Arvon mekin ansaitsemme

Monta ihmettä

suvikuussa!
Unen vihmettä
maassa, puussa.

Aaro Hellaakoski

Juhannus ja joulu mielletään aina joukkokokoontumiseksi. Joulu on erityisesti perhejuhla, johon harvoin kutsutaan ulkopuolisia, juhannusta taas voi viettää myös vain ystävien kesken. Tärkeintä, että kuuluu johonkin porukkaan. Mutta yksin?

Suomessa yli miljoona ihmistä asuu yksin, kuka mistäkin syystä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että he kaikki viettävät parhaillaan juhannusta omassa seurassaan. Se ei myöskään tarkoita yli miljoonaa yksinäistä ihmistä. On aina yhtä hämmästyttävää, kuinka helposti yksin oleminen ja yksinäisyys ymmärretään synonyymeiksi.

Jos on persoonallisuustyypiltään introvertti, silloin ihan oikeasti viihtyy yksin pitkiäkin aikoja. Yksin oleminen on suorastaan elinehto. Isossa joukossa on aina jotenkin hankalaa, ja yksikin kovin puhelias seuralainen väsyttää nopeasti. Ainakin minut.

Sain äskettäin tutustua mielenkiintoiseen, yksineläjien näkökulmaa ja asemaa puolustavaan pro gradu -työhön Vahva täytyy olla että pärjää yksin (Turun yliopisto 2014). Sen tekijä Raija Eeva on myös Suomen Yksinelävät ry:n perustaja. Kun Taloussanomat vuonna 2010 julkaisi artikkelin 20 000 euroa – sinkku maksaa tuplasti, sitä seurasi vilkas verkkokeskustelu, jonka Raija Eeva otti tutkittavakseen. Vaikka jutun lähtökohtana olikin yksin asuvan taloudellinen tilanne, käyty keskustelu vilisi yleistyksiä siitä, millaisia yksineläjät ovat ihmisinä. Monet perheelliset tuntuivat pitävän itseään kaikin puolin parempina, epäitsekkäämpinä ja tarpeellisempina yhteiskunnan jäseninä. Eikä ihme, sillä pitäähän yhteiskunnassa vallitseva vahva parisuhde- ja perhenormi tätä käsitystä yllä.

Raija Eevan mukaan ongelma on, että kommenteissa esiintynyt syrjintä oli jollain tavalla tiedostamatonta ja hyväksyttyä. Se ilmeni muun muassa nimittelyinä, stereotypioina ja vähättelynä. Vastaavanlainen nimittely tai eriarvostava lainsäädäntö ei olisi mahdollista minkään muun väestöryhmän kohdalla ilman, että joku puuttuisi asiaan ja pitäisi käytäntöjä syrjivinä. Raija Eeva toivookin, että yksinelävät tiedostaisivat ryhmänsä entistä vahvemmin vähemmistöryhmäksi ja vaatisivat lainsäädäntöön elämänmuodon syrjimättömyyttä.

Loppujen lopuksi, oli juhannus tai joulu, Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin (V. A. Koskenniemi).

Ei mainoksia, kiitos

Jostain syystä vanha keittiöradioni on ruvennut omatoimisesti siirtymään kanavalta toiselle. Ehkä se yrittää vaikuttaa rutiineihini, jotka ovatkin varsin pinttyneitä: aina vain Radio Suomea. Tunnen sen tyylin vuosien takaa niin hyvin, että radion avatessani huomaan heti eron. Joskus kanava vaihtuu kesken kuulollaolon, enkä kiinnitä siihen huomiota, ennen kuin sieltä alkaa tulla mainoksia. Niille sanon ei kiitos.

Televisiomainokset taas ovat tunnetusti aikaa, jolloin ”käydään jääkaapilla”. Erityisen ikäviä ne ovat katkoessaan kiinnostavaa elokuvaa. Tuon tuosta joutuu ihmettelemään, keitä mahtavat olla tämänkin pätkän aikaan saaneet alan ammattilaiset. Miten he ovat mahtaneet saada työpaikkansa? Missä näkyy mainoksen luovuus, idea, vetovoima? Kuinka se on voinut saada mainoksen tilaajan hyväksynnän?

