaista luontoa, vuodenaikoja, latoja, huusseja, urheilua, koulutusta, puolustuslaitosta, viestintää, kädentaitoja… LUKEMATTOMIA muita asioita. Postimerkein on myös kunnioitettu eläviä tai kuolleita suomalaisia, niin presidenttejä kuin eri alojen suuria, varsinkin taiteen edustajia. Vaatimattoman kokoisessa viestinviejässä on näkynyt myös kansainvälinen yhteistyö ja kurkotus vieläkin laajemmalle.

Postimerkeistä on ilmennyt Suomen asema ennen itsenäistymistä ensin Ruotsin, sitten Venäjän vallan alla. Autonomian aikaiset, vuodesta 1856 ilmestyneet kopeekka-arvoiset merkit postitorvineen, vaakunoineen ja kruunuineen vaihtuivat vuonna 1866 arvoltaan penneihin ja markkoihin.

Ruotsin alaisuuteen taas viittaa vuonna 1990 julkaistu postimerkki, joka vie kuningatar Kristiinan aikaan ja juhlistaa 350-vuotiasta yliopistolaitosta. Ensimmäinen yliopisto perustettiin 1640 Turkuun, mistä se siirrettiin 1828 Helsinkiin. Teoksessa Kuningatar Kristiina – aikansa eurooppalainen (Matti Klinge, Laura Kolbe, Maria-Liisa Nevala & Päivi Setälä 1990) Klinge kirjoittaa: Äskettäin otettiin Ruotsin seteleihin ”harmaatakkikuningas” Kaarle XI:n kuva tiukkaa säästäväisyyttä ja yksinvaltaa ilmaisevana ihanteena, mutta Suomi julkaisi eurooppalaisuutta ja sivistystä – sivistystä yleensä ja myös naissivistystä – ihannoivan kuningatar Kristiina postimerkin.

Postimuseon verkkosivuja selatessa itsenäisyysajan alussa näyttää olleen kaksi kilpailevaa merkkisarjamallia, 1.10.1917 julkaistu Eliel Saarisen saarismalli ja vuoden 1918 puolella julkaistu Vaasan malli. Seuranneen yli kymmenvuotisen leijonavaakunapostimerkkien valtakauden oli kaiketi tarkoitus vahvistaa nuoren valtion perustusta.

Ensimmäisissä piirroskuvallisissa merkeissä vuonna 1929 juhlistettiin 700-vuotiasta Turkua.

1930-luvulla posti kulki enimmäkseen linnoja, kirkkoja, piispoja, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, valtiomiehiä ja sota-aluksia kuvaavien merkkien voimin. Tasavuosia juhlivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevala (100 vuotta) sekä Posti (300 vuotta). Presidentti P. E. Svinhufvudin 70-vuotispäivää muistettiin 1931.

Seuraavan vuosikymmenen alussa 1940 postimerkeissä marssivat sotilaat, mutta jo seuraavana vuonna alkoi jälleenrakennustyö, jota jatkettiin sodan päätyttyä. Minna Canthin syntymästä tuli 100 vuotta 1944, ja niinpä ensimmäinen nainen painettiin postimerkkiin. Merkkeihin pääsivät myös muun muassa maaseudun elinkeinot ja lastenhuolto. Maakuntien vaakunoista alettiin julkaista sarjaa. 1948 viestin lähettäjä saattoi valita, liimaako kirjeeseensä S. Topeliuksen, F. Paciuksen, J. L. Runebergin vai U. Cygnaeuksen kuvan. Vuosikymmenen päätteeksi julkaistiin neljä postimerkkiä suomalaisuuden yhdestä kulmakivestä, saunasta.

1950-luvulla postimerkin saivat muun muassa 400-vuotias Helsinki, veripalvelu, XV olympialaiset Helsingissä, lennätin, vuoden 1906 säätyvaltiopäivien puhemiehet, sairaalalaitos, lähetystyö sekä sahateollisuus ja Metsähallinto. Myöhemmin varsin suosittu luonto pääsi nyt postimerkkiin: kukkia, marjoja, hyönteisiä, nisäkkäitä ja lintuja (mm. räyskä). Yrmeännäköisestä Jean Sibeliuksesta julkaistiin surumerkki 1957.

Väritykseltään postimerkit olivat vuosikymmeniä varsin neutraaleja, haaleita, sinisenharmaata ja rusehtavaa. Vasta 1960-luvun puolivälissä sävyt alkoi
vat pikkuhiljaa kirkastua.

