lauantai 13. heinäkuuta 2024

Kirjallisia uuvahduksia

Joidenkin lukijoiden on helppo jättää kirja kesken, jos se ei syystä tai toisesta imaise mukaansa. Toisille lukemisen jatkaminen loppuun asti on ehkä jopa jonkinlainen kunnia-asia. Sitäkin sattuu, että periksi on annettava, vaikkei haluaisi. Harvinaista kyllä, niin on käynyt nyt itselleni kahdesti lähes peräkkäin.

Kirjoista ensimmäisessä, Sally Salmisen (1906−1976) elämäkerrallisessa teoksessa Aikani Tanskassa (1972, suom. 2023), ei yksinkertaisesti ole sitä samaa vetovoimaa kuin hänen alkukielellä neljä vuotta aiemmin ilmestyneessä teoksessaan Aikani Amerikassa (1968, suom. 2022).

Kun Salminen 1930-luvun alussa lähti Ahvenanmaalta Amerikkaan, elämä kotiapulaisena useissa herrasperheissä, uuden kielen ja tapojen opetteleminen sekä romaanin kirjoittaminen siinä sivussa antavat runsaasti enemmän kuin aika pitkästyttävät kuvailut hänen Tanskassa tapaamistaan ihmisistä tai käymistään paikoista tai monet melko mitäänsanomattomat päiväkirjamerkinnät. Oli Tanskassakin opeteltava uusi kieli, joka kuitenkin jossain määrin muistutti äidinkieltä ruotsia toisin kuin englanti. Rinnalla oli myös tuore aviomies Johannes Dührkop. Lisäksi muutto vuonna 1940 Suomen sotaoloista Saksan miehittämään maahan teki elämästä varmasti jännittävämpää kuin kirjasta voi päätellä.

Yrityksistä huolimatta lukiessa tuntui kuin laahustaisi ponnettomasti eteenpäin, sittemmin riitti vielä voimia hypellä yli, kunnes tuli lopullinen pysähdys. Kirjan vaihtamisesta toiseen tekee mieli todeta samaan sävyyn kuin Salminen vaihtaessaan kotimaata: ”Yhtä lailla kevyesti kuin minusta − kiitos vihkitodistuksen − oli tullut tanskalainen, luovuin kevein sydämin siitä, mitä olin ennen ollut: Suomen kansalainen.”

Sinänsä ällistyttävää, että pelkkä tieto Salmisen Yhdysvalloissa kirjoittaman esikoisromaanin Katrinan (1936) voitosta suomalais-ruotsalaisessa käsikirjoituskilpailussa nostatti sikäläisessä mediassa suuren innostuksen. Itse kirjaahan ei ollut vielä saatavilla edes kotimaassa. Miten median kiinnostus siellä kaukana oikein oli tuohon aikaan mahdollista? Tuntematon maahanmuuttaja, pelkkä mitätön kotiapulainen olikin kirjansa ansiosta yhtäkkiä Joku. Kuten Salminen itse totesi, ihmistä tulisi arvostaa ihmisenä sellaisenaan riippumatta siitä, mitä hän työkseen tekee.

Siinä missä Salminen nimeää jokseenkin jokaisen ihmisen ja paikan, Anna Burnsin palkitussa romaanissa Maitomies (2018, suom. 2019) on vain niin ja niin monensia siskoja ja veljiä, ehkä-poikaystävä, "me" tien tällä puolen ja "ne" tien tuolla puolen, vettentakainen maa, määrittelemätön aika. Kaikki se epämääräisyys saa lukemisen tuntumaan kuin tarpoisi suossa. Jotain vihjettä yhteydestä, johon voi edes yrittää kiinnittyä, saa kirjailijan taustatiedoista: hän on syntynyt 1962 Belfastissa ja kirjoittanut omien elämänkokemustensa innoittamana.

Toisaalta takakannen kuvauksen mukaan ”Maitomies on tarina juoruista ja kuulopuheista, seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta, jolla on tuhoisat seuraukset”. Siinä mielessä ajaton tarina.

Harmi vain, Burnsin kirjoitustyylistä tulee mieleen loputtoman puhelias ihminen, joka ei lainkaan huomaa uupuneen kuulijansa lasittunutta katsetta. Kirjoittaja käyttää paljon pitkiä virkkeitä, ja sen lisäksi hän usein toistaa samaa ilmausta peräkkäisissä virkkeissä sen sijaan, että käyttäisi vaikka viittaavaa pronominia tai synonyymia. Myös luvut ovat häiritsevän pitkiä.

