Luovan käytännöllisyyden lähteellä

Malmit ja mineraalit ovat nykyään entistäkin halutumpaa tavaraa, ja siksi kiihkeästi etsitään ja hamutaan omaksi alueita, joista louhia hupenevia rikkauksia. Vielä 1800-luvulla erään kuningatar Viktorian aikalaisen mukaan kaukana toisaalla oli jotain arvokkaampaa kuin kaivokset. Jäätyään kiivaan kehityksen jalkoihin se ei monikäyttöisyydessä liene löytänyt vertaistaan.

Mikä on tämä ihme ja kumma, jonka eri osia on käytetty sekä herkkiin vaakoihin, levysoittimien neuloihin, lamppujen hehkulankoihin että hius- ja ihovoiteisiin? Sen osista on valmistettu myös kirjoitusvälineitä, nuolia, soittimia, koreja, telttoja, sadetakkeja ja -hattuja, huonekaluja, maataloustyökaluja, kalaverkkoja, räystäskouruja, ruumisarkkuja ja jopa vesijohtoverkostoja. Nykykuluttajalle tutumpia saattavat olla neulelangat ja -puikot sekä materiaalista joko kokonaan tai osittain tehdyt valmisvaatteet.

Viime vuoden marraskuussa siitä tehdyt rakennustelineet valitettavasti edesauttoivat suurpalon leviämistä useaan tornitaloon Hongkongissa.

Vaikkei ihmeaines kestänytkään tulen hyökkäystä, sen lujimmalla osalla on kuitenkin sota-aikana vahvistettu betonia teräksen sijasta, koska sen ansiosta kantavuuden sanotaan kasvavan 3−4-kertaiseksi.

Tästä aikoinaan lähes kaikki elämisen tarpeet täyttäneestä aineksesta voidaan lisäksi valmistaa niin juotavaa, syötävää ja syömäpuikkoja kuin myös myrkkyä. Mitä vielä jää listasta puuttumaan, jääköön. Kyseessä on kasvi nimeltään bambu.

Aasiassa yleisellä, nopeakasvuisella bambulla on kaiken muun ohella ollut tärkeä osa itäisen alueen taiteessa ja historiankirjoituksessa. Muinaisen Kiinan viralliset asiakirjat kirjoitettiin nekin bambuliuskoille (jianeille) ennen silkistä tehtyjä kirjoja. Niiden sanotaan olevan yhä lukukelpoista materiaalia arkeologisissa tutkimuksissa.

Tietoa kasvien käytöstä ja yhteydestä maailmanhistorian kehitykseen on koonnut Bill Laws kirjaansa 50 kasvia, jotka muuttivat maailmaa (2010, ens. suom. 2012; 2024). On helppo ymmärtää, miksi hän nostaa käyttötavoiltaan hengästyttävän monimuotoisen bambun korkealle. Hän myös rinnastaa bambun ja kookoksen hyödyllisyyden ja monikäyttöisyyden, mutta tuskinpa kookos sentään samaan yltää. Kiintoisin yksityiskohta tämän kasvin käytössä liittyy sekin sota-aikaan: kookospähkinän sisältämää steriiliä nestettä on II maailmansodan vaikeissa oloissa käytetty jopa tiputusnesteenä haavoittuneiden hoidossa.

Vaikuttavasta alueellisesta historiastaan huolimatta bambun merkitys on ollut koko maailmassa vähäisempi kuin esimerkiksi vahvasti orjatyöhön liittyneiden puuvillan ja sokeriruo’on. Nykyään bambu tunnetaan länsimaissa lähinnä pandojen ruokana ja Kiina toisaalta muovikrääsän ja muiden halpatuotteiden, toisaalta muun muassa teknologian ja rakentamisen ansiosta nopean talouskasvun maana.

Bambun lukuisista käytännöllisistä hyödyntämismahdollisuuksista luettuaan on vaikea innostua mausteena tunnetusta sahramista. Lawsin mukaan ”Sillä on suuri merkitys ihmisen toiminnalle kiinalaisesta lääketieteestä kankaiden ja riisin värjäämiseen”.

Kankaiden ja riisin värjäämisen takia kerätään ja kuivatetaan biljoonittain sahramia tuottavia kukkia vain niiden kolmen luotin tähden, joita yhdessä kukassa kasvaa. Luulisi vastaavaa väriainetta saatavan jostain helpomminkin ja edullisemmin. Miksi riisi ylipäänsä pitää värjätä?

Laws lainaa toista kirjoittajaa 20 vuoden takaa: ”Ihmiskunta on käyttänyt vuosituhansien mittaan ruoakseen 3 000:a (oik. 3 000:ta) kasvilajia: nykyisin noin 20 kasvilajia ruokkii suurimman osan ihmisistä.” (Tony Winch, Growing Food: A Guide to Food Production, 2006)

Kenties tämän ajan ruoantuotantokysymyksiin vastauksia haettaessa on otettu askelia taaksepäin ja laajennettu taas valikoimaa. Joka tapauksessa valinnanvaraa näyttäisi olevan riittämiin niillä, joille kelpaa vain kasvisravinto.

Kasvissyöjien siinä missä muidenkin on hyvä muistaa, että kasvit voivat olla myös voimallisia pahiksia. Suurimpiin niistä kuuluvat muinaiset sanikkaiset, joiden fossiilisoituneista jäänteistä syntyy hiiltä. Kivihiilienergia mahdollisti 1700-luvulla teollisen vallankumouksen mutta aloitti saman tien ilmastoa ja maapallon elinoloja kiihtyvään tahtiin vahingoittavan tuhotyönsä.