Vuosikymmenen aluksi juhlistettiin merkillä karjalaisten suurjuhlaa sekä presidentti Kekkosen 60-vuotispäivää. Myöhempinä vuosina erinäisiä vuosia täyttivät muun muassa Suomen Pankki, rautatiet, valtiolliset oikeudet, Maanmittaushallitus, kansanedustuslaitos, Finnair, kunnallinen itsehallinto, kansakouluasetus, valtakunnallinen poliisi, vakuutustoiminta, paperi-, puunjalostus- ja metalliteollisuus sekä puolustuslaitos, kouluhallitus, keskuskauppakamari ja ylioppilasosakunnat. Lisäksi huomionosoituksen saivat ensiapu, Ruotsin suomalaisraivaajat sekä siviililentoliikenne. 60-luvulla usean tunnetun taiteilijan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta.

1970-luvun alussa kirjemerkin hinta maksoi 50 penniä. Merkkien aiheissa vallitsi jo melkein runsaudenpula verrattuna itsenäisyyden alkuaikoihin.

Vuosikymmenen teemoiksi valittiin esimerkiksi eri teollisuudenaloja ja taidelaitoksia sekä arkkitehtoonisesti edustava Hvitträsk; monet urheilun EM- ja MM-kisat, vammaisurheilu; SALT-neuvottelut, Ahvenanmaan itsehallinto, Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyyssopimus, pohjoismainen yhteistyö; luonnonsuojelu, Maailman ilmatieteellinen järjestö, saasteeton kaupunkiliikenne, meripelastustoiminta; Yleisradio, puhelin Suomessa 100 vuotta ja linja-autoliikenne. Teollisuuden vastapainoksi myös kädentaidot ja kansanpuvut saivat postimerkeissä sijansa.

Ehkäpä erikoisin aiheeltaan oli rationalisoinnin juhlavuoden 1974 kunniaksi liikkeelle laskettu merkki. Kansainvälisenä naistenvuotena 1975 taiteilijat Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff ja Maria Wiik liittyivät edelläkävijä Canthin seuraan. Seuraavana vuonna juhlistettiin 100-vuotista suomen kielen tutkimusta. Kirpaisikohan 1973 julkaistu 30 pennin arvoinen joulukorttimerkki silloista joulupostin lähettäjää yhtä kovasti kuin tämän vuoden hinta 1,30 euroa…

1980-luvulla Suomessa pyöreitä vuosia täyttivät muun muassa lasiteollisuus, uudempi arkkitehtuuri, nuorisoseuraliike, aikakauslehdistö, sähkölaitostoiminta, Svenska litteratursällskapet i Finland, setelipainatus, lääninhallinto, metrijärjestelmä, STT (Suomen tietotoimisto), Ilmatieteen laitos, Posti- ja Telelaitos, apteekkilaitos, kansanopistot sekä Arvo Ylppö, Korkeasaari, Kalevala ja suomalainen kirja. Oman postimerkin saivat myös yksikamarinen eduskunta, museotoiminta, kirjeluokitus, hammaslääketiede, tähtitiede, musiikki ja musiikinopetus, lasten päiväkerhotoiminta, mielenterveys ja joukkoliikunta.

1990-luvulla alkavat yleistyä eri aihepiireistä otetut merkkisarjat. Oman sarjan saivat muun muassa Rudolf Koivun kuvitukset, vesilinnut, talviurheilijat, suomalaiset keksinnöt, suomalainen kirjallisuus ja muotoilu sekä 100-vuotias elokuva. Aluksi suosittiin kolmen merkin sarjoja, sittemmin merkkien lukumäärä on vaihdellut jopa kymmeneen asti.

90-luvun erikoisuuksiin kuuluvat vuoden 1992 sekä talvi- että kesäolympialaiset (Albertville, Barcelona). Samana vuonna julkaistiin ensimmäinen Tove Janssonin kirjoihin perustuva muumimerkki, minkä jälkeen muumeista on tullut jopa postimerkkien vakioaihe. Tavallisen peruspostin lähettäjää huvittaa peräti 19 markan arvoinen pieni kolmiomerkki sontiaisesta!

Maamme-laulu täytti 150 vuotta 1998, ja seuraavana vuonna suomalaiset pääsivät laulamaan sitä Mika Häkkisen formula 1 -kisojen maailmanmestaruuden kunniaksi. Huomionosoituksen sai myös kotien ja perheiden hyvinvointia ja kotitalouden arvostusta edistävä Marttajärjestö täyttäessään 100 vuotta vuosikymmenen lopulla.

Postimerkkien 2000-luvun avaa avaruus, kirkon riemuvuosi sekä tiedekasvatus. Suomalaisen hiihtourheilun pian synkkenevistä tunnelmista muistuttaa merkkipari Janne Ahosesta ja Mika Myllylästä vuoden 2001 aluksi. Vuotta myöhemmin postimerkeissä korostuivat suomalaisuuden symbolit kielo, lemmikki, joutsen, koivu, kuusi, mänty, Suomen lippu, peruskallio, maisema – oli siirrytty markasta euroaikaan.

Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä elettiin jonkinlaista siirtymävaihetta, katsottiin taakse ja eteen: merkkinsä saivat niin Muistikuvia Suomesta ‑sarja kuin Monikulttuurinen Suomi -sarja. Vuonna 2006 julkaistu sarja Lumiteoksia voi tulevaisuudessa muistuttaa karusti entisestä Suomesta. Samana vuonna vietettiin postimerkin juhlaa.

Monen tutkijan ja muun tekijän apurahalähteitä ovat olleet suomalaisten, niin ikään postimerkillä muistettujen mesenaattien säätiöt. Entä miten pärjättäisiinkään ilman suomalaista almanakkaa tai kirjankustannusta?

2007 sadan vuoden ikään pääsivät esimerkiksi Tampereen tuomiokirkko, eduskunta ja SAK (Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö). Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Martti Ahtisaari osui kansalliseen itsetuntoon 2008.

2010-luku toi postimerkkeihin musiikkialan kotimaisia artisteja ja eri aloilla menestyneitä naisia, arkkitehtuuria, vanhoja linnoja sekä saamelaiskulttuuria. Suomalaisen arjen muutosta tehtiin myös näkyväksi, ja suomalainen edelläkävijä äitiyspakkaus sai ansaitsemansa huomionosoituksen.

Kansakoulusta Pisaan ‑sarja muistutti suomalaisen koulutuksen laadukkuudesta, Hullut suomalaiset puolestaan kansan leikkisämmästä puolesta. Kun alkuvuosina julkaistiin kaksi merkkiä kansallispuistoista, ei vielä osattu edes aavistaa niiden merkitystä tulevina koronapandemiavuosina.

Postimerkkeihin painetaan yleensä tavalla tai toisella tunnettujen ihmisten kuvia, mutta vuonna 2017 tehtiin poikkeus: tavallisista ihmisistä tuli merkkihenkilöitä Suomen täyttäessä 100 vuotta. Rinnalla juhlittiin tietenkin Linnassa.

Vuosikymmenen lopulla postimerkein muistutettiin ilmastonmuutoksesta ja lukutaidon merkityksestä. Vaikka kirjeenkirjoitus – ja samalla itse postimerkki − onkin katoava laji digitalisaation puskiessa eteenpäin, myös Kirje koskettaa -sarjalla muistutettiin toistemme muistamisen tärkeydestä.

Yli vuosisadan jatkumo tekee suomalaisista postimerkeistä pienimuotoisen kasvukertomuksen, jonka kuvitusta voi lukea sanattomana historiankirjoituksena. Vaikka aihekirjo onkin laajentunut vuosikymmenestä toiseen, osin historia silti jää näkymättömiin: sotaa lukuun ottamatta maata koskettaneet ikävät tapahtumat, kuten lama-aika tai Estonian uppoaminen, on sivuutettu. Viestimissä tiuhaan esiintyvät poliitikot eivät myöskään ole päässeet merkkien välityksellä maailmalle leviämään, paitsi ne, joista on myöhemmin tullut presidenttejä. 

Edelleen piinaavaa piikkipalloa tuskin kukaan silti haluaa enää postimerkkiin muistuttamaan olemassaolostaan.

Mielen vallanpitäjät

Maailma on jo pitkään pyörinyt nollien ja ykkösten tahtiin.

Nolliin ja ykkösiin perustuvat jo lähes kaikki yhteiskunnan toiminnot. Ne vilistävät hurjaa vauhtia kaiken sen taustalla, mikä on tehty digitaaliseksi. Siis melkein kaikki. Nyttemmin yritetään saada toisiinsa liitettävä kodinkoneiden verkosto laajenemaan ja viemään ihmisen viimeisenkin omatoimisuuden. Luultavasti se vie myös ihmisen käsissään pitämän hallinnan, vaikka päinvastaista uskotellaan.

Numero kaksi yrittää ankarasti kiriä nollien ja ykkösten rinnalle, mutta joutuu kuitenkin paljolti toimimaan niiden varassa. Nykyäänhän kaikki tuntuu jakautuneen kahtia. Ollaan kahta mieltä, kaksimielisiä, kaksijakoisia, kahdessa leirissä, kaksipuoluejärjestelmässä, puolesta ja vastaan, käydään kaksinkamppailua.

Kakkosen vastakkainasetteluun taipuvalla luonteella onkin pitkät perinteet renessanssiajalla kehittyneessä kaksintaistelukäytännössä. Aiemmin kasvotusten käydyissä välienselvittelyissä käytetyt raskaat miekat tai savua tuprauttavat aseet on sittemmin vaihdettu mieltä haavoittavaan sanan säilään.

Kahden kauppaan kuuluvat tavallisesti myös mielenosoitukset ja vastamielenosoitukset. Aihe kuin aihe saa vastavoiman liikkeelle., sanotaan tai tehdään mitä tahansa.