Aihe vaikutti ensi alkuun mielenkiintoiselta paitsi etteivät juorut ja huhut henkilökohtaisesti yhtään kuitenkaan kiinnosta. Kirjoitustyylin ohella tapa, jolla mitättömiä tapahtumia aletaan heti alussa tulkita, suurennella ja levittää, saa kuitenkin nopeasti olon tuntumaan voimattomalta. Ei vain jaksa. Voiko noin edes elää?

Toivottavasti tällaiset uuvahdukset kirjojen parissa jäävät sittenkin vain poikkeuksiksi.

maanantai 1. heinäkuuta 2024

Sivistyksen lähettiläiden ohilento

Ne lähtee syksyin, palaa keväisin. Cygnus cygnus ei turhaan piilottele komeuttaan eikä voisikaan: äänekkäällä toitotuksellaan se ilmoittaa jo hyvissä ajoin, että pois alta, täältä tullaan.

Kahdella perättäisellä vierailulla kahden eri järven rannalle oli ilo huomata, että laulujoutsenet sentään olivat vielä löytäneet tiensä tutuille tienoille. Kummassakin paikassa asukkaat olivat jo alkukesän mittaan ihmetelleet muiden vesilintujen puuttumista lähes kokonaan. Missään ei näyttänyt uiskentelevan edes tavallisista tavallisinta sorsapoikuetta.

Siinä mielessä laulujoutsenet siis pelastivat kesävierailut. Toisessa näistä paikoista yksin järven yllä lentänyt valkolintu kävi tekemässä näyttävän äkkikäännöksen juuri mökin edustalla. Myöhemmin palatessaan se imitoi Finnairin konetta lentäen matalalla hieman alaviistoon kuin valmiina laskeutumaan illaksi kotiin.

Toisella järvellä joutsenpariskunta teki yksittäisen ohilennon. Yhtäkään sen isompaa perhekuntaa ei näkynyt kummassakaan paikassa yhteisellä uintiretkellä. Kaiketi pariskunnalla ei vielä edes ollut jälkeläisiä: tuskin vanhemmat olisivat lähteneet kahdestaan hummailemaan ja jättäneet jotakuinkin vastasyntynyttä poikuettaan yksin.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että 1940-luvun lopulla Suomessa arveltiin olevan jäljellä enää viitisentoista pesivää laulujoutsenparia. Niiden tietoisesta tuhoamisesta johtunut kato oli siis todella hurja. Wikipedian mukaan useita vuosia laulujoutsenen kuvaamista yrittänyt eläinlääkäri ja luontokuvaaja Yrjö Kokko (19031977) rinnasti kirjassaan Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950) sen katoamisen sivistyksen katoamiseen. Onneksi tuo uljas laji teoksen ansiosta saatiin elpymään.

Osittain samaan päätelmään sivistyksen katoamisesta voi tulla, kun ajatellaan nykyistä luontokatoa ja sen aiheuttajia. ”Sivistynyt” ihminen ei ehkä aina tuhoa yhtä suoraviivaisesti kuin laulujoutsenta tuhottiin, mutta hän on kuitenkin keksinyt lukuisia tapoja käyttää luontoa hyväkseen niin, että lopulta ihmisen saamat hyödyt muuttuvatkin haitoiksi luonnolle. Sivistys alkaa hiipua siinä vaiheessa, kun haitat kyllä tunnistetaan, muttei edes hätätilanteessa enää olla valmiita luopumaan siitä, mihin on jo totuttu.

Ampuuko sivistynyt ihminen kissapedon vain saadakseen sen nahan seinälle? Mitä pitäisi ajatella siitä, että elävien sarvikuonojen sarviin porataan radioaktiivista ainetta ehkäisemään sarvikauppaa (Helsingin Sanomat 27.6.2024)? Sarvikuonoa itseään ei enää auta, vaikka kaupanteko pysähtyisikin tullitarkastuksessa, jos sen sarvi kuitenkin on ehditty katkaista.

Havisten halki ilman lentäkäätte / Tekoja luokaa, maita valaiskaa / Mut talven poistuneen kun täältä näätte / Mä rukoilen, ma pyydän, palatkaa.             

