Pallomme paras paikka

Kun ensimmäiset suomalaiset asettuivat asumaan juuri tähän paikkaan maapallolla, miten he osasivatkin − tässä ajatellen yksinomaan luonnonvoimia − tehdä niin loistavan valinnan? Siinä mielessä Suomen sijaintia on syytä enemmän arvostaa kuin korostaa sen syrjäisyyttä.

Ääriolojen kuumuus tai kylmyys, laajat metsä- ja maastopalot, tuhoisat myrskytuulet, tulvat, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset. Uutisia seuraamalla oppii nopeasti suhteuttamaan asioita: Kuvat rankkasateen aiheuttamasta ”tulvimisesta” suomalaiskaupungin kaduilla saavat pikemminkin hymähtämään, kun muistaa vaikkapa viime vuosien järkyttävät tulvat muualla Euroopassa. Vähättelemättä esimerkiksi ”aakeella laakeella” veden alle jääviä peltoja kuvat voimakkaan tulvaveden mukana ajelehtivista taloista, autoista ja joskus jopa ihmisistä näyttävät pelottavasti, millaista tuhoa syntyy, kun joki todella tulvii.

Vähintään yhtä pahaa jälkeä tekevät muun muassa Yhdysvalloille tyypilliset, vuosittain suuria aineellisia tuhoja aiheuttavat myrskytuulet, tornadot. Niiden kulkureitin jäljiltä alueet näyttävät sotatantereilta, talot raunioina, pelkkää romua niiden tilalla. Tornadot, kuten myös muut mainitut luonnonvoimat, voivat tuhota kerralla kokonaisia yhteisöjä sen sijaan, että vahingoittaisivat vain yksittäisten ihmisten omaisuutta. Elämä on aloitettava alusta muualla tai jääräpäisesti paikallaan pysyen. Pahimmillaan tornadot voivat vaatia kymmeniä, jopa satoja ihmishenkiä. Siihen verrattuna muutama irronnut katto tai kaatuneen puun alle jäänyt auto täällä Suomessa on oikeasti pientä.

Eräässä televisiodokumentissa ravintolassa työskennellyt nainen kertoi, että tornadon ”hyökkäyksessä” ravintolan takana sijainneelle asuntovaunualueelle jäi 43 vaunusta jäljelle vain yksi. Silminnäkijän kuvaamalla videolla tumman pyörteen laitamilla yläilmoissa pyörii kaksi valopistettä, joiden hän arveli olleen tuulen mukaan tempautuneen auton valoja. Toisessa dokumentissa kerrottiin, että samanaikaisesti lähellä toisiaan sijainneiden osavaltioiden alueella kehittyneet tornadot aiheuttivat parissa päivässä yhteensä noin 11 miljardin dollarin vahingot. Sillä kertaa useita satoja ihmisiä kuoli tai loukkaantui.

Niissä pyörteissä olisi Suomi kenties jo pyyhkäisty kokonaan kartalta.

Joskus ihmettelee, miksi amerikkalaiset vapaaehtoisesti asettuvat asumaan alueille, joilla esimerkiksi maastopalojen tai tornadojen tiedetään jylläävän ja aiheuttavan suurta tuhoa vuosittain. Millaista on elää tiedostaen, että tulevina vuosina jonakin päivänä luonto saattaa käydä voimalla kimppuun ja viedä kaiken? Silkkaa tyhmyyttä on, jos sen mahdollisuuden kieltää.

Vaikka Suomessakin on vuosi vuodelta kuumempia jaksoja, monessa muussa maassa kuumuus on koko ajan vallitseva olotila, ei poikkeus. Kuivuus aiheuttaa monia ongelmia, joista meillä kärsitään toistaiseksi vain satunnaisesti. Kuumissa maissa asuvien on pakko yrittää elää ja tulla toimeen päivästä toiseen siinä missä turistit käyvät viikon, pari makoilemassa rannoilla. Jossain vaiheessa elinolot käyvät mahdottomiksi.

Mikä helpotus sekin, etteivät suomalaiset alkuasukkaat ruvenneet rakentamaan tupiaan mannerlaattojen reunakohtien päälle. Täällä eivät niiden liikkeet synnytä isoja maanjäristyksiä. Siellä taas, missä maa järisee erityisen voimakkaasti, voi kerralla menehtyä kymmeniä- tai satojatuhansia ihmisiä. Kuten aina, kun kuvissa eri puolilta (esimerkiksi Japanista, Iranista, Kiinasta, Haitista) näkyy pelkkiä romahtaneita rakennuksia kaikkialla, on suorastaan vaikea käsittää sitä, että tuhkasta voi vielä nousta uutta. Onneksi on olemassa niitä, jotka näkevät enemmän ja pidemmälle.

Kuvitellaanpa noin suuren ihmismäärän yhtäkkinen menetys muutenkin vähäväkisessä Suomessa.

