Täydellisen viivan vaikeus

Kauas on tultu siitä, kun käsin kirjoittaminen oli suorastaan yksi taiteenala. Erityisesti itämaisiin kulttuureihin kuuluva kaunokirjoitustaide eli kalligrafia on ollut osa yleissivistystä. Länsimaissa — tai ainakaan Suomessa — ei kohta enää osata kirjoittaa käsin edes tuiki tavallista nimikirjoitusta saati lukea käsin kirjoitettua tekstiä.

Kalligrafiassa pyrkimys kauniiseen työnjälkeen vaatii keskittymiskykyä, joka niin ikään alkaa nykyihmisellä olla hakusessa. Ehkäpä kalligrafian harjoittamisesta olisi apua kiireestä stressaantuneelle ja poukkoilevalle mielelle.

Japanilaiseen estetiikkaan perehtyneen Minna Eväsojan hulluihin ja hurmaaviin kokemuksiin Japanista kuului muun muassa kalligrafian opintoja. Kirjassaan Melkein geisha (2016) hän kuvaa niiden parissa kulunutta vuotta niin, että lukija turhautuu jo pelkästään siitä.

Eväsojan ensimmäinen kotitehtävä oli numeron yksi vetäminen siveltimellä. Se kirjoitettiin kiinalaisittain suorana vetona vasemmalta oikealle. Opettajan mukaan jäljestä näkee, kuka on taitava ja kuka ei. Onnistunut veto ilmentää voimaa, tasapainoa, ilmavuutta sekä energisyyttä. Siinä on selkeä alku ja vahva loppu. Lisäksi numeron tulee olla harmonisessa suhteessa paperin kokoon ja omaan allekirjoitukseen.

Mitä ilmeisimmin Japanissa tarvitaan myös viivanlukutaitoa.

Vaativan opettajan mielestä Eväsoja oli lopulta kuuden kuukauden jälkeen edistynyt viivanvedossa niin paljon, että hän saattoi siirtyä numero kahteen. Kakkosessa tehdään kaksi vetoa allekkain vasemmalta oikealle niin, että ylempi viiva on hieman alempaa lyhyempi. Numeron onnistumiseen vaikuttaa viivojen väliin jäävä tila ja niiden pituuserojen harmonia.

Yhdeksännen kuukauden alussa opettaja katsoi Eväsojan valmiiksi harjoittelemaan numero kolmea kolmine viivoineen. Vielä ennen vuoden loppua hän ehti lyhyesti tutustua koukkuvetoon ja jalkavetoon. Sitten lopahti myös opiskelijan into jatkaa tämän taiteenlajin parissa.

Vieläköhän samanlainen kärsivällisyyttä ja innostusta koetteleva täydellisyyden tavoittelu elää ja voi hyvin? Eväsoja aloitti jatko-opintonsa Japanin Kobessa 1990-luvun puolessa välissä, ja aika on vaihtunut toiseen myös siellä. Toisaalta kyse on erittäin pitkästä ja arvostetusta perinteestä.

Eikä ole kahtakaan vuotta siitä, kun japanilainen junayhtiö pyysi julkisesti anteeksi 20 sekunnin myöhästymistä aikataulusta. 

Rypistynyt kiiltokuvaenkeli

Naisilta vei vuosikymmeniä sanoa julkisesti, että nyt riittää. Kun se parisen vuotta sitten tapahtui, yhä useamman rohkeus astua esiin kasvoi. Voimallinen aalto vyöryi yli maapallon, ja asiat alkoivat muuttua.

Kaikki ei ehkä mennyt toivottuun suuntaan. Ne, jotka aiemmin käyttivät valtaansa erityisesti naisiin, tietävät, että kiinnijäämisen riski on nyt huomattavasti kasvanut. Enää he eivät voi luottaa siihen, että heidän vallankäyttönsä kohde ei uskalla tuoda julki kokemaansa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa.

Onko naisten voimautuminen voinut johtaa siihen, että tekijät kylmän laskelmoidusti muuttavat käyttäytymistään ottamalla kohteiksi yhä enemmän niitä, joiden vaitioloon he vielä pystyvät varmasti uhkailemalla vaikuttamaan? He kyllä tietävät, miten helppo kohde lapset ja nuoret ovat, varsinkin internetissä. Monen maan kaduilla elävät lapset ovat vielä suojattomampia saalistajien houkutuksille.