Helppo tietenkin arvostella, jos itsestä ei ole tekijäksi. Toisaalta mainoksethan tehdään nimenomaan kuluttajaa varten. Hänellä jos kellä on oikeus arvioida.

Yleensä saman mainoksen näkeminen kerran tai kahdesti riittää. Joskus vastaanottajaan vetoaakin jokin sivuseikka, esimerkiksi musiikki tai huumori, joka pitää mainoksen tuoreena pidempään. Vaikka olen kaikin puolin väärää kohderyhmää (en ole koira enkä sen paras ystävä), en pysty vieläkään nauramatta ohittamaan mainosta, jossa koirat hymyilevät leveästi hammaskivestä puhdistetuin valkoisin hampain. Idea on yksinkertainen ja toteutus kirjaimellisesti loistava.

Vaikka mainokset enimmäkseen ärsyttävät, tulivatpa ne televisiosta, radiosta tai ostoskeskuksen kaiuttimista, niin toisinaan niissä naurattaa myös tahaton huumori. Näin mainostavaa torikauppiasta kannattaisi jokaisen kalanystävän karttaa...

Lehdenlukijaa taas kummastuttaa ilmoitus, joka kehottaa: Varaa aika silmäläääkärille tai optikolle. Miksi hänen pitäisi ruveta muille aikaa varaamaan, itselleenhän hän sitä tarvitsee.

Omistajasta kassaneidiksi

Muistini mukaan S-ryhmän ruokaosastoilla osa tavallisista kassoista muutettiin niin sanotuiksi pikakassoiksi joskus viime vuonna. Koska itse en käytä niitä koskaan, mistään ei löydy asiaa vahvistavaa päiväkirjamerkintää Tänään kokeilin pikakassaa. Siksi olen vain sivusta seuraillut muiden asiakkaiden kassavalintoja.

Vaikka pikakassat ovat olleet käytössä jo varsin pitkään, niiden suosio ei näytä kummoiselta. Jonot syntyvät edelleen niille kassoille, joilla istuu ihminen tekemässä työn puolestamme. Hänelle myös maksetaan siitä. Silloin tällöin joku erkanee jonosta ja vaihtaa itsepalveluun. Silläkin puolella istuu ihminen, mutta hänen tehtävänsä on lähinnä seurata, että asiakas vilauttaa kaikki ostoksensa lukulaitteen ohi. No, varsinaisesti hän tietenkin opastaa apua tarvitsevaa. Mutta kun − yleensä opastettavia ei siis ole, ja hän istuu siinä aivan toimettomana. Kenties hieman hämillään nähdessään viereisen jonon, kuten äskettäin asioidessani S-marketissa.

Miten kauan kaupalla on varaa jatkaa tätä kokeilua? Ilmeinen ristiriitahan on, että toisilla kassoilla jonot kasvavat ja pikakassalla istuu toimeton työntekijä, koska asiakkaat eivät käytä sitä. Entä sitten, jos kaikki asiakkaat vaihtaisivatkin pikakassalle? Luultavasti maito ehtisi hapantua ostoskorissa, ennen kuin pääsisi siitä jonosta pois. Työnsä rutiinilla hoitavalta kassahenkilöltä työ sujuu toki nopeammin kuin yksittäisiltä asiakkailta.

Ainakaan minä en halua viedä kenenkään työpaikkaa ja elantoa tällä tavoin. Koko ajan vain keksitään keinoja vähentää työpaikkoja, vaikka pitäisi toimia nimenomaan päinvastoin. Pankit ovat jo heittäneet melkein kaikki työntekijänsä pihalle saatuaan asiakkaansa tekemään heille kuuluvat työt, ja siitä pitää asiakkaan useimmiten vielä maksaa. Maksammeko joskus erillistä kuukausimaksua myös siitä, että ruokakaupan ainoina kassaneiteinä toimimme me itse?

Kuva: Kauppatavaraa vuodelta 1934 Amurin työläismuseokorttelissa Tampereella