Menetti seitsemän sormea − kolmelle sakot*

”Tilanne on nyt sellainen, että on katsottava, millainen tilanne on.” (Kansanedustaja Onni Hiltunen televisiossa 8.11.1961 > SK 48/1961). Jyvä vai akana?

Marraskuun harmaudessa käteen osui Jukka Ukkolan koostama & Vesa Lehtimäen kuvittama kirja Jyviä ja akanoita. Sadan vuoden satoa (2023). Jos koskaan on lukenut Suomen Kuvalehteä, kyseiseen palstaan lienee tutustunut. Lukijatutkimusten mukaan tämä ”kielellä leikkimisen foorumi” on lehden luetuin palsta, todetaan kirjan alussa. Pääosin lehdistä poimittujen leikkeiden parhaita ovat tahattomat kielikömmähdykset, jotka paljastavat kielen tarjoamat moninaiset mahdollisuudet myös väärinymmärryksiin. Esimerkiksi numeroin merkittyjen lukusanojen puutteellinen taivutus, väärä sana tai sanajärjestys, nurinperinen logiikka ovat niiden aineksia.

Ennen digiaikaa puhuttiin usein ns. painovirheistä, vaikka virhe olisi tehty ihan vain omin käsin kirjoittaessa. Taittovirheet puolestaan johtuivat siitä, että sanat tai kokonaiset kuumaladontarivit saattoivat kiireessä mennä sekaisin.

Palstan nimi on vaihtunut vuosikymmenten saatossa: Varsinaisesti se aloitti vuonna 1929 nimellä Painovirhepaholainen, sittemmin otsikko muutettiin muotoon Painovirheitä ja kielikukkasia, kunnes vuonna 1937 käyttöön otettu nimi Saksittua ei muistuttanut enää lainkaan aiempia. Sotien jälkeen palsta jatkui mutta nimeä vailla Ajanviete-sivulla. Pysyväksi jäi vuonna 1958 annettu nimi Jyviä ja akanoita. Siitä alkaen vuoteen 1988 palstaa piti toimittaja Sakari Virkkunen vaimonsa Elsan avustamana. Hänen jälkeensä ”leikekansio” siirtyi toimittaja Jukka Ukkolan käsiin.

Kirjan tekijöiden arvion mukaan palstan koko olemassaolon aikana lukijoilta on saatu 180 000 avustuskirjettä (määrään sisältyvät digiajan sähköpostitse lähetetyt leikkeet), joissa on ollut yhteensä yli puoli miljoonaa leikettä.

Katsotaanpa siis joidenkin esimerkkien avulla, millainen alussa mainittu tilanne onkaan nyt.

Nuorisorikollisuuden lakipiste saavuttamatta. Opettajat jatkokurssilla. (Otsikko Uudessa Suomessa 31.12.1963 > SK 3/1964)

Työllisyys ei hellitä ilman joustoja (otsikko Aamulehdessä 25.7.1995 > SK 39/1995). Miltäs vaikuttaa?

Työttömyys ei ota noustakseen (otsikko Pohjolan Sanomissa 29.8.1995 > SK 39/1995). Siinä on kyllä onnistuttu erinomaisesti.

Jos työnhakijalta odotetaan mahdottomia, hänen on syytä mennä leikkiin mukaan:

25-vuotias 35 vuotta pankkialalla toiminut merkkonomi haluaa vaihtaa alaa. (SK 47/1951) Merkkonomi kirjoitettu kuten kirjassa.

Sekä matematiikan että luku- ja kirjoitustaidon heikentyneestä osaamisesta on viime ajat kannettu syystäkin huolta.

Kuusi kertaa euro on vanha tuttu markka. Jos päässälasku ei suju, käytä laskinta. (SK 46/2001)

Ensimmäiset olympialaiset. 50 vuotta Helsingin olympialaisista (SK 28/2022)

Helsingin olympialaisista on kulunut sata vuotta (TV maailma 28/2022). 

Ja kyseiset olympialaisethan järjestettiin siis vuonna 1952. 

