Tavallaan suomalaista kulttuuria

Suomalaisista on kuin hiipien tullut salamyhkäistä tavallaan-kansaa.

Kun seuraa radio- tai televisiokeskusteluja tai -haastatteluja, ei voi olla kuulematta tuota monen puheeseen tarttunutta turhanpäiväistä sanaa. Useimmiten se nimittäin tuntuu pelkältä täytteeltä ja tuo mieleen liki hokemaksi käyneen niinku-ilmaisun. Kun ei vaivauduta yhtään miettimään sanottavaansa, niin suu se vain syytelee sanoja, kieli laskee lausehia (sitaatti Kalevalan 17. runosta, Antero Vipusen lausumasta hieman muokattu).

Mikä lie syynä tavallaan-sanan takiaismaiseen kiinnittymiseen suomalaisten puheeseen? Sen merkitys tietyssä, eräässä mielessä, jossakin suhteessa, jollakin lailla ikään kuin laimentaa tai jopa vesittää jokaisen esitetyn mielipiteen tai tosiasian. Olen tavallaan sitä mieltä, että… Toisaalta sitä, mutta sitten toisaalta ei kuitenkaan.

Tavallaan-sanan toistelu viittaa jopa siihen, ettei uskalleta enää esittää omaa mielipidettä leimaavan arvostelun tai peräti uhkausten pelossa. Vaikea uskoa, ettei kellään muilla kuin ääriajattelijoilla olisi enää varmoja mielipiteitä tai ettei varmaa tietoa olisi saatavilla mistään asioista.

Sanan käytöllä on tietenkin oma tehtävänsä tietyissä tilanteissa, mutta täytesanana sen paikkaa tuskin kummemmin edes mietitään, vaan se voi sujahtaa mihin tahansa kohtaan. Rasittavaksi kyllä käy kuunnella, jos taivas on tavallaan sininen, hiihtäminen oli tavallaan raskasta, puuro tavallaan on syötävää, tavallaan oltiin auttamassa ja mitä ikinä. Esimerkkejä riittää keksimättäkin, kun vain kuuntelee, mitä ympärillä puhutaan.

 

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä 

Oman väen kesken

MM-kisojen luulisi olevan eri maiden väliset kilpailut, mutta hiihdossa näyttävät kisaavan vain norjalaiset keskenään. Katsojan näkökulmasta ampumahiihtokin uhkaa tämän vuoksi jo menettää kiinnostavuuttaan. Lähdöstä maalisuoralle toistuu aina sama tylsä näytelmä, ja tulosluettelossa kymmenen ensimmäisen nimen joukossa jopa puolet saattaa kuulua norjalaisille.

Eipä ole viime aikoina tarvinnut harmitella erityisesti huolettomia ranskalaisia − hiihtäisivät ensin maaliin asti, ennen kuin tuulettavat varmana voittoaan. Perässä tulevan olisi niin helppo käyttää heikko hetki hyväksi ja sujuttaa suksensa ohi.

Sen lisäksi, että norjalaiset ovat jostain löytäneet ehtymättömän menestyksen lähteen, kilpailusysteemi tarjoaa heille kaikki muutkin edut. Pääsee lähtemään ensimmäisenä, eikä kukaan töppyröi edessä. Alkupään parhaat vievät kerta toisensa jälkeen palkintorahat ja pistesijoitukset, eikä lopuille jää käteen yhtään mitään.

Kuin ehkä katkennut sauva. Hämmästyttävää, etteivät nykyajan parhaimmatkaan välinevalmistajat ole vielä onnistuneet kehittämään kilpahiihtoa kestäviä sauvoja.

Pakostikin miettii, mikä saa kymmenet huonoimmin menestyvät osallistumaan kisoihin kerta toisensa jälkeen, vaikkei heillä ole mitään mahdollisuuksia. Koska kilpailija sen itsekin tietää, minkä voimalla hän aina vain jatkaa? Hiihdon hurman ja ampumisen autuuden?

