Julkiset elämät

Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa / Ja kaikki haluaa rahaa ja elämää kuuluisaa / Ja ne joilta se kenties onnistuu pankoot ristiin sääriluut / Sillä etusivun tähteä eivät suojaa sivut muut. (Juice Leskinen)

Mihin ovatkaan hävinneet takavuosien turhat julkkikset? Onko mahdollista, että katoamisilmiö liittyisi jotenkin sosiaaliseen mediaan? Eli oikeastaan ”ammattikunta” ei olisikaan hävinnyt vaan porskuttaa entistä näkyvämmin ja monilukuisemmin.

Ihmisten uteliaisuus toisten ihmisten asioita kohtaan on kai aina ollut kyltymätöntä. Mutta kun nykyään yksi ja toinen hakeutuu itse julkisuuteen, haittaako muiden uteliaisuus enää ketään? Haittaa. Koulun elämänkatsomustiedon kotitehtävässä pyydettiin kertomaan ”jokin salaisuus tai salainen ajatuksesi, jota et koskaan ole kertonut kenellekään”. Miten ilahduttavaa lukea, että 8-vuotias lapsikin tajusi utelevan kysymyksen typeryyden. (Lainaus Jyrki Lehtolan kolumnista, Anna-lehti 42/2015)

Minulle täysin käsittämättömästä syystä jotkut ovat valmiita avaamaan koko kansan reposteltavaksi jopa kaikkein yksityisimmät asiansa, kuten elämänkumppanin valinnan ja avioliiton alkutaipaleen. Ennen anopitkin olivat parisuhteessa liikaa.

Joskus myös ajateltiin, että pienistä ympyröistä on päästävä isompiin, koska se oma lähipiiri tuntui niin ahdistavalta. Koko kylä tiesi kaikkien asiat. Nyt henkilökohtaisen elämän rajat ovat levällään ja näkyvillä olemisesta on tullut vapaaehtoinen pakko tässä maailmankylässä.

Julkisuudesta on toki paljon hyötyäkin, ja sen avulla voi päästä pitkälle. Aamulehden kolumnissa (13.10.) Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss kertoi keskustelleensa meneillään olevasta Yhdysvaltain presidenttiehdokaskilvasta naapurinsa kanssa. Naisen kanta vaikutti lukkoon lyödyltä: ”Trump on menestynyt bisnesmies ja julkkis. Se riittää.” Donald Trumpin koko ajan nousevan kannatuksen perusteella tämä nainen ei ole ainoa, jonka mielestä varallisuus ja julkkisasema riittävät pätevöittämään maailman korkeimpaan virkaan. Jospa Trump presidenttinä tekisi elämänsä diilin ja ostaisi rahoillaan rauhan maailmaan.

Onko pakko vaikkei tahdo?

Olen kehityskulusta päätellyt, että turhien julkkisten siirryttyä sosiaaliseen mediaan heidän paikkansa ovat ottaneet niin kutsutut some-kapinalliset. Koska en käytä yhteisöpalveluja, lasken itseni ilman muuta tähän joukkoon. Kapinallinen, mahtavaa!

John Boynen kirjassa Leijuva poika normaaliutta ihannoiva pariskunta saa kahden normaalin lapsen jälkeen kolmannen, joka heti synnyttyään alkaa leijua. Pariskunnan elämä tietenkin järkkyy, eikä lapsen erilaisuutta kohtaan tunnu löytyvän ymmärrystä. Fantasian keinoin Boyne kertoo tarinan, jota lukiessani hänen sanomansa erilaisuudesta vertautui mielessäni aivan toisin: Sosiaalisen median luomasta maailmasta on nykyään tehty se normi, joka määrittelee sen ulkopuolella olevat epänormaaleiksi, poikkeaviksi. Sitähän sana kapinallinenkin vihjaa.

Termiin sosiaalinen media on pantu näkyville ominaisuus, joka osalle ihmisistä on kuin punainen vaate. Introverteille sosiaalisuus, siis halu olla muiden seurassa, ei ole se kaikkein omin luonteenpiirre eikä sosiaalinen yhteisö täten se tavoiteltavin olotila. Heillä ei ole mitään tarvetta olla kaikkien kanssa kaiken aikaa. Jatkuva vuorovaikutus ja päivystäminen eivät yksinkertaisesti kiinnosta vaan pikemminkin väsyttää. Pienimuotoisempaa seuraelämää suosivalle tuskin on suurta eroa siinä, viettääkö hän aikaa fyysisesti isommassa ryhmässä vai roikkuuko hahmottomassa virtuaaliyhteisössä.