Pudotettu Bulevardin tienoille naisten musta nahka ja valkoinen villakäsine (vasemman käden) (SK 32/1942)

Haudoille pekonia, ruusuja, pelargonia. Eevan kukka. (Ilmoitus Etelä-Saimaassa 16.5.1964 > SK 23/1964)

Arv. Naiset! Nyt annetaan Bermanenttia Raahessa Smk 80:-. Täysin pätevä ja ammattitaitoinen antaja. (SK 25/1933)

Kuten esimerkkien p ja b myös k ja g saatetaan sekoittaa keskenään. 13.11.2025 esitetyn keskusteluohjelma Skavlanin aiheena oli ruotsalaisten maanpuolustustahto. Kun puhe oli kranaatista, tekstitys tarjosi toistuvasti sanaa granaatti.

Äidinkielenopettajain päivät päättyneet (SK 39/1951). Ei sentään ole luovutettu eikä menty manan majoille, mutta tosiasia on, ettei Äidinkielen opettajain liittoa eikä siis päiviäkään enää ole. 1.11.2025 liitto yhdistyi Suomenopettajien kanssa, ja uudeksi nimeksi valittiin Suomen kielen ja kirjallisuuden opettajat (SKKO). 

Opettaja Taipale Karisjärveltä ilmoitti toimituksellemme, että hän viime perjantaina liikkuessaan Koisjärvellä näki yhdessä Sakari Mattilan kanssa langalla istuneen yksinäisen haarapääskyn. (Luoteis-Uusimaa 10.4.1962 > SK 17/1962)

Halutaan vuokrata. Iso yksiö tai pieni kaksio parvekkeella odottavalle äidille. Varma vuokra. Kiire. (Ilmoitus Itäväylässä 25.2.1999 > SK 13/1999)

Hieno esimerkki työelämätaidoista:

Nuoruudessani eräässä työpaikassa minulla oli vanhempi työkaveri nimeltään Uuno Hiukka. Pomo jakoi tilipussit tyyliin: Koivisto Mauno, Ketonen Keijo, Mäkinen Jorma jne. Mutta sanoi aina Uuno Hiukka eikä Hiukka Uuno. Fiksu mies tuo pomo. (Jorma Mäkinen Loimaan Lehdessä 22.6.2006 > SK 29/2006)

Tekoälyn uhasta näyttää salamannopeasti siirrytyn ihastelemaan sen mahdollisuuksia. Mikä lie tekoälyttömyys ollut käytössä vuonna 2008 ja tuottanut tekstiä, joka itsessään on käsittämätöntä mutta yhtä käsittämätöntä on se, että tunnettu yritys on päästänyt sen käyttöohjeisiinsa:

Kiinnittyä kastella letkulla jotta asentaen. Hapantua model after kyyneltyä hankinta. Seis kone jahka aivan. Hapantua lähettää kyyneltyä hankinta. Epäyhtenäinen kastella letkulla polveutua asentaen. (Husqvarna-ruohonleikkurin käyttöohjetta 2008 > SK 27/2008)

Kannattaa tänäkin päivänä olla tarkkana, mihin korjaamoon kulkupelinsä vie.

Kolari- sekä ruostevauriot teemme takuutyönä kohtuuhinnoin, myös autossanne esiintyvät muut viat ammattitaidolla myös iltaisin. (SK 20/1962)

Joidenkin mielestä on väärin nauraa toisten tekemille virheille, koska (tässä tapauksessa) niiden syynä voi olla vaikka jonkinlainen luku- ja kirjoitusvaikeus. Näin ajatellen naurunaiheet taitaisivat yleisesti ottaen käydä aika vähiin. Liian tosikkomaisesti ei kannata ihan kaikkeen eikä varsinkaan itseensä suhtautua. Näemme päivittäin esimerkkejä siitä, mihin itsevaltaisten johtajien huumorintajuton suhtautuminen itseensä on maailmaa viemässä.