Lapsille on yleensä viimeistään kouluikäisenä opetettu, että toisista ei pidä kannella. Hyväksikäyttäjä osaa kääntää opetuksen omaksi hyödykseen ja selittää tekonsa kahdenkeskiseksi salaisuudeksi. Tarvittaessa hän käyttää tehokeinona pelottelua ja uhkailua. Puolustuskyvyttömän uhrin suu on kuin sementillä suljettu. Onko toivoakaan siitä, että joskus syntyisi lasten ja nuorten Me too?

Uhreiksi joutuneita Satu Marttilan runo ei valitettavasti taida enää tavoittaa, mutta onnea matkaan kaikki silti tarvitsevat.

Onnellista matkaa sinulle,

pieni,

jolla on laukussa aapinen

ja rypistynyt kiiltokuvaenkeli.

Onnellista matkaa sinulle, poikani,

joka nyt mietit sitä eilistä matsia

ja saapastat kuralammikosta toiseen

rokki kantapäilläsi.

Onnellista matkaa sinulle,

musta kissa,

joka ylität tien.

Auttava puhelin

Aikoinaan kännykkä oli melkein yhtä harvinainen kuin tienvarren puhelinkoppi nyt. Silloin saattoi kuulla kerrottavan, että silkasta näyttämisen halusta joku oli vain puhuvinaan kännykkään: tositilanteessa laite osoittautuikin leluksi. Varsin noloa sille, jota esimerkiksi oli pyydetty hälyttämään apua.

Vaikea silti kuvitella, että kännykkä pystyisi samaan kuin puhelinkoppi Japanin Ôtsuchissa sen pystyttäneen Itaru Sasakin pihapiirissä. Korkealla sijaitsevasta kopista voi nähdä meren. Tuulen puhelimeksi nimetty luurillinen puhelinkone ei yhdistä minnekään, sillä siihen ei ole linjaa. Siitä huolimatta aluksi vain Sasaki kävi siellä puhelemassa edesmenneelle vaimolleen.

Jossain vaiheessa paikalle löysivät myös muut. Sinne tuleva saattaa matkata kaukaakin satojen kilometrien päästä. Joku käy kerran, joku toinen useammin. Koppi ei ole nähtävyys sinänsä, vaan ihmiset haluavat Sasakin tapaan purkaa puhelimessa suruaan, kaipaustaan ja jopa katkeruuden tunteitaan läheisiään kohtaan. Moni näistä katosi tai menehtyi vuonna 2011 Japaniin iskeneessä tuhoisassa tsunamissa. Jonkun taas on vienyt kuolemaan johtanut sairaus. 

Taannoin televisiossa esitetty dokumentti Tuulen puhelin osoitti, miten terapeuttinen kokemus puhelinkopissa käynti oli yhdelle perheelle. Ensin Ôtsuchiin teki yksin matkan noin 16-vuotias poika, joka halusi puhua tsunamin uhriksi joutuneelle isälleen. Myöhemmin sinne lähtivät myös äiti ja nuoremmat sisarukset. Äidin mukaan tytär ei ollut puhunut isästään tuhon jälkeen viiteen vuoteen, mutta puhelinkopissa sanat vihdoin tulivat.

Dokumentin vilpittömyys liikutti. Ihminen voi saada lohtua murheeseensa näinkin, puhumalla siitä ääneen sille, jota ei enää ole. Kuulija voi vastaamattomuudestaan huolimatta silti olla puhujan mielessä todellinen. Luultavasti siksi dokumentissa esiintyneet soittajat suhtautuivat tilanteeseen luontevan kunnioittavasti. 

Ôtsuchin puhelinkopin seinät tekevät siitä yksityisen tilan, jota kännykkäaikana usein kaipaa soittajan ohella sivullinen – tai ainakin sivullinen. Ehkä yksityisyyden ja kuulluksi tulemisen tunnetta vahvistaa myös entisenlainen lankapuhelin, jota voi käyttää vain yhteen tehtävään, ei kymmeniin erilaisiin kuten monitoimikännykkää. On pakko keskittyä olennaiseen.