Vaikuttava kolmen suora

Alkuvuosi tarjosi harvinaisen kolmen suoran hienoja valokuvanäyttelyitä samaan aikaan: jo päättyneet Pentti Sammallahden ja Hannes Heikuran laajat näyttelyt sekä yhä esillä olevan Dorothea Langen kuvia esittelevän suppeamman näyttelyn.

Kussakin näyttelyssä kuvia piti katsoa eri etäisyydeltä: Sammallahden pienikokoiset kuvat vaativat lähelle menemistä, Langen keskikokoiset askelia taaksepäin, ja Heikuran kuvat muistuttivat jo isokokoisia tauluja. Kuten aina, nytkin merkittävintä oli kuvien herättämät tunteet ja ajatukset, ei niiden kaiken kattava analysointi. Ääneen lausutut sanat ovat ikään kuin lampeen heitetty kivi, joka rikkoo pinnan ja samalla tunnelman.

Niin Sammallahti (1950−) kuin Heikura (1958−2015) on palkittu työstään monin tavoin. Mainittakoon vain, että Sammallahti on saanut muun muassa Valokuvataiteen valtionpalkinnon viidesti. Heikura puolestaan valittiin niin ikään viidesti Vuoden lehtikuvaajaksi, ja hänen kuviaan on palkittu sekä Vuoden uutiskuvana että Vuoden lehtikuvana.

Sen sijaan yhdysvaltalainen Lange (1895−1965) ei elinaikanaan vaikuta saaneen vastaavanlaista tunnustusta (esimerkiksi englanninkielisessä Wikipediassa ei mainintaa). Julkisuuteen hänet nostivat valokuvat 1930-luvun suuressa lamassa sinnitelleistä ihmisistä. (Sanavalinnan kaksimerkityksisyyteen viitannut edesmennyt amerikkalaistuttu tosin oli sitä mieltä, että The Great Depression wasn’t so great.) Vaikka tunnetuin Langen kuvista siirtolaisäiti lapsineen (Migrant Mother) oli olevinaan ennestään tuttu, näyttelyssä tarkempi katsominen toi esiin naisen sylissä piilevän yllätyksen.

Lange kuitenkin luultavasti ehti aavistaa jotain siitä arvostuksesta, jota hänen valokuvansa myöhemmin ovat herättäneet: englanninkielisen Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen naispuolinen valokuvaaja, jonka yksityisnäyttely avattiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 1966. Lange kuoli vain kolme kuukautta ennen näyttelyn avautumista. Sittemmin häntä on muistettu kunniagallerioissa ja jopa muutamassa seinämaalauksessa.

Taiteen näkökulma ei kuitenkaan merkinnyt Langelle paljoakaan, vaan hän halusi ensisijaisesti kuviensa vaikuttavan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen (MoMa).

Kaikkien kolmen kuvia katsoessa on myönnettävä, ettei mustavalkoinen näkemys aina ole huono asia. Pääasiassa Sammallahtea ja Langea yhdistävät mustavalkokuvat harmaansävyineen eivät vaikuttaisi läheskään yhtä hyvin värillisinä. Tämänkaltainen ”värittömyys” korostaa erinomaisesti varsinkin Langen ihmiskuvausta. Se ei myöskään vähennä yhtään Sammallahden tallentamien tilanteiden humoristisuutta.

Erakoksi tunnustautuneen Heikuran tuotantoon kuuluvia mustanpuhuvia kuvia katsoessa voi tuntua erikoiselta, että juuri hän oli sitä mieltä, ettei kaikki ole pelkkää synkkyyttä. ”Toivo on se, mitä etsin.” Hänen tekstinsä Dark Zone ­‑kokoelman esittelyssä vuodelta 2009 kuulostaa aivan siltä kuin se olisi kirjoitettu tänä päivänä.