Jo toistakymmentä vuotta on kolmannen maailmansodan puhkeaminen näyttänyt olevan parin vuoden päässä. Tästä on kehittynyt eräänlainen pysyvä olotila − ja täytyy sanoa, että tuo kahden vuoden etäisyys hyvin riittääkin. (Professori I. A. Puntila Turun Sanomissa 7.10.1960 > SK 43/1960)

 

*Otsikko Iltalehdessä 18.1.2005 > SK 7/2005: Siivooja menetti seitsemän sormea − kolmelle sakot.

 

Kaiken keskellä yksin

 

Valitettavasti / minulla on jo sovittu lounas /

hyvän ystäväni kanssa / kiitin kohteliaasti kutsusta

Tänään on tärkeää / sytyttää kynttilä /

juoda viini / jakaa leipä /

yhdessä itseni kanssa / ainoan pysyvän seuralaiseni luona /

hänen vointiaan kysellen

 

Irja Askola*

 

Ihmisen tapaa olla ja elää elämäänsä tarkastellaan usein ikään kuin vastakkaisilta laidoilta. Ollaan joko hirvittävän yksinäisiä tai sitten joka tilanteessa korostetaan yhteisöllisyyttä, vähintään sen tarvetta. Yksinäisyys sattuu varmasti, jos ei osaa olla yksin. Yhteisöllisyys jo ajatuksena voi rasittaa, jos haluaa olla yksin. Kuten voi olla vapaaehtoisesti lapseton voi myös vapaaehtoisesti olla ja viihtyä yksin.

”Suureksi yksinäiseksi” kutsuttu ruotsalaisnäyttelijä Greta Garbo (1905−1990) on jäänyt elokuvahistoriaan paitsi näyttelemiensä roolien vuoksi myös erääseen rooliin kuuluneella lausahduksellaan ”I want to be alone”. Koska jonkun mielestä yksittäisiä lauseitakin on arvioitava jonkinlaisella asteikolla, American Film Instituten järjestämässä äänestyksessä vuonna 2005 pantiin järjestykseen sata hienointa elokuvasitaattia. Garbon sitaatti äänestettiin sijalle 30.

Mutta sekoitettiinko fiktio todellisuuteen? ”En koskaan sanonut ’tahdon olla yksin’. Sanoin vain ’tahdon, että minut jätetään yksin’. Se on kokonaan eri asia.” ** Tästä kulmasta katsoen Garbo on sittemmin saanut miljoonia ja miljoonia seuraajia: ”Jätä minut rauhaan” viestittävät fyysiselle ympäristölleen kännyköihinsä kaikkialla kouristuksenomaisesti takertuvat ihmiset.

Kirjailija Erno Paasilinna (1935−2000) puolestaan on todennut: ”Erakoita ei ole. Kuvittelukin on osallistumista.”** Kuinka sattuikin sopivasti, että vuonna 1984 jaettu ensimmäinen kirjallisuuden Finlandia-palkinto annettiin Paasilinnalle esseekokoelmasta Yksinäisyys ja uhma.

Yhdenlaista kuvittelua tarjoaakin juuri lukeminen. Myös siitä on yritetty tehdä yhteisöllistä niin, että kootaan lukijoita yhteen vaikkapa puistoon kukin kirjansa ääreen. Jotkut taas kai kokevat saavansa seuraa kuuntelemalla toisen lukemaa kirjaa. Siinä samallahan kun voi imuroida tai hoitaa muita askareita…

Itse en kaipaa lukiessani muiden ihmisten seuraa, en muuta tekemistä, enkä kenenkään ulkopuolisen ääntä korvissani. Kirjat itsessäänhän tarjoavat seuraa yllin kyllin! Kirjan on oltava kirja, jonka sivuja saa käännellä. En halua ketään kirjailijan ja itseni väliin (käännöskirjallisuudessa tosin siihen pakosti tulee suomentaja). Silti voi lukiessa joskus käydä niin, että aivan kuin kuulisi päässään kirjailijan itsensä todella puhuvan − tietämättä edes, miltä hänen äänensä oikeasti kuulostaa. Ehkä sen tekee tietynlaisen kirjan aikaan saama levollinen olo, kuten Joel Haahtelan (1972−) Sielunpiirtäjän ilta (2025).