Eikä tarvitse olla edes introvertti: Monet ihmiset elävät elämäänsä tyytyväisinä ilman sosiaalista mediaa, vaikka sen käyttäjillä onkin yhteiskunnan kaikki tuki ja hyväksyntä. Niitä taas, jotka ovat vuosia joutuneet elämään maansa johdon alituisen tarkkailun ja naapureidensa ilmiantojen pelossa, nykyinen avoimuuden ilmapiiri saattaa ahdistaa. Silloin tuskin haluaa raportoida jokaista liikettään sosiaalisessa mediassa.

Toisinajattelijoita uhkaa sukupuutto

Kuten monessa eri yhteydessä on usein todettu, introverttien kohtalona on yleensä hävitä kisa ekstroverteille niin työelämässä kuin seuraelämässä. Puheliaampi ihminen kirjaimellisesti vie sanat hiljaisemman suusta ja tulee huomatuksi. Nyt sosiaalisuuden ja myös sosiaalisen median jatkuva ylikorostaminen kaikessa ja kaikkialla panee miettimään, toimiiko jo jossain laboratorio, jossa kehitellään uutta mullistavaa geeniperimää erityisesti suomalaisille. Niin usein kuulee toivottavan, että päästäisiin niistä karvat korvilla jurottavista tuppisuujunteista.

Mutta toisaalta: Jos kerran kaikkien pitää olla sosiaalisessa mediassa, niin eihän silloin jouhevalla puhekyvyllä  ole välttämättä mitään merkitystä. Ihmiset kyllä tapaavat toisiaan mutta seurustelevat laitteidensa kanssa. Viime aikoina usein toistuvien otsikoiden perusteella (tyyppiä Somessa kuohuu! tai Somessa räjähti!) monen sosiaaliset taidot sen sijaan tuntuvat olevan hieman hakusessa. 

Introverttikin sen tietää, mutta tietääkö ekstrovertti: Eivät sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot aina osu yhteen ja samaan ihmiseen. Onnea niille, jotka kokevat olevansa täyskymppejä!

Matkalla etelään

Ensin mieleen tulee kohtaus elokuvasta Tulivaunut. Siinä täysvalkoiseen urheiluasuun pukeutunut miesjoukko juoksee rantahiekalla katse kohti kaukaista päämäärää. Matkaa siivittävästä musiikista voi päätellä, että tämä päämäärä on jotain suurta ja ikimuistoista. Joukko harjoittelee kesän 1924 Pariisin olympialaisiin.

Mieleenjuolahdus on kuitenkin kaukana näystä, jota osuin muutama päivä sitten todistamaan. Kuulaan iltapäivän auringossa valkoinen lintuparvi lensi niin lähellä järvenpintaa, että näytti aivan siltä kuin linnut todella olisivat juosseet. Yhden parven jälkeen tuli kohta toinen, sitten yksinäinen liitäjä tai pari, taas isompi joukko ja välillä muutama yksilö omassa rauhassaan. Taas ja taas. Silloin tällöin retkueessa tuli pidempi tauko. Vain yksi pienehkö parvi lensi korkeammalla, kaikki muut viistivät järvenselällä kuin samaa rataa pitkin.

Koko ohilento kesti noin kaksikymmentä minuuttia. Lintuja täytyi olla useampi sata. Tällaiset muuttomatkat toistuvat tietenkin joka vuosi, joten näky ei ollut varmasti harvinainen. Ainutlaatuinen se oli minulle.

Hyvää matkaa!

Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan

Ääriajattelu ei ole vain pahamaineisten ääriliikkeiden ”yksinoikeus”. Samaan sortuvat useimmat meistä, joskin se ilmenee lähinnä sanallisena liioitteluna ja kärjistämisenä. Moni pariskunta esimerkiksi yrittää turhaan setviä ongelmiaan syytämällä sanoja äärestä toiseen: Miksi aina teet noin? Mikset koskaan kuuntele, mitä sanon? Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat kuin sinä? No ei todellakaan mitään.

