Lämpimin ajatuksin

Ties kuinka monen vuoden ajan on sanottu, että nyt on viimeinen hetki maailman toimia ilmaston vaarallisen lämpenemisen ehkäisemiseksi. Tänä vuonna, varsinkin kuluvana kesänä, se on todettu jälleen ja entistä painokkaammin – viimeinen hetki saattaa todella olla kulumassa umpeen.

Uusimmista Eurooppaa koskevista toimista päätettiin kesäkuun lopulla, kun Eurooppa-neuvosto 28.6.2021 hyväksyi uuden ilmastolain.

Siinä, missä Suomessa lähes ihastellen lasketaan helleputken pituutta, toisaalla metsät palavat roihuten ja suurtulvat vievät tuhovoimallaan mennessään kaiken, mikä tielle sattuu. Kummatkaan eivät edes säälistä erottele joukosta pois ihmisiä tai eläimiä. Tämä totuus ei iske silmille, sillä tulvauutisten kuvissa vesissä kelluu yleensä vain autoja.

Kuumuus tuo mukanaan myös kuivuutta. Toisin paikoin yhdistelmä on arkea miljoonille ihmisille. Silti kukaan tuskin haluaa, että täällä Euroopassakin vielä joskus jouduttaisiin tilanteeseen, jossa neljän-viidenkymmenen lämpöasteen kurimuksessa ei pääse vesiin vilvoittumaan.

Hyvin usein raha ja ehkäisevät ilmastotoimet ovat olleet vastakkain niin hallitusten kuin yksittäisten ihmisten toimissa. Nyt kun Eurooppa on saanut uuden ilmastonmuutosta koskevan lain, olisi toivottavaa, että uutisointi ja muu viestiminen tukisi entistä enemmän tehtäviä toimia kuin vain laskisi niihin kuluvia euroja. Näkökulman vaihtaminen on tarpeen, sillä ei kuulosta kovin innostavalta, jos lähdetään siitä ajatuksesta, että itsekukin meistä siinä tai tässä asiassa joutuu maksumieheksi.

Joka tapauksessa ollaan tilanteessa, jossa ei ole vaihtoehtoja.

 

Koskaan et muuttua saa?

Tänään kuumuuden pehmentäessä päätä mieli miettii sitä, kuinka vaikeaa on muuttaa tapaansa ajatella. Tehtävää riittää itse kullakin. Sen, kuinka paljon, ovat tuoneet nähtäville kuluneet puolitoista vuotta: korona-aikana niin puheenaiheet kuin sosiaalisten tapaamisten piiri on useimmilla käynyt tavallista pienemmäksi.

Tänä päivänä on sattumoisin myös Ranskan kansallispäivä. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen suuren vallankumouksen tiivistys sanontaan vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jotka ovat yhä ja aina ajankohtaisia uutisaiheita mutta myös tavoiteltavia arvoja.

Omaan pieneen piiriini kuuluu itseäni vanhempia siskoja. Tavatessa on käyty keskusteluja tai oikeammin vain yritetty käydä. Usein on sanottu samat asiat kuin niin monesti ennenkin melkein samoin sanoin. Kuunnellessani huomaan, etteivät mielipiteet vaikuta muuttuneen, vaan jotkin ovat pysyneet suorastaan ällistyttävän vanhakantaisina: Miehen kuuluu elättää perhe, koska hän saa yleensä parempaa palkkaa. Miehelle ei todellakaan sovi pitkä tukka. Naisen, jolla on lapsia, ei pitäisi tehdä työtä, johon kuuluu matkustelua ympäri maailmaa eli paljon poissaoloa kotoa. Nimeltä mainitsemattomassa puolueessa on parhaiten koulutetut ihmiset (ei perusteluja!). ”Ne toiset” ovat syypäitä siihen tai tuohon asiaan.

Samaisessa seurueessa kotimaan politiikantekoa ja -tekijöitä arvioidaan usein pelkästään henkilökohtaisten mieltymysten tai lööppijulkisuuden pohjalta, ei niinkään tietojen pohjalta. Jos itse on vanhempaa sukupolvea, nuoruus ja naiseus eivät hevin mene läpi. Siksi kai kiveen hakattu tapa ajatella ei onnistu muuttamaan mielipiteitä muissakaan tasa-arvoon liittyvissä asioissa.