Koska valitettavasti aikamme on sellainen, että ”kaikki löytyy netistä”, yhdessäkään näistä kolmesta näyttelystä ei ollut tarjolla mukaan ostettavia kuvamuistoja, siis kortteja. Netti ei kuitenkaan ole seinälle nostettava sisustustavara eikä siten korvaa aitoa postikorttia. Olisi ollut hienoa voida muistaa, ilahduttaa tai lohduttaa myös jotakuta toista jollain tilanteeseen sopivalla kuvakortilla, jonka voi panna pysyvästi esille mihin haluaa.

Kielihuomioita

Sanoisiko suomea äidinkielenään puhuva paikalta poistuessaan Minä pitää mennä? On ymmärrettävää, jos sen kuulee kieltä vasta opettelevan suusta, muuten kielitajun luulisi ohjaavan oikeaan muotoon: Minun pitää mennä.

Pitää kuuluu samaan välttämättömyyttä (nesessiivisyyttä) ilmaisevien verbien joukkoon kuin täytyy, tulee, on pakko, on välttämätöntä, on määrä, on oltava. Tällaisten verbien tekijää, kokijaa tai muuta sellaista tarkoittava subjekti on yleiskielessä tavallisesti n-loppuinen eli genetiivisijainen.

Persoonapronominin taivuttaminen genetiivimuotoon sujuu useimmilta vielä luonnostaan. Sen sijaan niin puhutussa kuin kirjoitetussa kielessä näyttää  tapahtuvan murreperäisen nominatiivimuodon vallankaappaus, joka ei Kotimaisten kielten keskuksen mukaan kuitenkaan ole yleiskielen suositusten mukainen. Nominatiivin käyttö näissä tapauksissa on siitä huolimatta levinnyt rikkaruohon tavoin, ja eri viestimistä voi ilman tarkoituksellista seurantaakin lähes päivittäin havaita ilmiöstä esimerkkejä. Ohessa vain muutama poiminta:

Veneen lukot ja vakuutukset pitää olla kunnossa.

Laatu täytyy olla kohdallaan.

Päivähoitopaikka pitää löytyä läheltä kotia (otsikko)

Tunne pitää välittyä yleisölle.

 

Onko tässä siis tapahtumassa perustavanlaatuinen ja jo peruuttamaton muutos niin suomen kielen rakenteessa kuin myös suomalaisten kielitajussa?

● ● ●

Toinen, vain puhuttua kieltä koskeva huomio liittyy sanojen painotukseen. Suomen kielessähän sanan − myös moniosaisen yhdyssanan − pääpaino on tavallisesti ensimmäisellä tavulla. Jostain kumman syystä moni eri alan julkinen esiintyjä säätiedotuksista viihteen kautta urheiluun on alkanut painottaa sanojen loppuja. Jos esimerkiksi kaksi junatyyppiä on erotettava toisistaan, silloin pikaJUNA ei todellakaan ole se oikea painotustapa.

Yhtä ärsyttävää kuin luonnottomalta kuulostava äänteellinen painotus on puhujan tapa painottaa sanomistaan halkomalla jatkuvasti ilmaa käsillään. Paitsi että kumpikin vie huomion sanottavan sisällöstä, äärimmillään varsinkin elehdintä voi näyttää suorastaan koomiselta. Eräänkin kerran ruotsinkielisessä uutislähetyksessä toimittaja ja studiovieras keskustelivat jostain aiheesta pitkään ja käsien perusteella erittäin kiivaasti. Mutta jos yleisesti käytetyllä eleellä on jokin merkitys viittomakielessä, keskustelussa päinvastoin toistettiinkin koko ajan samaa asiaa.

Pakko vaihtaa kanavaa.