Kun julkinen keskustelu suvaitsevaisuudesta kävi kuumimmillaan, alkoi joskus tuntua siltä, kuin olisi jotenkin halveksittavaa olla suomalainen. Valitettavasti tämä tunne tuli monen sellaisen puheenvuorosta, joka vastustaa vastustajia.

Aivan kuin suvaitsevuutta puoltaviin mielipiteisiin olisi sisältynyt pientä piikittelyä tai vähättelyä siitä, millainen ihminen tavallinen suomalainen on. Ja aivan kuin tämä tavallinen ihminen olisi nimenomaan aina tietyn puolueen jäsen, mikä − harmillista kyllä − harhauttaa eksymään asian viereen. Jotain on pahasti menossa pieleen, jos Suomen lipun näkeminen saa ensimmäiseksi ajattelemaan kyseistä puoluetta ja sen saamaa mainetta. Tällä tavalla kuulin erään miehen reagoivan kesän puistotapahtumassa, jossa yleisölle jaettiin muun muassa kuvakortteja, joissa liehui siniristilippu.

Suomessa myös pelättiin, että maine menee yhden ainoan huppupään takia. Voihan… kaavakkeet! Maailman uutisvirrassa kukaan tuskin muisti asiaa enää päivän, parin kuluttua. Samaan virtaan hukkuvat järkyttävät uutiset vaikkapa Yhdysvalloista: edes lähes päivittäin tapahtuvat joukkoammuskelutkaan (MTV:n uutisten tilasto) eivät näytä tarpeeksi huolettavan amerikkalaisia saati muita. Yksittäinen ihminen voi ajatella, ettei koskaan muuttaisi sellaiseen maahan, mutta muu maailma − who cares?

En tiedä, ollaanko muualla maailmassa Suomen tapaan ikään kuin ikuisia teini-ikäisiä: Halutaan olla samanlaisia kuin kaikki muut, ettei vain erotuta joukosta. Käyttäytyä pitäisi kuin kuka tahansa muu eurooppalainen. Sivistyksen huippu lienee firman, tapahtuman tai bändin englanninkielinen nimi. Entä luovutaanko muualla jostain omasta tavasta vain siksi, että se saattaa loukata maahan asettuneen suomalaisen tunteita?

Yhden näkökulman eurooppalaiseen kansallistunteeseen sai viime viikolla esitetystä Ulkolinjan dokumentista Eurooppa myytävänä: siitä sai kyllä kuvan, että ihmiset yhteisön maissa ovat ylpeitä omasta maastaan ja taistelevat kynsin hampain sen puolesta. Monen maan kansallisomaisuutta uhkaa talouskriisin varjossa päätyminen rahakkaiden sijoittajien yksityisomistukseen: Itävallassa myynniltä pelastettiin toistaiseksi vuoret, Irlannissa metsät, Ranskassa historiallinen palatsi, mutta viinitarhat päätyivät kiinalaissijoittajalle. Italiassa entinen pääministeri Berlusconi suunnitteli 2000-luvun alkupuolella myyvänsä kaikki maan muistomerkit, ja jopa Colosseum on ollut vaarassa. Kreikkalaismiehen sanoihin (kohdetta vaihtamalla) ehkä tiivistyy monen eurooppalaisen kansallistunne: ”Kuolisin, jos Akropolis myytäisiin. Ei olisi enää syytä elää.”

Suomalaista kansallistunnetta ei kukaan muu pidä hengissä kuin me itse. Ikävää, jos suomalaisuus on monelle kuin joulukoristelaatikko: Otetaan esille kerran vuodessa itsenäisyyspäivänä ja silloin harvoin, kun suomalaisurheilija seisoo palkintopallilla. Muina aikoina se laatikko pidetään visusti piilossa kaapin kätkössä. Jos joku innostuukin joulusta kauden ulkopuolella, hänet leimataan hörhöksi.  

Jotenkin pidän amerikkalaisten tavasta panna käsi sydämelle kansallislaulun ajaksi, eikä sillä ole mitään tekemistä heihin liitetyn yltiöisänmaallisuuden kanssa. Yksinkertainen ele viestii kunnioitusta. En kuitenkaan halua olla amerikkalainen, ranskalainen, venäläinen tai irakilainen − haluan olla suomalainen. Haluan olla siitä häpeilemättä ylpeä ilman väheksyntää ja kaikenlaisia leimaavia sivumerkityksiä.