Joidenkin lukijoiden on helppo jättää kirja kesken, jos se ei syystä tai toisesta imaise mukaansa. Toisille lukemisen jatkaminen loppuun asti on ehkä jopa jonkinlainen kunnia-asia. Sitäkin sattuu, että periksi on annettava, vaikkei haluaisi. Harvinaista kyllä, niin on käynyt nyt itselleni kahdesti lähes peräkkäin.
Kirjoista ensimmäisessä, Sally Salmisen (1906−1976) elämäkerrallisessa teoksessa Aikani Tanskassa (1972, suom. 2023), ei yksinkertaisesti ole sitä samaa vetovoimaa kuin hänen alkukielellä neljä vuotta aiemmin ilmestyneessä teoksessaan Aikani Amerikassa (1968, suom. 2022).
Kun Salminen 1930-luvun alussa lähti Ahvenanmaalta Amerikkaan, elämä kotiapulaisena useissa herrasperheissä, uuden kielen ja tapojen opetteleminen sekä romaanin kirjoittaminen siinä sivussa antavat runsaasti enemmän kuin aika pitkästyttävät kuvailut hänen Tanskassa tapaamistaan ihmisistä tai käymistään paikoista tai monet melko mitäänsanomattomat päiväkirjamerkinnät. Oli Tanskassakin opeteltava uusi kieli, joka kuitenkin jossain määrin muistutti äidinkieltä ruotsia toisin kuin englanti. Rinnalla oli myös tuore aviomies Johannes Dührkop. Lisäksi muutto vuonna 1940 Suomen sotaoloista Saksan miehittämään maahan teki elämästä varmasti jännittävämpää kuin kirjasta voi päätellä.
Yrityksistä huolimatta lukiessa tuntui kuin laahustaisi ponnettomasti eteenpäin, sittemmin riitti vielä voimia hypellä yli, kunnes tuli lopullinen pysähdys. Kirjan vaihtamisesta toiseen tekee mieli todeta samaan sävyyn kuin Salminen vaihtaessaan kotimaata: ”Yhtä lailla kevyesti kuin minusta − kiitos vihkitodistuksen − oli tullut tanskalainen, luovuin kevein sydämin siitä, mitä olin ennen ollut: Suomen kansalainen.”
Sinänsä ällistyttävää, että pelkkä tieto Salmisen Yhdysvalloissa kirjoittaman esikoisromaanin Katrinan (1936) voitosta suomalais-ruotsalaisessa käsikirjoituskilpailussa nostatti sikäläisessä mediassa suuren innostuksen. Itse kirjaahan ei ollut vielä saatavilla edes kotimaassa. Miten median kiinnostus siellä kaukana oikein oli tuohon aikaan mahdollista? Tuntematon maahanmuuttaja, pelkkä mitätön kotiapulainen olikin kirjansa ansiosta yhtäkkiä Joku. Kuten Salminen itse totesi, ihmistä tulisi arvostaa ihmisenä sellaisenaan riippumatta siitä, mitä hän työkseen tekee.
Siinä missä Salminen nimeää jokseenkin jokaisen ihmisen ja paikan, Anna Burnsin palkitussa romaanissa Maitomies (2018, suom. 2019) on vain niin ja niin monensia siskoja ja veljiä, ehkä-poikaystävä, "me" tien tällä puolen ja "ne" tien tuolla puolen, vettentakainen maa, määrittelemätön aika. Kaikki se epämääräisyys saa lukemisen tuntumaan kuin tarpoisi suossa. Jotain vihjettä yhteydestä, johon voi edes yrittää kiinnittyä, saa kirjailijan taustatiedoista: hän on syntynyt 1962 Belfastissa ja kirjoittanut omien elämänkokemustensa innoittamana.
Toisaalta takakannen kuvauksen mukaan ”Maitomies on tarina
juoruista ja kuulopuheista, seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta, jolla
on tuhoisat seuraukset”. Siinä mielessä ajaton tarina.
Harmi vain, Burnsin kirjoitustyylistä tulee
mieleen loputtoman puhelias ihminen, joka ei lainkaan huomaa uupuneen kuulijansa
lasittunutta katsetta. Kirjoittaja käyttää paljon pitkiä virkkeitä, ja sen lisäksi hän usein
toistaa samaa ilmausta peräkkäisissä virkkeissä sen sijaan, että käyttäisi
vaikka viittaavaa pronominia tai synonyymia. Myös luvut ovat häiritsevän pitkiä.
Aihe vaikutti ensi alkuun mielenkiintoiselta − paitsi etteivät juorut ja huhut henkilökohtaisesti yhtään kuitenkaan kiinnosta. Kirjoitustyylin ohella tapa, jolla mitättömiä tapahtumia aletaan heti alussa tulkita, suurennella ja levittää, saa kuitenkin nopeasti olon tuntumaan voimattomalta. Ei vain jaksa. Voiko noin edes elää?
Toivottavasti tällaiset uuvahdukset kirjojen parissa jäävät sittenkin vain poikkeuksiksi.