● ● ●

Puhutun kielen puolelle asettuu kolmaskin, hiihtourheilukausina toistuvasti esiin putkahtava ja hämmennystä herättävä arvoitus. Onko siihen olemassakaan yhtä oikeaa vastausta vai sittenkin kaksi? Miten oikein pitää tulkita tilanteet, joissa sveitsiläinen ampumahiihtäjä Lena Häcki-Groß ääntyy suomalaisten suussa vuoroin Häkki, vuoroin Hekki? Tai kun norjalaista maastohiihtäjää Johannes Klæboa (usein myös Kläbo) kutsutaan vaihtelevasti sekä nimellä Klääbu että Kleebu? 

Kahdenlainen ääntämystapa saa miettimään, ovatko hiihdon selostaja ja kommentaattorina toimiva lajiasiantuntija keskenään sopineet, että käytä sinä toista, niin minä käytän toista. Vaihteluhan virkistää. Yksiselitteisyys tuntuisi kuulijan kannalta silti kaikin puolin mukavammalta. Onhan kyse sentään ihmisen sukunimestä.

Mielet menetetty, miten käy kehojen

Yleensä lähdetään oletuksesta, että kaikki kehitys tarkoittaa parempaa verrattuna entiseen. 

Miksi sitten esimerkiksi suomalaisten suuri ylpeydenaihe koulutusjärjestelmä ei enää annakaan aihetta entisenlaiseen kehuskeluun maailmalla? Sen sijaan on alettu puhua aiemmin kritiikittä ylistetyn digiloikan aiheuttamista nuorten kasvavista oppimisvaikeuksista ja heikentyneistä oppimistuloksista kansainvälisissä vertailuissa. Myös heidän lisääntyneistä mielenterveysongelmistaan on tullut viestimissä kestoaihe: moni nuori voi huonosti. Kalevalaa siteeraten: ”Usein nyt minun utuisen, use’in utuisen lapsen, / mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi, / nurmossa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi; / mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.” (Ote 4. runosta)

Esimerkki ei päättäjiä pelota, kun kyseessä on mielen sijaan tai ohella keho. Nyt samanlaista digiloikkaa sovitellaan joskus niin ikään hyvin tai ainakin paremmin toimineeseen julkiseen terveydenhuoltoon. Etävastaanotot ovat ajan henki, kun on säästettävä kustannuksissa ja lääkäreistä ja hoitajista on pulaa. Viimeaikaisen uutisoinnin perusteella voisi melkein odottaa, että jossain vaiheessa lääkärin henkilökohtaisella vastaanotolla käymisestä tulee vielä kiellettyä, jos ei voi todistaa olevansa suoranaisessa hengenvaarassa. Ehkäpä hallitus muotoilee siihenkin vielä lakipykälänsä.

Onneksi jo koronapandemia opetti ihmisiä olemaan välittämättä ”pienistä”, siis muista kuin koronaan liitetyistä oireista. Harva silloin ehdoin tahdoin halusi lääkäriin tai sairaalaan lähellekään mahdollista tartuntaa. Täten moni tarpeellinen (jos myös tarpeeton) tutkimus viivästyi tai jäi kokonaan tekemättä. Pandemian johdosta ei-kiireelliset hoidot ja tiettyihin sairauksiin kuuluvat säännölliset tutkimukset ruuhkautuivat pahoin. Haitanneeko tuo, että yksiäkin tutkimustuloksia on yhä saanut odottaa jo lähes neljä kuukautta, koska ei ole kyse hengenhädästä.  

Kaihoten muistelee omalääkäriaikoja. Nyt harvoja säännöllisiä tutkimustuloksia lähettää nimetön ja itselle muutenkin täysin tuntematon lääkäri tekstiviestinä. Toivottavasti lääkäri kuitenkin.

Totuttiinko pandemian synnyttämään tilanteeseen vähitellen niin, että parempien aikojen palattua edelleen ajatellaan tähän tapaan: Eihän sinne lääkäriin pääse kuitenkaan, turha edes yrittää. Ei tässä varmaan mistään vakavasta ole kyse. En ole ennenkään sairastellut. Särkylääkettä ja lepoa vain taas, kyllä se siitä. Täytyy vain sinnitellä, eiköhän tässä pärjätä. Rahatkaan ei riitä.

Siellä ne sitten eri puolilla ihmiskehoa saavat rauhassa muhia kaikenlaiset tautibakteerit ja -virukset, tulehdukset sekä syöpäsolut. Terveydenhuoltojärjestelmä kiittänee, jos jonot kummasti vain lyhenevät. Mutta kun aikaa kuluu, millainen vakavien ja pitkäaikaisten sairauksien pommi pahoinvointiyhteiskunnan käsiin mahtaakaan vielä räjähtää?

Ratkaisua pahenevaan lääkäripulaan ja nousevien kustannusten hillitsemiseen voisi etsiä kaikkia koskevasta terveydenhoidollisesta oppivelvollisuudesta: jokaisella kansalaisella olisi lain mukaan velvollisuus opiskella verkossa (tietenkin!) itseohjautuvasti vähintään lääke- ja hoitotieteen perusopinnot. Koska nyt jo moni hakee oireittensa mukaisen tautidiagnoosin verkosta, pakollisen opiskelun myötä kukin osaisi lain velvoittamana myös hoitaa omat vaivansa. Esimerkkiä vaativampien opintojen tavoitteesta antoi saksalais(?)mies, jonka viime kesänä uutisoitiin ryhtyneen itse kirurgin hommiin, koska suomalaisella terveysasemalla ei ollut ketään antamassa hänen tarvitsemaansa hoitoa.

Aikaa myöten saatettaisiin kaiken kansan itsehoito-osaamisessa päästä niin pitkälle, ettei lääkäreille enää olisi juurikaan tarvetta. Sehän merkitsisi myös tasapuolisuutta kehityksessä, jossa digitalisaation vyöryn alle katoaa työpaikkoja ja ammatteja kiihtyvään tahtiin. Jokunen sairaala olisi hyvä säilyttää kaikkein vaativimpia leikkauksia varten sekä myös muutama terveysasema siltä varalta, ettei digikieltäytyjiä saataisi pakotettua terveydenhoidollisen itsepalvelun käyttäjiksi. Tällöin heidän kuitenkin tulisi aina asioida asuinpaikaltaan kauimpana sijaitsevalla terveysasemalla turhien käyntien ehkäisemiseksi. Joka tapauksessa yhteiskunnan saama säästö tulisi olemaan erittäin huomattava.

Lähtisikö Suomi näin kunnianhimoisesti visioimalla uuteen nousuun?

Kiireestä kantapäähän

Kun tarkastelee yleisesti tunnettuja ja käytettyjä pukeutumiseen eli vaatetukseen liittyviä sanontoja, niistä saa varsin hyvän käsityksen ihmisen tavasta toimia tai joutua toimien kohteeksi eri tilanteissa. Toisaalta huonon, koska useimmiten näitä sanontoja leimaa tavalla tai toisella kielteinen merkitys, vaikkei itse vaatteeseen liity mitään kuvailevaa tai arvottavaa määritettä. Monen ilmauksen nykyiselle kielikuvalliselle käytölle on varsin helppo kuvitella konkreettinen lähtötilanne.

Ensimmäinen vaatekappale puetaan sen käyttäjän ja tarkoituksen mukaan joko alle tai päälle. Ei lupaa hyvää, kun heti aluksi uidaan jonkun liiveihin eli käydään johonkuhun väkivalloin käsiksi.

Oli liivi alla tai päällä, myös se pääsee kosketuksiin paidan kanssa, aivan kuin paita ja peppu, erottamaton pari. Kun puolestaan paita ja pusero ovat lyöneet hynttyynsä yhteen, siinä suhteessa ilot ovat yhteisiä mutta vain toinen kantaa murheet, kun tulee suru puseroon.