Vain koronan torjuntatoimien noudattamisesta on oltu yksimielisiä. Kukaan ei ole lähtenyt paikkoihin, joissa kokoontuu rajoituksia enemmän ihmisiä, eikä kukaan aio matkustella muille maille luultavasti pitkään aikaan. Urheilua muuten seuraavat siskot ovat arvostelleet kisoihin matkustaneita riskinottajia. Viime kesänä joukkoja keränneet Black Lives Matter -mielenosoitukset Yhdysvalloissa saivat jotkut suorastaan kiihdyksiin niiden erittäin huonon ajankohdan vuoksi. Varmasti niinkin, mutta tuhansien muiden mielestä George Floydin tapauksessa oli tartuttava hetkeen.

Yhdenlaisen mahdollisuuden ajattelun avartamiseen on tarjonnut muun muassa Yle Teema aiheenaan Musta kesä. Kanavaa innokkaasti katsovat siskot ovat valitettavasti jättäneet väliin monta kiinnostavaa ohjelmaa.

Korona muuttaa pysyvästi ainakin joitakin konkreettisia käytänteitä, kuten siirtyminen etätöihin on jo antanut ymmärtää. Sukulaistapaamisteni perusteella koronasta ei kuitenkaan taida olla juuri apua pinttyneiden käsitysten muuttamisessa. Se on surullista, mutta vielä murheellisempaa on se, jos ei halua edes yrittää.

Hän, joka on yksinäinen

Sillä yöt olivat jo aivan valoisat ja järven pinta oli öisin kuvastimentyyni ja kaislat kohosivat matalissa rannoissa notkeina ja vihreinä, eikä enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, vaan yöt ja päivät hehkui työni hiljainen kuume minussa ja kirjoitin paljon sanoja valkoiseen, pehmeään paperiin.

Tässä kirjailija elää kiihkeän luomiskautensa uudelleen päiväkirjaromaanissa, jota hän nimittää ”valepukuun verhotuksi, sentimentaaliseksi rakkauskertomukseksi”. Luomiskausi sijoittuu kesään 1945. Sen valtavasta seurannaisvaikutuksesta kertoo jotain luku 63: vuonna 1945 julkaistusta kirjasta on vielä vuonna 2010 otettu jo 63. painos. Voiko konkreettisempaa todistetta kirjallisuuden merkityksestä ja lukemisinnon kulta-ajoista ollakaan!

Kaiken lisäksi kyseinen teos on äänestetty Suomessa vuosisadan kirjaksi vuonna 2017, jolloin Suomi vietti itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa. Moni lienee laillani lukenut sen toisenkin kerran, joku kukaties useammin. Joidenkin kirjojen lukeminen uudelleen vuosien ja vuosikymmenten kuluttua voi auttaa näkemään, onko ihminen, lukija, sinä aikana muuttunut ja mihin suuntaan.

− − joskin on ihmisiä, jotka ajattelevat aina samalla tavalla ja vetävät päänsä kuoren sisään kuin kilpikonnat nähdessään jotakin uutta, niin minun ajatukseni ovat aina uudistuneet sen mukaan, mitä olen nähnyt ja kuullut ja ymmärtänyt, ja moni asia, jonka olen nähnyt ja kuullut, on myös vaikuttanut ajatuksiini, vaikka en ole sitä ymmärtänyt.

Näin itseään kuvaa Mika Waltarin päähenkilö Sinuhe egyptiläinen, hän, joka on yksinäinen. Samannimisessä romaanissa kiteytyy Waltarin omien sanojen mukaan hänen siihenastisen elämänkatsomuksensa summa. 

Sinuhe janoaa tietoa ja sitä etsiessään kysyy kiinnostuneena kuin lapsi: Miksi? Miksi jokin on niin kuin on? Selitysten sijaan hän kuitenkin saa kysymykseensä yleensä aina saman vastauksen: Näin on aina ollut ja näin on oleva.