(Eino Leino: Lapin kesä)

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Pölyä aivoissa*

Voinee olettaa, että useimmissa maissa poliisille on asetettu jotakuinkin samanlaiset tehtävät kuin Suomessa. Suomen Poliisilain 1. luvun 1. pykälässä mainittuihin päätehtäviin kuuluu ”oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen”.

Vaikka tehtäväkuvaus siis voi olla sama, lakia saatetaan tulkita hyvinkin eri tavoin eri puolilla maailmaa. Muutama esimerkki:

Iranissa moraalipoliisi mittailee naisten helmojen pituuksia ja pidätys voi olla senteistä kiinni. Aiemmista mellakoista voisi päätellä, että huiviton nainen on suurempi vaara yhteiskuntarauhalle kuin pahinkaan tappaja.

Myös Pohjois-Koreassa poliisilla vaikuttaa länsimaisesta näkökulmasta katsoen olevan liikaa aikaa ja liian vähän töitä: Siellä virkavalta tekee milloin vain koteihin yllätystarkastuksia, joiden tarkoituksena on tarkistaa, onko joka kodin seinällä pakollinen kuva rakkaasta johtajasta Kimistä nuhteettomassa kunnossa. Mikäli asukkaat ovat unohtaneet velvollisuutensa ja jättäneet pölyt pyyhkimättä ja poliisin valkoiset käsineet likaantuvat, tarkastuksesta seuraa ankara rangaistus.

Liian ajan sijasta poliisilla saattaakin siis olla päinvastoin kiire käydessään paikasta toiseen pitämässä ennakoivasti huolta yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta. Tarkastuksia tekevistä poliiseista valkoisine käsineineen kertoi muuan haastateltu henkilö Ulkolinjan dokumentissa Pako Pohjois-Koreasta.

Virkavallan puristuksessa kansalaiset monesti keksivät erilaisia kiertoilmaisuja sille, mikä on maassa kielletty, kuten Venäjällä sana sota. Siellä poliisilla on kuitenkin superkyky, jonka avulla se tunnistaa kaikkein salatuimmatkin viestit. Ihmisiä pidätetään ja vähintään sakotetaan, kun he seisovat julkisella paikalla tyhjät kyltit käsissään tai pelkästään kädet ylhäällä ikään kuin pitelisivät kylttiä. Samoin käy, jos kyltissä on sanojen tilalla pelkkiä asteriskeja **** ***! Niin ikään joutuu poliisin huomaan, jos kyltissä lukee DVA SLOVA, suomeksi ”Kaksi sanaa”. Niiden katsotaan automaattisesti viittaavan ilmaisuun Net vojne, ”Ei sodalle”.

Ensimmäisellä kerralla kansalainen voi selvitä sakoilla, uusinnasta sen sijaan voi saada viisikin vuotta vankeutta. Ne taas, jotka ovat syyllistyneet hyökkäyssodan suunnitteluun, valmisteluun tai siihen yllyttämiseen, tuskin koskaan tulevat viettämään vankilassa maan rikoslain määräämää 715 vuotta. Hyökkäyssodan aloittamisesta rangaistus on vaivaiset 10−20 vuotta vankeutta. Ketä ajatellen laki oikeastaan on tehty?

Osin uutisistakin tutut esimerkit ovat Vera Politkovskajan (yhdessä Sara Giudicen kanssa) kirjoittamasta kirjasta Äitini. Anna Politkovskajan taistelu totuuden puolesta (2023).

Thaimaan kuningaskunnassa kävellessä puolestaan kannattaa olla tarkkana, ettei tule astuneeksi maahan pudonneen rahan päälle, sillä siihen on todennäköisesti painettu monarkin kuva. Tällaisen majesteettiin kohdistuvan loukkauksen kieltämisestä on peräti olemassa oma lakinsa. Tarkoittaako tämä siis sitä, että kaduilla liikkuu myös poliisipartioita, joiden nimenomaisena tehtävänä on tarkkailla näitä tilanteita ja pidättää moiset saapastelijat? Vai onko ihmiset velvoitettu ilmiantamaan kanssakulkija poliisille? Joka tapauksessa holtiton käveleskely saattaa tuoda vuosia vankeutta. (Lähde Wikipedian artikkeli)

Kaikkien näiden taulupölyjen, helmanpituuksien ja kylttiviestien tiiraamisen rinnalla mutta aivan toisessa maailmassa toimii Yhdysvaltain poliisi, jonka tehtäväkuva vaikuttaa uutisoinnin perusteella aika yksipuoliselta joskin tyystin toisenlaiselta: loputtomien joukkoampumisten selvittelyä ja ihonvärinsä perusteella epäilyttävien henkilöiden tai heidän autojensa pysäyttelyä kadulla.