Hame vai housut? Jos pukeutuu hameeseen, on sanonnan riippua jonkun hameissa mukaan vaarana saada riesakseen liian innokkaan ihailijan. Jos taas valitsee housut, voi mennä pupu pöksyihin silkasta säikähdyksestä. Missä tahansa ikävässä tilanteessa sivustakatsoja huokaa huojentuneena: Enpä haluaisi olla hänen housuissaan.

Olo tuskin helpottuu, kun siirrytään jalkineisiin. Arvoasemansa menettänyt menettää usein myös työpaikkansa eli saa kenkää. Joskus taas vähemmästäkin kenkä puristaa mieltä − voisiko se johtua siitä, että sukat pyörivät jaloissa. Korvissa kun soi vain tuo sävel askelten ja huulilla toive: Jospa edes yhden kerran nuo ranskalaiset korot seisahtais!

Kevytkenkäinen yrittää korjata tilanteen vaihtamalla järeämpiin jalkineisiin, saappaisiin. Eipä paljon ilahduta, jos sitten saa kuulla olevansa tyhmä kuin saapas. Tyhmyydestä kun sakotetaan: voi olla, että erehtyy mielistelemään nuolemalla jonkun saappaita tai luulemaan itsestään liikoja, kun yrittää astua liian suuriin saappaisiin.

Monen toiveena on kuitenkin saada kuolla saappaat jalassa, äkkiä, työnsä ääreen tai ilman kipua ja pitkää sairastamista. Sanonta kertoo myös taistelutahdosta, tahdosta puolustautua viimeiseen asti ja hävitä kunniakkaasti.

Pikkutakki on ehkä puettu jo ennen jalkineita. Ehkei kannattaisi, sillä jos takki on tyhjä, ei kaikkensa antaneena jaksa tehdä yhtään enempää. Toisinaan taas tappion kärsinyt joutuu ottamaan takkiinsa. Takki auki kulkeva kuvittelee pöyhkeästi olevansa kaikkien muiden yläpuolella.

Käsineille on edelleen käyttöä talvisäillä niin kauan kuin talvia riittää. Käsineistä saa ainakin lämmikettä, jos huomaa seisovansa tumput suorina tilanteessa, jossa ei joko viitsi tai osaa tehdä mitään jonkun hyväksi. Jos taas ei edes välitä koko asiasta, tumpuista ei ole apua, koska silloin kuuluu viitata kintaalla. Kun ylivoimaisen vaikeassa tilanteessa ei enää näe muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa, on aika heittää rukkaset naulaan.

Kaikista muista sanonnoista poiketen käsineen materiaali määrittää merkitystä silloin, kun jotakuta kohdellaan silkkihansikkain, varoen joko toisen henkilön haurautta tai hänen suututtamistaan.

Viimeiseksi puetaan päähine, ja asukokonaisuus on valmis. Kovin hyvää ei lupaa käyminen hattu tai lakki kourassa: jos silkkihansikkaat unohtuivat taskuun, voi myöhemmin joutua nöyrästi anelemaan. Toisaalta jos tavalla tai toisella saavuttaa huomattavaa menestystä, saattaa menestys nousta liikaakin hattuun.

Ylpistelyn vastapainoksi on kuitenkin syytä nostaa hattua silloin, kun haluaa kunnioittaa jotakuta toista tai arvostaa jotain saavutusta. Entisaikojen kohteliaisiin käytöstapoihin kuulunut hatunnosto harvalta enää onnistuu, sillä muu kuin kylmältä suojaava päähine näyttää kasvaneen monen kantajansa päähän kiinni paikasta ja tilanteesta riippumatta. Joskus puolestaan tumput suorina paikalleen jähmettynyt saattaa  kadehtia sitä, joka nopeasti vetää hatusta mitä nokkelimman keinon selviytyä tiukasta tilanteesta.

Näin on ihminen vain sanoilla leikkien saatu vaatetettua kiireestä kantapäähän.