Penkiltä katsojaa kummastuttaa myös se, miten eriarvoisesti ampumahiihdon eri kilpailumuotojen sisällä ohilaukauksesta rangaistaan: voi joutua kiertämään noin 20 sekunnin sakkoringin tai saada minuutin kestävän aikasakon. Minuuttia, useammasta puhumattakaan, harva enää hiihtämällä ottaa kiinni − paitsi norjalainen. Jälleen suositaan niitä parhaita, ja varsinkin loppupään epäonnisimmat hipsivät maaliin sitten joskus ajan tuolla puolen. Lähinnä mitalisijoista innostuvat katsojat alkavat kaikota kanavilta viimeistään kahdenkymmenen nopeimman tultua maaliin.

Lajihan voisi yrittää lisätä kenties useampien mahdollisuuksia muuttamalla esimerkiksi takaa-ajokilpailun järjestyksen päinvastaiseksi: matkaan lähtisikin ensin se loppupää ja kärki viimeisenä. Saisivat parhaatkin joskus joutua odottamaan vuoroaan ja näyttää, miten sitten kulkee.

Missä meneekään se raja, että tavallisesta urheilijasta tulee huippu-urheilija? Voiko olla huippu-urheilija ihan vain omassa porukassa kotimaassa? Luultavasti useimmat mieltävät sanan tarkoittavan lajissaan maailmanlaajuisesti erinomaisesti menestynyttä urheilijaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sanaa voidaan Suomessa käyttää jo paljon ennen senkaltaista menestystä, mikäli on uskominen erään Ylen ohjelmasarjan mainoslausetta. 

Veden varassa

Luonto sekä kokee että aiheuttaa koko ajan muutoksia, mullistuksia ja menetyksiä. Se on muuttunut jo siitä, kun BBC:ssä ryhdyttiin kaksikymmentä vuotta sitten kuvaamaan suurenmoista luontodokumenttisarjaa planeetta Maasta. Vuonna 2006 valmistuneessa sarjassa kuljetaan navalta navalle, merten syvyyksistä vuoristojen rinteille, aavikoilta viidakoiden syliin.

Paikasta riippumatta elämän edellytyksiin kuuluu vesi. Wikipedian mukaan maapallon vesivaroista peräti 97 prosenttia on juotavaksi kelpaamatonta suolaista merivettä. Jäljelle jäävästä vaivaisesta 3 prosentista makeaa vettä jopa 77 prosenttia on kiinni jäätiköissä ja 22 prosenttia maa- ja kallioperässä. Vain noin 1 prosentti maailman makeasta vedestä on helposti hyödynnettävissä järvissä, joissa ja tekoaltaissa. Sitä prosenttia on nyt jakamassa 8 miljardia ihmistä.

Veden varassa paitsi eletään myös kuollaan.

Viisas ihminen tekee myös tyhmiä tekoja. Artikkelin (Yle 26.1.2023) mukaan Los Angelesissa haluttiin sata vuotta sitten eroon tulvista betonoimalla (!) jokien pohjat ja pientareet, niin että tulvavesi laskee suoraan mereen. Sittemmin kaupunki on tämän vuoksi kärsinyt pitkäaikaisista kuivuusjaksoista, joskin myös rankkasateiden aiheuttamista tulvista. Kuiva maa ei pysty imemään vettä, minkä vuoksi pohjavesivarannot ehtyvät. Kaupunki joutuu tuomaan 60 prosenttia vedestään muualta 10 miljoonan ihmisen tarpeisiin.

Jokien luonnollista, mutkitellen etenevää kulkua on peukaloitu myös Luoteis-Englannin Järviseudulla, jota toimittaja Simon Reeve esittelee kiertomatkastaan tehdyssä dokumenttisarjassa. Carlislen alueella suoriksi oikaistut joet aiheuttavat sielläkin tulvia, joiden estämiseksi jokia on nyt alettu ennallistaa.

Ihminen viisaudessaan arvelee kai tietävänsä senkin, että maapallo kestää nurisematta lukemattomien maanalaisten tunnelien rakentamisen, jo tehtyjen ja vielä tekemättömien.