Siksi Sinuhe pitää tärkeänä teroittaa vielä lapsuuttaan elävälle Thot-pojalle, että tieto on tietämättömyyttä väkevämpi ja sana väkevämpi nyrkkiä. Ajankohtaisia ja toisaalta iättömiä ajatuksia. Lääkärinä hallitsijoiden hovien elämää nähtyään Sinuhe ymmärtää myös sen, ettei tiedon tule nöyryyttää itseään vallan edessä.

Uudelleen samaa kirjaa lukiessa huomio voi kiinnittyä monenlaisiin pikkuseikkoihin.

Sinuhen elämä kulkee polveillen vuoroin köyhissä, vuoroin ylenpalttisen vauraissa oloissa Egyptissä ja vieraissa maissa. Hän voi merkitä lääkärin ammattinsa ohella ansioluetteloonsa niin ruumiinpesijän kuin kuninkaallisen kallonporaajan töistä saadun työkokemuksen.

Sinuhe tapaa myös monien muiden, selkeästi nimettyjen työtehtävien (voisiko sanoa ammattien) edustajia, joiden kirjo osoittaa, että kullakin on tarkasti määritelty erikoisalansa. Varsinkin faraon palveluksessa riittää tekijöitä päästä varpaisiin, kuninkaallisesta kallonporaajasta kuninkaalliseen sandaalinkantajaan. Harvinaisessa kallonaukaisussa paikalla on verentyrehdyttäjä, jonka pelkkä läsnäolo saa verenjuoksun nopeasti tyrehtymään. Farao tarvitsee tietenkin myös neularasian hoitajan ja oikeuslaitos sinetinvartijan. Sotilaista huolehtii varuskuntain säärtenkatkaisija.

Kun tarinaa lukee 2020-luvulla, ei voi olla hymyilemättä yllättävälle kielikuvalle: Theban taisteluissa kaiken, kenties myös järkensä menettänyt kalanperkaaja uhoaa Sinuhelle, että vielä hän tuonpuoleiseen jouduttuaankin hapattaa kaiken, kunnes kaikki on hapanta ja ”viimeinen suuri taikina leivotaan”.

Romaanissa aikaansa ja paikkaansa sopiva sanonta olla shakaali haudattuna vei tutkimaan Suomalaista fraasisanakirjaa (1983, 5. painos). Kun suomen kielessä haudataan koira, joissakin kielissä mullan alle joutuu jänis, kettu tai jopa soittaja tai suutari.

Aivan kuin Waltari olisi tieten tai tiedostamatta pyrkinyt välttämään erään ikävän, ellei peräti koomisen mielleyhtymän. Koska päähenkilö toimii kallonporaajana, hän ei pohtiessaan suinkaan mieti päätään puhki vaan päänsä ympäri. Mikä itse asiassa kuulostaa paljon miellyttävämmältä ilmaisulta ihmisen aivotoiminnasta.

Siitä tuleekin mieleen aprikoida, kuvastaako Waltarin omia kokemuksia tämä naisen lausumaksi pantu toteamus: ”− − miehet ovat poikia, joiden on lyötävä päänsä seinään, vaikka seinä ei siitä hievahdakaan.” Vai edustaako tomera taloudenhoitaja Muti tässä asiassa Waltarin käsitystä siitä, millaisena nainen näkee miehen?

Kirjan alkupuolella vanhuutensa päivinä pettynyt ja valheisiin kyllästynyt Sinuhe toteaa, ettei ihminen koskaan muutu, vaikka kaikki hänen ympärillään muuttuisi. Ihminen on aina valmiimpi uskomaan ja levittämään valheita, kun taas totuutta hän pakenee.

Minun sanojani eivät lapset kirjoita savitauluihin kirjoitustaitoa harjoitellessaan. Minun sanojani eivät ihmiset toista viisastellakseen minun viisaudellani. Vaan kirjoittaessani tämän luovun toivosta, että minua koskaan luettaisiin tai ymmärrettäisiin.

Voi, tietäisitpä vain!

 

Ensimmäinen lainaus on Waltarin teoksesta Neljä päivänlaskua (1984, 6. painos; 1. painos ilmestyi 1949).