Tuntuu surkuhupaisalta tai oikeastaan kamalalta toisinaan esitetty ajatus, että yhä harvinaisemmaksi käyvä lukeva ihminen kuuluu tulevaisuudessa eliittiin samaan tapaan kuin kirjallisuuden varhaisvaiheissa. Silloin kirjoja oli vähän, ne olivat kalliita ja lukutaito harvojen etuoikeus; nyt tarjontaa on ylenpalttisesti, ja yleiset kirjastot pursuavat kirjoja, joita voi lukea ilmaiseksi. Lukutaidosta kuitenkin moni vaikuttaa olevan silmää räpäyttämättä valmis luopumaan. Yhteiskunnallisesti tehdyt (ja tehtävät) päätökset ovat johtaneet siihen, että 2000-luvulla syntyneiden opintopolulla kautta linjan tuntuvat elämässä selviämisen tarpeiksi riittävän vain digitaidot.

Yksin olemisen äärimuoto, olemisen sietämätön raskaus, hämärtää ymmärtämästä sen tosiasian, että seurasta huolimatta, olipa se kuinka mieluisaa tahansa, jokainen ihminen on sisimmässään kuitenkin yksin, kukin oma erillinen olentonsa. Samaan aikaan ainutlaatuinen mutta silti kaltaistensa joukossa. Ei poikkeus joukosta vaan itse asiassa perustyyppi. Tavallaan laumasielu mutta kuitenkin toisin kuin sanalla tarkoitetaan. Kenenkään yksinäisyyden tunnetta ei paranneta lääkkeillä, eikä sitä pohjimmiltaan poista myöskään toinen ihminen eikä yhteisö.

Yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten eli, kuten sanotaan, kehityksen nurjempi puoli on ollut se, että ahdistava yksinäisyys on lisääntynyt. Ehkä riipaisevimmin yksinäisyyden kokemusta kuvaa tämä Risto Rasan (1954−) pikkuruno: ”Hän on hyvin yksinäinen, / tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan.”

Kuten Greta Garbon lausumien vuorosanojen ja todellisen kokemuksen vastaavuutta voivat muut vain tulkita, samoin voi miettiä Mika Waltarin (1908−79) sielun sisintä suhteessa romaanihenkilöönsä. Päähenkilö eli kokemuksiltaan mitä vaihtelevimman ja rikkaimman elämän, sekä surkeissa oloissa että loistossa ylhäisten parissa, mutta teki siitä kaikesta lähes sydäntä särkevän yhteenvedon: ”Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät."

 

*Teoksessa Mikä nainen, Irja Askola & Anja Porio, 1986, 5. p.

**Poimittu Suuresta sitaattisanakirjasta, 1983, toim. Jarkko Laine

Heiluri

Toissa viikolla saattoi kerrankin iloiten todeta, etteivät tässä maailmanajassa pelkät vellihousut päätä. Norjan Nobel-komitean tuolloin julkistaman päätöksen jälkeen oli hieman helpompi hengittää: kaikkia Yhdysvaltain öykkäripresidentin pillinvihellys ei sentään saa tanssimaan. Komitea teki rauhanpalkinnon saajasta omien arvojensa mukaisen päätöksen, toinen asia sitten on, mitä voittaja, venezuelalainen Maria Corina Machado, halusi sittemmin palkinnolla maailmalle viestittää.

Miten ikinä voi ajatella olevansa suurikin rauhantekijä uhkailemalla muita, lietsomalla epäsopua jopa omassa maassaan, solvaamalla hyökkäyksen kohteeksi joutunutta osapuolta ja veljeilemällä hyökkääjän kanssa? Palkinnon toivossa kiirehtimällä ei saada aikaan pysyvää rauhaa Israelin ja palestiinalaisten sen paremmin kuin Venäjän ja Ukrainankaan välille. Jälkimmäisten kanssa neuvotellessaan hän heilurin tavoin vaihtaa näkemystään. ”Kun heiluri poikkeutetaan tasapainoasemastaan ja vapautetaan, syntyy heiluriliike, jossa massa liikkuu painovoiman ja mekaniikan peruslakien vaikutuksesta edestakaisin alimman pisteensä ohitse.” (Wikipedia)

