Kasvin kumppaneita ei kato kuihduta

Luonnon kaikkinaista monimuotoisuutta ei yksikään ihminen pitkänkään elämän aikana ehdi oppia tuntemaan. Ehkäpä brittiläinen Sir David Attenborough kuuluu pisimmälle päässeiden joukkoon? Toisaalta hän on elinaikanaan joutunut myös todistamaan monen lajin joutumista sukupuuton partaalle tai häviämistä kokonaan. Luontokadon ehkäisemisen tavoitteisiin pureudutaan parhaillaan YK:n luontokokouksessa Montrealissa (Ylen artikkeli 7.12.2022).

Tärkeimpiä syitä moninaisuuden köyhtymiseen ovat ruoantuotanto maalla ja merellä, metsätalous, teiden ja muiden väylien rakentaminen sekä kaupungistuminen. Metsiä, soita ja muita luonnonympäristöjä muutetaan pelloiksi, patoaltaiksi ja kaupungeiksi. Sen lisäksi tehomaataloudessa hyönteisiä hävitetään hyönteismyrkyillä sekä tuhotaan niiden asuinympäristönään käyttämää kasvillisuutta. (Wikipedian artikkelista)

Eri tavoin ahtaalle joutuneet kasvilajit luokitellaan vaarantuneiksi, erittäin uhanalaisiksi ja äärimmäisen uhanalaisiksi. Kun silmäilee niistä koottua listaa, huomaa kaksi seikkaa: Suurin osa kasveista on itselle täysin ennen kuulemattomia. Toiseksi kasveille annetuissa nimissä näkyy jälleen kerran rikkaasti ja luovasti käytetty suomen kieli, esimerkiksi horkkakatkero, pahtaketokeltto, ruijanvihvilä ja seinäraunioinen.

Kasvien tavoin myös ihmisen syntyä on kuvattu sanoin ”Maasta olet sinä tullut”. Niin ikään ihmislajin pitkän historian aikana myös kokonaisia kansoja on hävinnyt maan päältä, esimerkiksi etruskit, samnilaiset eli oskit sekä vandaalit.

Nykyihmistä ja lajin säilymistä voisi tarkastella leikkimielisin poiminnoin elimäkeläistyylisen kasvisanaston selitysoppaasta Napapaju − Sekovartisia selityksiä (2007). Kukaan tekijöistä Jaakko Heinimäki, Kaarle Kalliala, Tero Norkola ja Vesa Sisättö ei toimi biologian alalla.

Itse asiassa sattuikin äskettäin samaan tilaisuuteen kyssäkaali, henkilö, joka kysyy asiaa, jonka olet juuri selittänyt. Jos on tavannut aurinkolomailevan nuoren naishenkilön, jonka sanavarastoon ei koskaan ole kuulunut kiitos tai anteeksi, on kohdannut etelännurjasaran. Todennäköisesti eivät uhanalaisia.

Vuosiltaan huomattavasti kokeneempi hopeahanhikki on luonnoltaan vanha flirttaaja, joka ei ole osannut lopettaa charminsa hiipumisesta huolimatta. Hänen lirkutuksensa ei ehkä ole purrut loistotädykkeeseen, tuohon elämäniloiseen ja huumorintajuiseen vanhaanpiikaan, jota kaiken maailman auervaarat eivät ole saaneet masennettua. Hänelle toivoo vastedeskin vastustuskykyä ja kestävyyttä kovissakin luonnonoloissa.

Pääseekö kellosinikka, myöhästymiskammoinen virkailija, viisareistaan edes eläkkeellä? Naiset alistavissa yhteiskunnissa tuskin nähdään kilpimuoria, naispuolista mellakkapoliisia (vaikkakin parhaillaan Iranissa itselleen tilaa yrittää vallata hunturikko, musliminaisten emansipaatio). Siinä vaiheessa, kun tarvitaan rohtoliperiä eli sairaalapappia, tilanne on yleensä kääntynyt vakavaksi. Kuoleman sivuttua läheltä suomalainen vaikenee, korkeintaan liikuttelee huuliaan, kun lähtövirsiä veisataan. Silloin voisi pyytää avuksi avomaankurkun, hänhän on se hautajaisissa laulamalla lisätienestejä ansaitseva Sibelius-Akatemian opiskelija.

Suomen rajojen ulkopuolelle ovat levinneet peltovalvatti, EU:n virkamies, jonka tehtävänä on tarkastaa satelliittikuvista viljelyalojen suuruudet sekä kollegansa peltonarsku, joka toimii Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton lobbarina Brysselissä. Heidän kiireitään lienee lisännyt se, että omavarainen ruokatuotanto on kuluneena vuonna noussut arvoon arvaamattomaan.

Sosiaalisen median vauhdittamana on kasvuaan lisännyt digitaalinen lehtijuurikas, median vaurastuttama henkilö. (Silti kioskillakin vielä moni muu lankeaa päivänkakkaraan, iltapäivälehden lööpin pääviestiin. Voihan lehdestä toki löytyä myös kyläsirkunjyvä, seutukunnan juorukellon paljastama kullanarvoinen tieto.)

Urheilukisoja seuraavilla sohvaperunoilla riittää sanomista haurasloikoista, urheilijoista (erityisesti piirikunnallisen tason pituushyppääjistä), jotka lähetetään arvokisoihin ennemminkin kokemusta kuin menestystä keräämään. Helppo huudella sieltä tyynyjen välistä.

Jos ketkä niin pihasauniot eivät saunanrakastajien Suomessa kuole sukupuuttoon: näitä rintamamiestalonsa pihapenkillä pikkupyyhe lanteillaan saunan jälkeen jäähdytteleviä naapurinäijiä ei hävitetä edes juuriltaan repimällä. Talon paikka voi vaihtua, pyyhkeisiin kietoutuneet äijät penkeillään pysyvät.