 

Asettakin vaarallisempi uhka

Suomesta katsoen Texasissa Yhdysvalloissa tehtiin äskettäin käsittämättömiä päätöksiä. Texas kuuluu joukkoon osavaltioita, joissa on viime syksyn presidentinvaalien jälkeen ryhdytty lainsäädännöllä entisestään rajoittamaan äänioikeuden toteutumista. Toisaalta samoihin aikoihin siellä on hyväksytty myös laki, joka laajentaa aseenkanto-oikeutta. Kaikille täysi-ikäisille voi siis huoletta antaa käteen konkreettisen aseen mutta mahdollisuutta mielipiteen ilmaisuun äänestämällä ei.

Voipa käydä seuraavissa vaaleissa niinkin, että äänestämään aikovaa uhataan asein jättämään aikeensa. Tai niin, että äänestäjän itsensä on tartuttava aseeseen puolustaakseen oikeuttaan päästä antamaan äänensä.

Nyt siis Texasissa saattaa kauppaan tai lenkille lähtijän mieleen tulla ensimmäiseksi tarkistaa, että ase on mukana. Onko aseen kuljettaminen mukana niin arkipäivää, ettei sitä ja sen käyttöön liittyviä vaaroja sen kummemmin ajatella?

Kun joku nostaa takin lievettä näyttääkseen pilkottavan aseenperän, se aseita kannattavien mielestä toimii pelotteena lainkuuliaiselle kansalaiselle. Mitä useammalla on ase, sitä laajemmalle leviää myös vaara joutua sen kohteeksi. Jospa ahdistettuna tekeekin mieli kokeilla, kumpi on nopeampi?

Kaikkiin tilanteisiin ei tietenkään liity suoraa uhkaa. Aseilla todennäköisesti myös ”leikitään”, jos kerran niitä kaikkialle viitsitään kantaa mukana. Leikitkään eivät silti aina pääty hyvin, eikä toisten huvi naurata kaikkia.

Osavaltioista Texas kuuluu aselaeiltaan jo muutenkin sallivimpiin ennen viimeksi hyväksyttyä uutta lakia. Sen mukaan aseen voi saada ilman aseenkantolupaa, taustojen tarkistusta tai aseenkantoon kuuluvaa koulutusta. Ikään kuin pelkkä 21 vuoden ikävaatimus takaisi ihmisestä jotain.

Vaikea uskoa, että buutsinsa varressa pyssyään piilotteleva texasilainen kykenee samalla tavoin piilottamaan todellisen luontonsa. Jos hän lähtee ajattelutavasta, että minulla on oikeus puolustautua asein, kun henkeäni uhataan, onko hän yhtä valmis ajattelemaan samoin myös siitä toisesta, joka uhkaavaksi kokemassaan tilanteessa aseellaan surmaa esimerkiksi hänen läheisensä? Toteaako hän vain, että ikävää, että näin kävi, mutta laki on kaikille sama. Ei muisteta pahalla.

Kylmäverisimmät amerikkalaispoliisit, siis ne, joita ei näytä liikuttavan vähääkään, jos he tietyissä tilanteissa käyttävät virka-asettaan liian hätiköidysti, antavat tavallisille kansalaisille väärää esimerkkiä. Kukaan ei tunnu pitävän itseään syyllisenä, vaikka olisi tappanut ihmisen, joka ei ole aiheuttanut vaaraa itselle tai muille. Puolustusasianajajien mukaan syy tuntuu aina perimmiltään olevan uhrin. Poliisin selviäminen yleensä ilman rikoksen mukaista tuomiota saattaa siis erehdyttää tavallisen texasilaisen luulemaan, ettei hänelläkään olisi vastaavassa tilanteessa mitään huolta.

Vai pelottaako texasilaista aseenkantajaa sittenkin ylireagoinnin mahdollisuus, joka saattaa johtaa hänet kuolemanselliin asti?

Maassa, jossa on käytössä kuolemanrangaistus, sama ihminen voi toisaalta kannattaa teloitusta ja toisaalta pitää aborttia murhana. Juuri Texasissa teloituksia on toimeenpantu kaikkein eniten: vuosien 1976 ja tammikuun 2021 välillä 570. Kaukana toisella sijalla on Virginia, teloituksia 113.

Yhdysvaltoja pidetään monessa asiassa edelläkävijänä ja mallimaana, mutta onneksi kaikki sieltä ei ole rantautunut Suomeen asti. Ainakaan Texasista.