Mitähän näiden maiden poliisit mahtavat tuumata toistensa tekemisistä?

 

*Otsikolla ei yhteyttä norjalaisen Eva Rammin samannimiseen romaaniin vuodelta 1959 (suom.)

 

lauantai 8. kesäkuuta 2024

Kaikella hinta vaan ei arvoa

Suomen vähittäinen amerikkalaistuminen alkoi kielen ja nuorisokulttuurin leviämisestä tänne, laajeni siitä pikaruokaketjuihin ja rikastumisen ihannointiin amerikkalaisen unelman tapaan, ja nyt koko yhteiskunnasta ollaan muokkaamassa pikku-Amerikkaa. Tylyjä hyvästejä on jätetty monelle sellaiselle peruskivenä toimineelle taholle, jonka voimin aikoinaan rakennettiin ja edelleen kehitettiin Suomesta vakaa ja tasa-arvoinen valtio. Sydämellisesti tervetuloa puolestaan on viime ajat toivotettu isoveljelle Atlantin takaa.

Mallia onkin innokkaasti otettu. Vuoden 2023 lopulla Helsingin Sanomien artikkelissa (7.11.) kerrottiin, että monissa Yhdysvaltain osavaltioissa on menty lainsäädännössä jopa niin pitkälle, että on voitu kieltää ”ei-rahaan-perustuva” (non-pecuniary) harkinta osavaltion rahankäytössä. Tähän sisältyy ajatus, että kaikki muut kuin rahaperusteet ovat ideologisia ja siksi kapitalismin vastaisia.

Isoveljen osavaltiotason sijasta sama periaate vallitsee nyt myös koko Suomessa, vaikkei sitä liene vielä yhtä selvin sanoin kirjattu lakiin asti. Jokseenkin kaikessa näkyy, ettei maan asioista päättäviä kiinnosta tai he eivät halua nähdä hintaa syvemmälle. Rahapuheessa kansalaiset sijoittuvat tietenkin menopuolelle.

Mainitusta artikkelista selviää myös, että jotkin osavaltiot uhkaavat sulkea suurpankkeja pois julkisista tarjouskilpailuista, mikäli ne kannattavat vastuullista ESG-sijoittamista. Lyhenne ESG viittaa sanoihin environment, social and governance eli ympäristö, yhteiskuntavastuu ja hyvä hallintotapa. Esimerkiksi Texasissa vaaditaan lain voimin ympäristöasioiden jättämistä vähemmälle huomiolle.

Osavaltion oikeusministeri, republikaani Ken Paxton kirjoitti julkisessa kirjeessään kiertelemättä muun muassa seuraavasti: ”Yritykset, jotka syrjivät aseteollisuutta ja asejärjestöjä, öljy- ja kaasuteollisuutta tai Israelin valtiota, eivät voi nauttia mahdollisuudesta voittaa julkisia tarjouskilpailuja Texasissa.”

Yhä useammin tuntuu siltä, että Suomessakin kernaasti jätetään huominen toisten murheeksi ja otetaan kirjaimellisesti kaikki vähänkään kahiseva irti tästä päivästä. Mennään vitsillä vaan, ilakoi huumoripuolue.

Tavallista kansalaista myös se hieman hätkähdyttää, kuinka luottavaisesti Natoon liittymisen jälkeen on heittäydytty Yhdysvaltojen syliin ja ajatukseen sen tuomasta turvasta. Eikä kuitenkaan tarvita kuin maan presidentin vaihtuminen, ja kaikki voi hetkessä olla toisin. Mitä jos valitettavasti mahdollinen tuleva presidentti päättää kostaa kaikki kärsimänsä ”vääryydet” ensin omalle kansalleen ja sen jälkeen vielä muodostaakin ystäväliiton meidän itänaapurimme johtajan kanssa. Kukapa häntä estäisi?

Mutta vielä ennen moisia yllätyskäänteitä voi sydämessään tutkailla, miten päättyykään sanonta Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis