Moni kansakunta on alkanut varustautua sellaista uhkaa vastaan, joka usein vaikuttaa enemmänkin mielen sisäiseltä kuin varsinaiselta ulkoiselta uhalta. Oli kyse kummasta vain, oletetun uhan aiheuttajaksi nähdään viime kädessä aina sama kohde: toinen ihminen.
Kun yhdysvaltalainen Celeste Ng vuonna 2022 julkaisi romaaninsa Kadonneet sydämemme, hän ei sillä luultavasti lainkaan viitannut Venäjän samana vuonna aloittamiin lapsikaappauksiin. Sodan keskellä kaapattujen ukrainalaislasten halutaan unohtavan juurensa kasvattamalla heitä venäläiseen isänmaallisuuteen. Ngin romaanissa kaapatut ovat pääosin aasialaistaustaisia amerikkalaislapsia, jotka on epäamerikkalaisuuden kitkemiseksi erotettava mistä tahansa syystä epäilyttäviksi leimatuista vanhemmistaan.
Yhtä lailla kuin koettu uhka voi olla vain omassa mielessä, erilaiset taide-elämykset koetaan usein vain sisäisesti, henkilökohtaisessa maailmassa. Ensimmäisenä suomalaisittain mieleen tuleva esimerkki on Finlandia-hymni. Kun se soi, sanoin tai ilman, se tuntuu koko kehossa: silmät vettyvät, kurkussa tuntuu pala, sydämensyke kiihtyy, liikutuksen aalto vyöryy yli. Toisinaan taiteilla on kuitenkin voima saada kokijansa myös irti itsestään ja liikkeelle, muuttamaan ajatteluaan, toimimaan muiden hyväksi.
Ngin päähenkilöltä Margaret Miulta on julkaistu runokirja, jonka menekki jää muutamiin kymmeniin − kunnes yhtäkkiä eri puolilla maata leviää runosäettä Kadonneet sydämemme lainaava mielenosoitusaalto ja kirjan myynti nousee viikko viikolta. Sitten se kielletään ja hävitetään. Runo on kuitenkin ehtinyt vaikuttaa ja saanut ihmiset sekä vaatimaan julkisesti kaapattujen lasten palauttamista vanhemmilleen että myös toimimaan salaa sen toteuttamiseksi.
Omalle lapselleen äiti Miu on usein lukenut japanilaista kansansatua kissoja piirtävästä pojasta. Romaanissa kerrotun viisisivuisen tarinan voi tiivistää pääpiirteissään seuraavasti:
Olipa kerran köyhän perheen poika, joka auttoi vanhempiaan riisipellolla ja vietti vapaa-aikansa enimmäkseen piirrellen, mieluiten kissoja. Vanhemmat tukivat lahjakasta poikaansa mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyläläisten mielestä moinen turhanaikainen piirtely ei tuonut ruokaa pöytään eikä hyödyttänyt muutenkaan.
Sitten kylään iskenyt tauti vei sekä äidin että isän, eikä yksikään asukkaista halunnut ottaa outona pitämäänsä poikaa kotiinsa. Vähin eväin ja tavaroin hän lähti matkaan. Oli kylmä talvi, ja hän yritti turhaan päästä johonkin taloon. Myös viimeisessä talossa oven avannut vanha nainen kieltäytyi päästämästä häntä sisälle vedoten kylää piinaavaan pelkoon.
Poika näki kauempana aution talon, joka naisen mukaan oli kirottu, eikä kukaan sinne astunut koskaan tullut ulos. Poika kuitenkin vakuutti, ettei häntä pelota, joten nainen antoi hänelle mukaan soihdun ja pyysi poikaa antamaan anteeksi, jos tämä kuitenkin onnistuu selviämään hengissä yön yli.
Sisällä autiotalon ainoassa huoneessa oli valkoiset seinät ja vain yksi kaluste, kaappi. Pojalle tuli mieleen piirtää tyhjälle seinälle ensin yksi kissa, mutta lopulta seinät täyttyivät kokonaan kissoista. Muistaessaan vanhan naisen sanat kirouksesta hän meni nukkumaan kaappiin, joka oli paljasta lattiaa parempi.
Yöllä poika heräsi hirvittävään huutoon ja ryskeeseen. Äänten tauottua, pitkän ajan kuluttua, hän uskalsi avata kaapin oven ja mitä hän näkikään: Hänen seinille piirtämiensä kissojen suut olivat verenpunaisia, maalattia täynnä tassujen ja taistelun jälkiä. Huoneen nurkassa makasi kuoliaaksi raadeltuna härän kokoinen rotta.
*Otsikko Kai Kiven (sävellys) ja Jyrki Siukosen (sanat) laulusta Jäähyväiset aseille