On niin helppoa kauhistella uutisten kertomaa katastrofialueilta. Hetken päästä se jo unohtuu. Yhtä helppoa on myös iloita siitä, mistä kaikesta Suomi onnekkaasti jää paitsi. Kunhan oppisi vielä enemmän arvostamaan sitä, mitä täällä, juuri tässä paikassa on.

Sattumia kesäluonnossa

Keveistä kevein muisto viime kesältä: penkki, puisto ja perhosten tanssi. Ehkä oli heinäkuu ja perhoset kenties sitruunaperhosia, joskaan perhostuntijoiden mukaan juuri keskimmäinen kesäkuukausista ei kuulu niiden normaaliin lentoaikaan. Vaikka hellepäivä tosin tuntuikin raskaana, näkymä penkiltä sai sen hetkeksi unohtumaan. Puiston ylle kaareutuvien vehreiden puiden suojassa kapean ruohokentän yllä kaksi vaaleaa perhosta esitti ilmassa leijuvan paritanssin.

Vastakkaisista suunnista toisiaan kohti lentäneet perhoset kohdattuaan pyörähtivät muutaman kerran toistensa ympäri. Sitten ne erkanivat ja lähtivät lepattelemaan useita metrejä kumpikin tulosuuntaansa, kääntyivät takaisin ja toistivat saman kuvion vielä joitakin kertoja.

Olipa onnekasta sattua istahtamaan katsojaksi penkille juuri sopivaan aikaan. Jos perhosten ”esitys” kuuluukin niiden lajikäyttäytymiseen, sellainen osui ensi kertaa omalle kohdalle.

Eri aikakausille tyypillisiin tanssilajeihin enemmin perehtymättä perhosten tanssi toi mieleen historiallisista draamoista tutun hienompien juhlien ohjelmanumeron krinoliinihameisine daameineen ja polvihousuisine kavaljeereineen.

Oudompi luonnon tarjoama esitys puolestaan oli äskettäinen kohtaus kävelytiellä. Pensasaidan alta keskelle tietä juoksi otus, joka kymmenisen metrin päästä näytti oravalta. Se alkoi pyöriä ympyrää, jonka halkaisija oli yli puoli metriä. Hetken päästä se pysähtyi nuuskimaan tai näykkimään soratietä, kunnes alkoi taas kiertää hieman pienempää ympyrää. Perhosten tapaan se toisti toimiaan vuoronperään.

Liikkeellä oli useita kävelijöitä ja juoksijoita, mutta otus ei korvaansa lotkauttanut. Välittämättä mistään häiriötekijästä ympärillään se liikuskeli koko ajan kuono kiinni sorassa häntä laahuksena maata viistäen. Hetkeksi se kuitenkin jähmettyi paikalleen, kun edellä mennyt kävelijä otti siitä kuvan. Muita liikkujia oudosti käyttäytynyt eläin ei saanut pysähtymään eli puolin ja toisin: ei voisi vähempää kiinnostaa.

Varsinkin erikoiselta vaikuttanut kehän kiertäminen sai miettimään, oliko eläin kenties leikkisä oravanpoikanen (vaikkei pyöriessään tavoitellutkaan häntäänsä) vai jollain tavoin sairas yksilö. Joidenkin janosta kärsivien eläinten sanotaan alkavan kiertää ympyrää, mutta siitä ei luulisi olleen kyse elokuun sateiden jälkeen.

Lähempää katsottuna pienikokoinen otus ei näyttänyt olevan ainakaan täysikasvuinen orava. Pään muoto vaikutti erilaiselta, ei sojottavia tupsukorvia sekä hyvin tumma häntä suorana maassa eikä oravalle tutussa pörheässä kiepissä.

Aikansa ohikulkijoiden keskellä touhuttuaan eläin siirtyi tien reunan kasvillisuuden sekaan.

 

Suomen luonnon päivänä sorsat ettonella

Onko historialla arvoa, jos siitä ei opita mitään

Kouluvuosien jälkeen on lukuisia kertoja joutunut huomaamaan, miten vähän mistään tuolloin tiesi ja ymmärsi. Lapsena ja nuorena mieli on kyllä muokkautuvampi, mutta asioiden ja niiden yhteyksien ymmärtäminen vaatii paljon enemmän. Niin moni asia liittyy toisiin sekä nykyajassa että historian perspektiivissä.