Yllättäen vastakkainasettelua nähdään myös ykkösissä ja nollissa. On todettu, että Digitaalisuuden binäärinen luonne, ykkönen ja nolla, kyllä tai ei, voimistaa ääripäitä. Digitaalisuudessa minulla on joko hattu päässä tai pois päästä, mutta ei välivaiheita. Voimme toki lisätä resoluutiota ja tuoda välivaiheita näkyviksi, mutta ne eivät muuta perusperiaatetta.

Saman kirjoittajan mukaan digitaalisuuden keskeinen rooli arjessamme luo myös epätasa-arvoa niiden välille, jotka ymmärtävät koodia, ja niiden, jotka eivät.

Nykyajassa vaikuttaa lisäksi siltä, kuin toisinaan etsimälläkin etsitty vastakkainasettelu, mutta samalla maailmaa herättelevät muutoksen tuulet olisivat tehneet monista niin kutsuttuja pilkunviilaajia. Ikävänsävyistä termiä on käytetty niistä, jotka ammatikseen tai kielestä muuten kiinnostuneina työskentelevät hyvän ja selkeän kielen puolesta.

Nyt vain ei viilata niinkään pilkkuja vaan enemmänkin sanoja: mitä tulisi käyttää, mitä ei saa tai ei ole soveliasta käyttää. Se koskee yhtä lailla muun muassa historiaa, kulttuuria, sukupuoleen liittyvää puhetta tai etnistä taustaa. Valtioiden välisiä sopimuksia laadittaessa takerrutaan yksittäisiin sanoihin, joilla on asian kannalta yleensä ratkaiseva, joskin toisille osapuolille erilainen konkreettinen merkitys kuin toisille.

Uutinen kertoo, että juuri julkaistun demokratiaraportin tekijöiden mukaan ”demokratian laadun suhteen on tapahtumassa jotain perustavanlaatuisen vakavaa”. Tämä johtuu siitä, että autoritarismia kohti luisuvia maita on usean viime vuoden aikana ollut enemmän kuin vapaan demokratian maita. Lisäksi maailmanlaajuinen koronapandemia on raportin mukaan vain edesauttanut demokratian heikentymistä.

Nollien, ykkösten ja kakkosten valtaa tässä kehityksessä ei voi eikä saa aliarvioida.

Insinööriopein yli esteiden

Esteet on tehty voitettaviksi ja ongelmat ratkaistaviksi, sopii insinöörin motoksi.

Jo aiemmin sarjassa Eurooppa ylhäältä päin esiteltiin muuan insinööriajattelun nerokas lopputulos, Skotlannin maamerkki, kaksi kanaalia yhdistävä pyörivä venehissi Falkirk Wheel. Kanaalien välinen korkeusero on 35 metriä. Hissin pyörän kahdessa altaassa lastit kulkevat samanaikaisesti ylös ja alas.

Äskettäin sarjassa nähtiin toinen nerokas keksintö, Sveitsin Stoosissa joulukuussa 2017 avattu Euroopan (ellei maailman) jyrkin kiskoköysirata eli funikulaari. Noin sadan asukkaan vuoristokylä Stoos sijaitsee 50 kilometrin päässä Zürichistä.

Maassa, jonka pinta-alasta yli 50 prosenttia on Alppien vuoristoseutua, on sopeuduttava jyrkkien, joskin kauniiden maisemien asettamiin vaatimuksiin. Sellaisissa olosuhteissa tarvitaan kekseliäisyyttä, joka tekee mahdottomasta mahdollista. Ilmeisen vaativan Stoosin radan kehittely ja rakentaminen vei yhteensä 14 vuotta. Sen edeltäjä oli ollut käytössä vuodesta 1933.

Edeltäjän korvanneen, toiseen paikkaan rakennetun uuden radan kaltevuudeksi mainitaan 110 prosenttia. Korkeusero 1,7 kilometrin matkalla on 744 metriä.

Erikoisen mallinen kulkuväline näyttää toisiinsa kiinnitettyjen 4 tynnyrin riviltä. Tynnyrit ovat vaunuja, joihin mahtuu 34 matkustajaa kuhunkin. Vaunuissa on mukautettu kallistusjärjestelmä, niin että matka etenee vakaana ilman kuperkeikkoja 10 metriä sekunnissa. Saattaa siinä silti heikompihermoista hirvittää.

Voi helposti kuvitella, että jo radan rakennusvaihe herätti paikallisissa suurta kiinnostusta saati sitten sen lopputulos. Kiitos televisiossa esitetyn Euroopan maita kuvaavan sarjan, tähän ihmeeseen pääsi nyt myös meillä tutustumaan.

 

 Muina lähteinä Wikipedian ja The Guardianin artikkelit