Valokuva − museo ilman seiniä*

”Kamera oli valmistettu niin, että sen neljäkymmentämillinen linssi mahtui napinläpeen. Kamera laukesi kuvauksen kohteen huomaamatta, kun taskussa olevasta narusta vedettiin.” Lauseet korealaisen Kyung-sook Shinin (1963−) romaanista Hovitanssija (2014, suom. 2019) kuulostivat aluksi vain lennokkaan mielikuvituksen tuotteelta.

Tarinassa mainittu kohta ajoittuu vuoteen 1888, jolloin camera obscura ‑tekniikasta kehittynyt kamera ylipäänsä sellaisena, kuin se nykyaikana tunnetaan (tai oikeammin ennen kännyköitä tunnettiin), oli vielä varsin alkutekijöissään. Useimmiten valokuvauksen historiasta kertovissa dokumenteissa ja fiktiossa on käytetty isoa, jalustalla pidettävää laatikkokameraa. Vuonna 1886, siis kaksi vuotta ennen romaanissa mainittua vuotta, Georg Eastmanin perustama Kodak toi markkinoille ennen digiaikaa käytössä olleen rullafilmin.

Erikoisesta kamerasta ja sillä kerrallaan saaduista kuudesta pyöreästä kuvasta löytyy kuitenkin todisteita vaikkapa Suomen valokuvataiteen museon sivuilta. Kameran keksijäksi mainitaan Robert D. Gray, mutta nimensä sille antoi valmistusoikeudet ostanut C. P. Stirn. Ensimmäiset kamerat tehtiin 1886 New Yorkissa (siis samana vuonna kuin rullafilmi syntyi), ja Stirnin Berliinissä asunut veli alkoi valmistaa niitä Euroopassa. Romaanissa Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti toi napinläpikameran mukanaan.

Salapoliisikameraksikin kutsutulla laitteella saattoi kuvata salaa kohteen tietämättä. Sittemmin salakuvaajat ovat itse lymyilleet pitkine putkineen pusikoissa ja muissa piilopaikoissa, kunnes päästiin kännykkäaikaan, jolloin kuvaamista tuskin enää juuri edes yritetään peitellä. Mutta jos kuitenkin on tarve peitellä, varmaan kameran saa nykyään mahtumaan vaikka nuppineulan päähän.

Jos oli aikansa outo lintu napinläpeen ujutettu pienoiskamera, niin olivat myös vuonna 2022 valmistuneen dokumentin Neuvostopysäkkien lumo kohteeksi valitut Neuvostoliiton ajan bussipysäkit. Kanadalaiselle valokuvaajalle Christopher Herwigille (1974−) ne tarkoittivat yli 50 000 kilometrin kiertomatkaa ”etsin kunnes löydän sun ‑tyyliin” entisissä neuvostotasavalloissa, muun muassa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Georgiassa,Liettuassa, Moldovassa, Ukrainassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä ja Virossa.

Herwig kuvasi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun aikaista erittäin persoonallista pienoisarkkitehtuuria monien kansallisuuksien maassa, jossa yksilöllisyyttään ei liiemmin kannattanut esitellä eikä erottua joukosta. Tuon ajan televisiokuvissa itänaapurista on nähty enimmäkseen ankeita, toinen toisensa näköisiä betonikerrostalojärkäleitä.

Onkin mysteeri, miten kymmenet ja kymmenet erilaiset bussipysäkit ovat saaneet olemassaolon mahdollisuuden. Niiden muodot ja väritykset vaihtelevat äärestä toiseen, yksinkertaisen ison betonisormuksen näköisestä suorastaan häikäisevään, pääosin sinisävyisin mosaiikein koristeltuun simpukkamalliin. Dokumentissa haastatellaan muun muassa kahta virolaista hämähäkkipysäkin rakentajaa sekä mosaiikkikoristeluja tehnyttä taitelijaa Zurab Tseretiliä (1934−2025).

Monet pysäkeistä näyttivät sijaitsevan harvaan asutuilla seuduilla ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella tehtaiden läheisyydessä, paikoissa, joihin alituisen kontrollin lonkerot eivät yhtä helposti ulottuneet. Vaikka osa pysäkeistä on jo itsestään romahtanut tai ne on purettu, Herwig sai kuitenkin tallennettua hienon ja historiallisesti arvokkaan kokoelman tästä erikoisen pienoisarkkitehtuurin aikakaudesta. Toisaalta bussipysäkit valitettavasti muistuttavat monia paikallisia asukkaita ajasta, jonka he haluaisivat vain unohtaa.

”Today, cursed by the memory of the era in which they were created, many bus stops have been torn down or disregarded as strange and embarrassing. Few people see them as the phenomenon Herwig does. He considers them to be one of the largest and most diverse architectural collections in existence. Their rejection of established forms is key to this appreciation. Herwig’s twenty year-long efforts in photographing hundreds of bus stops is an attempt to memorialize them before they are all demolished.” (sivulla About The Film)

 

*Otsikko peräisin filosofi Marshall McLuhanilta (1911−1980) Jarkko Laineen toimittaman Suuren sitaattisanakirjan (1983) mukaan.