Kaikellahan on oma historiansa. ”Historia ei ole muiden tieteiden kilpailija. Se on pikemminkin rakennus, jonka sisällä kaikki muut pitävät majaa.” (G. O. Trevelyan, 1838−1928)

Harmillisesti lukion historianopettaja oli tappaa oppilaidensa mahdollisen kiinnostuksen oppiainettaan ja sen merkitystä kohtaan. Hän oli valinnut opetusmenetelmäkseen puuduttavan yksinpuhelun, jonka hän silloin tällöin keskeytti − kai nuokkuvia oppilaita herätelläkseen − esittämällä kysymyksen suosikilleen. Johtuiko sitten opettajasta vai mahdollisesti valikoivasti kirjoitetusta oppikirjasta, esimerkiksi hyytävää totuutta holokaustista eli juutalaisten joukkotuhosta ei joko käsitelty tunneilla lainkaan tai siitä ei jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Kun vuonna 1978 valmistunut sarja Polttouhrit aikoinaan esitettiin televisiossa, kriitikko Roope Alftanin mukaan se kaikkine puutteineenkin kertoi tuolloin nuorille ”sen, mitä mikään raportti, oppitunti, romaani, sarjakuva tai laulu ei ole tähän saakka saanut heitä tajuamaan” (Wikipedia). Nykyään tietoa on saatavissa pilvin pimein, niin oikeaa, todennettua kuin vääristeltyä, valheellista ja jopa koko tuhon kieltävää ”tietoa”.

Vaikka on lukenut useita aihetta käsitteleviä kirjoja sekä nähnyt elokuvia ja dokumentteja, yhä vielä eteen näyttää tulevan jotain sellaista, mistä ei ole ennen ollut tietoinen. Edelleen voi järkyttyä natsi-ideologiaan uskovien järkkymättömästä kyvystä vihaan ja varsinkin sen osoittamiseen. Polttouuneihin ei joutunut vain suihkussa kuoliaaksi kaasutettujen ruumiita. Dokumentissa Natsijohtajat oikeuden edessä keskitysleiriltä pelastunut todistaja kertoi, että niihin heitettiin myös eläviä lapsia. ”En kadu mitään”, totesi yksi johtajista.

Makaaberi toiminta tuo mieleen aivan toisenlaisessa yhteydessä käytetyn ilmauksen ”kansojen sulatusuuni”.

”Minun nuorin poikani, joka on varttunut sodan aikana, kysyi kerran kädettömistä ja jalattomista kuultuaan: ’Mutta mihin ne kelpaavat, isä, joilla ei ole päätä?’ ’Ne kelpaavat hallitukseen’, minä sanoin.” (Israel Zangwill)

Sitaatit saavat usein etsimään lisätietoa esittäjästä. Wikipediasta ilmenee, että brittiläinen Zangwill (1864−1926) oli juutalainen, joka (voisi sanoa onnekseen) ehti kuolla ennen kansaansa kohdistunutta joukkotuhoa. Keskustelunpätkä oman pojan kanssa viitanneekin ensimmäisen maailmansodan aikaan. Siitä ei ilmene, piikitteleekö hän oman vai jonkin toisen maan hallitusta.

Juuri Zangwill kirjoitti aikoinaan Yhdysvalloissa suosituksi tulleen näytelmän ”The Melting Pot”, joka voidaan kääntää myös sanalla sulatusuuni. Wikipedian mukaan se käsittelee Yhdysvaltoihin saapuneita siirtolaisia ja maan kykyä sulauttaa tulijat osaksi kansakuntaa heidän panostaan hyödyntäen. Näytelmässä tuodaan kuitenkin esiin myös ongelmakohtia, kuten jännitteet eri uskontokuntien välillä sekä oman paikan löytäminen ja oman kulttuuriperinnön säilyminen uudessa yhteiskunnassa. Aivan kuin tätä päivää.

Zangwill kuului liikkeeseen, joka syntyi 1900-luvun alussa vastavoimaksi nousevalle antisemitismille. Hän perusti oman liikkeen nimeltä Jewish Territorialist Organization (ITO) vuonna 1905 ja kannatti ajatusta "A land without a people for a people without a land". Tällaisena tyhjänä maana, vapaana asutettavaksi hän piti jonkin aikaa Palestiinaa. Juutalaisten kotimaaksi liikkeessä kaavailtiin lisäksi − tosin huonolla menestyksellä − eri kohteita muun muassa Kanadassa, Australiassa, Aasiassa ja Afrikassa. ITO hajosi vuonna 1925.

Zangwill ei ennen kuolemaansa ehtinyt nähdä myöskään juutalaisten valtion Israelin perustamista Palestiinan alueelle vuonna 1948 eikä siitä asti jatkunutta ongelmallista, usein väkivaltaista suhdetta naapurin kanssa. Olisi kai liian naiivia ulkopuolisten ajatella, että kerran kaikki mahdolliset julmuudet ja lähes hävityksen kokenut kansa ei, toisin kuin kuolemaa kylväneet natsit, muuta haluaisi kuin elää rauhassa ja suvaita kaikenlaisia ihmisiä. Tai ehkä suurin osa kansalaisista haluaakin juuri tätä, mutta ”päättömät hallitukset” eivät sitä heille suo.