Siirryttäessä tulva-alueilta toiseen ääreen aavikoille luontoa muokanneet ihmiset ovat enimmäkseen kaikonneet ja jäljellä ovat sitkeimmät eläimet.

Kuinka paljon tukalammiksi paikoiksi nuo liki vedettömät elinalueet ovat mahtaneet käydä BBC:n sarjan valmistumisen jälkeen? Jo tuolloin sarjassa esiteltyjen hietakyyhkyn ja kovakuoriaisen päivittäiset vedenhakumatkat olivat karua kertomaa.

Kun hietakyyhkyn poikaset ovat kuoriutuneet, naaras jää niiden luokse ja uros lähtee vedenhakuun. Jos olisi kyse ihmisistä, lähtijä olisi nainen.

Dokumentissa vedenottopaikka sijaitsee 100 kilometrin päässä, missä hietakyyhkyuros kerää vettä rintahöyheniinsä samalla kun yrittää vältellä petolintujen hyökkäyksiä. Kun on aika lähteä paluumatkalle, veden osuus vastaa neljäsosaa linnun koko painosta. Koska poikaset eivät selviä kahteen kuukauteen itsenäisesti, uroksen on tehtävä sama urakka päivittäin niiden pitämiseksi hengissä.

Linnut on toki luotu lentämään, eikä 100 kilometriä ainakaan ilman ylimääräistä vesilastia välttämättä tunnu missään. Entä tunteeko rengastetuksi joutunut jalkapannan, joka ei kuulu sen luonnolliseen elämään. Vapaa kuin taivaan lintu onkin ihmisen pakottamana päätynyt kahlehdittuna elinikäiseen seurantaan.

Maailman vanhimmaksi sanotulla Namibin aavikolla sataa vuodessa keskimäärin 10 millilitraa. Ääriolot ovat tehneet siellä elävästä kovakuoriaisesta todellisen kestävyysurheilijan: saadakseen vettä sen on aamuisin kiivettävä jopa 300 metriä korkeiden hiekkadyynien huipulle. Kun mereltä saapuva kostea ilma ja aavikon kuiva ilma kohtaavat, niiden synnyttämä sumu tiivistyy vesipisaroiksi, jotka kuoriainen voi kätevästi hyödyntää samalla kertaa sekä juoma- että pesuvetenä.

Kovakuoriaiselle matka dyynien laelle vastaa ihmisen kiipeämää matkaa Mount Everestin korkuiselle huipulle kerrottuna kahdella. Jonain päivänä sisukas koppiainen ei enää itse jaksa vaan se huokaa: mulle vesitilkka tuokaa.

Juuri Afrikkaan liittyvät omat ensimmäiset muistikuvani luontoa käsittelevistä kirjoista: Joy Adamsonin kirja elämästä Elsa-leijonan kanssa lienee ollut aikansa hittiteos, sillä nyttemmin voi vain ihmetellä, kuinka niin eksoottinen teos oli eksynyt kaikkien vanhemmille kuuluvien päätalojen ja hietamiesten joukkoon. Melko vaatimattomassa kotikirjastossa oli myös maailman eläimistöä esittelevä kolmiosainen, valtavankokoinen kirjasarja, joka veti vastustamattomasti puoleensa.

Suomalaisten luontosuhdetta pidettäneen yleisesti ottaen vielä melko läheisenä. Mielellään korostetaan varsinkin metsien merkitystä ja luonnossa liikkumisesta saatavia myönteisiä terveysvaikutuksia sekä kehotetaan käyttämään hyödyksi luonnon tarjoamia runsaita antimia. Tai lähdetään muille maille tutkimaan aivan erilaista luontoa: turkoosina hohtavia vesiä, värikylläisiä viidakoita, vaativia vuoristoja.

Niinpä onkin outoa, että puhe luonto-ohjelmien katsomisesta nostaa aina vinon hymyn joko kysyjän tai kysymykseen vastaajan kasvoille. Jokin siinä huvittaa, mutta mikä?