Rauhalla itsessään ei vaikuta olevan tuuliviiripresidentille suurtakaan merkitystä vaan vain sillä, miten monin tavoin hän itse voisi siitä hyötyä. Hänhän haluaa ottaa muilta mailta kaiken irtoavan, muttei antaisi kenellekään mitään vastineeksi. Oman maan olojen ”parantamiseen” ei kenties pelkkä sotainen retoriikka jossain vaiheessa enää riitä, mistä kertoo kansalliskaartin lähettäminen useiden osavaltioiden kaupunkeihin kaiken varalta. Rauhaa ei turvata myöskään niin, että kielletään lailla kaikilta muiltakin se, mikä on itselle epämieluista.

Viljelemänsä moton sijaan tämä itsekeskeisyyden ruumiillistuma on kovaa vauhtia tekemässä maastaan pientä, surkastunutta ja sisäänpäin kääntynyttä.

Voi Thelma, ehkä sinunkin on taas jonain päivänä uudelleen lähdettävä raivaamaan naisille tietä ystäväsi Louisen kanssa. Ja sinun, John Keating, on yhä uudelleen opetettava oppilaillesi, miten tärkeää on saada ajatella vapaasti ja katsoa asioita eri näkökulmista.

Iäkkäänä Suomeen muuttanut tuttu amerikkalaispariskunta ehti menehtyä juuri ennen koronapandemiaa ja siis myös ennen nykyisen presidentin toista virkakautta. Jos mistä, niin siitä voi sanoa olevansa iloinen − kummankaan sydän tuskin olisi kestänyt sitä hullua menoa, joka heidän kotimaassaan nykyisin vallitsee.

Kaikesta huolimatta myös Suomi on solminut toivotaan, toivotaan ‑suhteet valtiojohtajaan, johon ei voi lainkaan luottaa ja joka toimintatavoiltaan muistuttaa enenevässä määrin itänaapurimme johtoa. Entisaikojen karvalakkipäistä presidentti Kekkosta arvosteltiin hänen tavastaan hoitaa idänsuhteita yhden miehen taktiikalla. Jos UKK itse pitikin itseään tärkeimpänä vakuutena rauhan ja maamme itsenäisyyden säilymiseksi, nyt siihen tarvitaan kokonainen Nato. Mahtipontista kummin päin vain.

Mielenkiintoista onkin, miten tästä ajasta historiaa kirjoitetaan jälkipolvien muistettavaksi. Katsotaanko yhdenlainen veljeily oikeammaksi kuin toisenlainen? Perustuuko sen arvioiminen ideologiaan, ajan henkeen, vallitsevaan tilanteeseen vai lämpimiä suhteita leimanneeseen harrastusmuotoon? Joka tapauksessa pienen Suomen on näköjään aina oltava rähmällään johonkin suuntaan.

Mitä tänään syötäisiin

Nälkäpäivä, paasto, syömälakko: yksilön vapaavalintainen kieltäytyminen ruoasta. Nälänhätä: pakkokeinoin aiheutettu joukkovoimattomuus.

Nälänhädästä on Wikipedian mukaan olemassa erilaisia virallisempia määritelmiä. Viime aikojen nälkäkuvat Gazasta ja YK:n sinne julistama nälänhätä eivät vakuuttaneet niitä kahta suomalaispoliitikkoa, jotka taannoisessa tv-keskustelussa suorastaan vimmastuivat termien nälänhätä ja kansanmurha käytöstä − heistä se oli törkeää. Termien määrittely merkitsi heille selvästi enemmän kuin täystuhon keskelle joutuneet ihmiset.

Ville-Juhani Sutinen (1980−) käsittelee tietokirjassaan Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa (2024) Kiinan, Neuvostoliiton ja Saksan nälänhätiä. Luvun Nälkä aloittaa sitaatti Kiinan Mao Zedongilta: ”Kun ruokaa ei ole riittävästi, ihmiset nääntyvät nälkään. On parempi antaa väestön toisen puolikkaan kuolla, jotta toinen puolikas voi syödä vatsansa täyteen.” Sama mies on kuitenkin julistanut myös, että hänen aikanaan ei yksikään kiinalainen kuole nälkään.

Sutisen mukaan Neuvostoliitossa Stalin käytti nälkää hallinnan ja rankaisun keinona, Saksassa Hitler ei tieten tahtoen tarkoittanut sitä omalle kansalleen vaan muille, ja Maon johtamassa Kiinassa nälänhätä seurasi liian utopistisista ihanteista, huonosta suunnittelusta ja surkeasta toteutuksesta.

Neuvostoliitossa 1920-luvun taitteen nälänhätä tunnustettiin ja ruoka-apua otettiin vastaan muualta, mm. Yhdysvalloista. 1930-luvun alkupuolen nälänhätää ei haluttu myöntää vaan sitä vähäteltiin. Ukrainassa tuolloin koettu holodomor, nälkätuho, oli tarkoituksella aikaansaatu ja ylläpidetty, ja sen on tulkittu olleen Stalinin Ukrainalle sälyttämä kosto neuvostovallalle niskoittelusta ja vapauden kaipuusta.

Tavoilleen uskollisena Neuvostoliiton johto pani maansa nälänhädän sabotöörien ja ulkomaalaisten syyksi. Jotkut jopa väittivät talonpoikien teeskennelleen mustatakseen Neuvostoliiton maineen ulkovaltojen silmissä. Ongelmaa salailtiin peukaloimalla väestönlaskentoja miljoonien nälkäkuolemien peittelemiseksi, ja sadattuhannet nälänhädän uhrit elivät vuosia paperilla kuin Nikolai Gogolin (1809−1852) kuolleet sielut.

Vuonna 1941 Saksan armeijan aloittama Leningradin piiritys jatkui liki 900 päivää ja aiheutti katastrofaalisen nälänhädän: arviolta 600 000 kuoli nälkään. Neuvostoliiton saaman voiton jälkeen nälästä ja kuolemista piti vaieta vuosikymmeniä. Vain sotasankarit olivat tärkeitä.

Kohdalle osunut nälänhätä saa vaativimmankin gourmetruoan ystävän vähitellen alentamaan vaatimustasoaan ja siirtymään vähemmän miellyttäviin vaihtoehtoihin. Neuvostoliitossa ennen kotieläinten pakkoluovutuksia maalaiset saivat vielä lihaa ja maitoa. Kun eläinten rehu loppui, niille syötettiin mm. olkikattoja, ja kun eläimet vietiin, olki sekä puunkuori ja ruoho kelpasivat ihmisille.

Maaseudulla ruokaa, marjoja sieniä, juuria ja lehtiä, saatiin myös luonnosta, tosin kausituotteina. Niiden ehdyttyä siirryttiin lemmikkieläimiin, variksiin ja rottiin, sen jälkeen sammakoihin, muurahaisiin ja siileihin. Leningradissa nälkään syötiin multaa, nahkavöitä ja -kenkiä sekä tapettiliisteriä, kun tapetit oli ensin revitty seinistä.

Uskomatonta itsekuria harjoittivat ne Leningradin kasvinjalostustieteen laitoksen tutkijat, jotka mieluummin kuolivat nälkään kuin kajosivat laitoksessa säilytettyihin satoihintuhansiin siemennäytteisiin, joista monet olivat ravitsevia ja syömäkelpoisia.

Saksassa Hitlerin johdolla laadittiin Hungerplan eli nälkäsuunnitelma, jonka tarkoituksena oli sälyttää jättimäinen nälkä muille valloittamalla maata Neuvostoliitolta ja tappamalla miljoonia ihmisiä. Näin saataisiin ravintoa sekä omalle armeijalle että kotirintamalle, kun taas vihollinen jäisi ilman.

Sutinen siteeraa historioitsija Gesine Gerhardia, joka on verrannut toukokuussa 1941 järjestettyä valtakunnanministeriön edustajien kokousta tammikuun 1942 Wannseen konferenssiin: edellisessä sovittiin nälkäsuunnitelmasta, jälkimmäisessä holokaustista. ”Molemmissa tuhottiin parilla kynänvedolla miljoonia ihmisiä.”

Natsit riistivät elintarvikkeita monilta muiltakin mailta sotaponnistustensa tueksi, etenkin sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, ettei nälkäsuunnitelma toiminut odotetusti. Esimerkiksi Ukrainasta otettiin yhteensä seitsemän miljoonaa tonnia viljaa, 20 miljoonaa sikaa, 27 miljoonaa lammasta sekä yli 100 miljoonaa kanaa ja muuta siipikarjan edustajaa.

Vaikka monien elämä sota-aikana olikin kovaa, sekä Saksassa että Neuvostoliitossa nälkä osui kuitenkin kaikkein ankarimmin keskitysleireihin ja gulag-vankileireihin joutuneisiin ihmisiin.

Sutinen lainaa myös tutkija Lizzie Collinghamia, jonka mukaan ruoasta oli sodassa tullut ”joukkotuhoase, jota kaikki osapuolet käyttivät hyväkseen, ja seurauksena oli brutaali tuho, yhtä lailla fyysinen kuin psykologinenkin. Yli 70 miljoonaa ihmistä oli kuollut, useampi nälkään kuin mistään muusta syystä.”

Kiinassa, nälänhädän maaksikin kutsutussa, 1958 alkanut suuri harppaus tähtäsi koko maan teollistamiseen kertaheitolla, ja samalla haluttiin modernisoida ruokatuotanto. Mao toimi pitkälti Neuvostoliiton mallin mukaan toteuttaessaan maatilojen pakkokollektivoinnin. Perustettiin jättitiloja, viljelijöiden oli pakko luovuttaa sadot valtiolle, ja mahdollisia ongelmia peiteltiin.

Valtavia peltoja lannoitettiin monin keinoin, kuten talojen saviseinistä hakatulla murskeella sekä naisten leikatuilla hiuksilla (biokuonaa, joka meni hukkaan ihmisen päässä). Myös hautausmaita muutettiin pelloiksi, kun ensin oli kaivettu ylös ruumiit, joiden mätäneminen oli ravinnut maan.

Ensin maaseutu tuotti ruokaa yllin kyllin, sitten ruoka loppui, eivätkä sadot enää kasvaneet Maon toiveiden mukaisesti. Hän syytti siitä viljaa syöviä varpusia, ja seuranneessa varpusten joukkotuhossa laji melkein hävisi Kiinasta. Sen sijaan varpusten ravintonaan käyttämät tuhohyönteiset lisääntyivät räjähdysmäisesti ja sadot jäivät entistä pienemmiksi.

Myös Kiinassa erilaiset nahkatuotteet sekä muta ja sahanpuru kelpasivat paremman puutteessa ruoaksi. Nälkäkylissä ihmiset vain lojuivat paikoillaan, koneet olivat vaienneet, niin myös lintujen laulu, koska linnut oli syöty. Samasta syystä puiden lehdet eivät enää havisseet.

Nälänhädästä huolimatta Kiina osti ulkomailta tehtaita ja aseita käyttämällä ruokaa valuuttana. Suuressa nälänhädässä vuosina 1958−62 kuoli ainakin 45 miljoonaa ihmistä, nälän ohella syitä olivat väkivalta ja tappaminen.

Tilanne alkoi vähäksi aikaa parantua, kunnes 1966 alkaneen kulttuurivallankumouksen myötä ravinnontuotanto heikkeni jälleen. Se johtui siitä, että esimerkiksi maanviljelykollektiivien ja elintarviketehtaiden pätevät työntekijät korvattiin usein ammattitaidottomilla työläisillä. Tällä kertaa isompi nälänhätä kuitenkin vältettiin tiukan säännöstelyn avulla.

Kaikkein pahimmillaan nälkä voi saada ihmisen syömään lajikumppaniaan.