Kaiken kaikkiaan tulevaisuus näyttää ihmislajin osalta varsin elinvoimaiselta. 

Oma ja toisen etu

Kielitoimiston sanakirjan mukaan etu ja etuus tarkoittavat samaa, tosin niin, että etuun liittyy useampia merkityksiä. Etu voi eri tilanteissa merkitä myönteistä, hyvää ominaisuutta tai seikkaa, jonkin asian valopuolta, ansiota tai avua sekä jostain saatavaa hyötyä tai voittoa.

Edun ja etuuden yhteinen merkitys tarkoittaa jonkin viran, aseman, jäsenyyden  tai elämäntilanteen perusteella myönnettyä etua. Kolmeen ensin mainittuun esimerkkinä asuntoetu, viimeiseen asumistuki.

Valta maistuu varmaan makealta, kun pääsee päättäjäksi ja lainsäätäjäksi. Näin on ehkä ajatellut joku eduskunnasta työpaikkaa haikaillut, jota on vuonna 2019 kiinnostanut tietää, mitä kuuluu siellä työskentelevän etuihin. Tuolloin hänen kirjasto.fi:stä saamansa vastauksen mukaan eduskunnan sivuilta sai vain vanhentunutta ja luultavasti vaillinaista tietoa.

Tiedossa olleista yleisimmistä eduista vastauksessa mainitaan seuraavat: veronalainen ravintoetu (eduskunnan ravintoloihin) 200 kertaa vuodessa, työterveyshuolto, hammashoitokorvaus (300 e sopimuskaudella), matkapuhelinetu, työaikajärjestely (liukuva työaika, etätyö), työmatkaetu (150 e/vuosi), liikunta- ja harrastustoiminta eduskunnan tiloissa, sairaan lapsen hoitopalveluetu (vain tietyissä tapauksissa), tavanomainen merkkipäivä- ja palvelusvuosimuistaminen, henkilöstömökki sekä lisäksi virkahenkilöille järjestetyt erilaiset koulutukset. Kaikki mainitut eivät koskeneet koko virkakuntaa.

Ajantasaista listausta tuntematta voi olettaa, että kansanedustajaa tuetaan  monessa muussakin asiassa. Kun matkat eduskuntaan aikanaan loppuvat ja jos edessä siintää tyhjä tulevaisuus, voi saada sopeutumisrahaa 1–3 vuotta. Sopeutumisrahan vähimmäismäärä kuitenkin ”on aina vähintään yhdeksän vuoden edustajapalvelusta kertynyt määrä”. Siis vaikka olisi työskennellyt vain yhden kauden eli neljä vuotta?

Ainakin osa eduskunnan ylimmästä virkahenkilöstöstä saa ladata oman sähköautonsa maksutta työpaikallaan, kenties myös kansanedustajat. Entä ulkomaille suuntautuvat henkilöstön virkistysmatkat?

Tasa-arvoisessa Suomessa kaikki vanhemmat (huoltajat) työpaikasta tai palkan suuruudesta riippumatta saavat jokaisesta lapsestaan myös lapsilisää, tämän vuoden joulukuussa peräti kaksinkertaisena.

Hyväpalkkaiset kansanedustajat ja muut samalla työpaikalla hyvin tuetut puhuvat varmaankin vain ajattelemattomuuttaan yhteiskunnan tuilla eläjistä. 

Oi Emma, Emma

Sukulaisen lainakirjapinossa vaikuttaa aina olevan jonkin eri dekkarisarjan osia. Toisinaan tulee otettua vinkistä vaari, joten esimerkiksi ruotsalaisen Sofie Sarenbrantin Emma Sköld ‑sarjan tähänastinen tuotanto on tullut luettua.

Kustantajan sanoin kirjailija ”halusi tehdä selvän eron sankarittarensa ja muiden ruotsalaisista jännäreistä tuttujen elämäänsä väsyneiden poliisien välille”. Aluksi sarja tuntuikin virkistävän erilaiselta ja vei mukanaan kuin suklaan syöminen. Viimeksi ilmestyneen osan jälkeen tuntui kuitenkin siltä, että kirjailijan olisi jo aika lopettaa Emman taru ja kehitellä jotain muuta.

Samalla lailla kuin rikossarjojen ryyppäävät tai korruptoituneet päähenkilöt myös Sköldin ”virkeys” alkaa pitemmän päälle hieman kyllästyttää. Kuten tähän kirjallisuudenlajiin kuuluu, hän on aina se, joka joutuu tai suorastaan syöksyy vaarallisiin tilanteisiin ja aina tietenkin selviää niistä neuvokkaasti. Raju, melkein liikuntakyvyn ja hengen vienyt järjestetty ratsastusonnettomuuskaan ei estä naista muutamien viikkojen päästä nousemasta sairaalavuoteelta ja rämpimästä pitkin metsää rikollisen jäljittämiseksi. Hän toimii työssään usein omavaltaisesti välittämättä seurauksista, joita se saattaa aiheuttaa työtovereille. Eikä Sarenbrant petä tätäkään kliseetä: tietenkin päähenkilönä olevan naisen pitää olla kaunis ja siksi miesten mieleen.

Sarenbrantin − kuten monen muunkin rikoskirjailijan − kirjoissa rikokset selviävät aina muutamassa viikossa. Tulee mieleen tositapahtumiin perustuva englantilainen sarja Murhaajajahti (Manhunt), jossa poliisilta vei peräti 17 vuotta saada kiinni mies, joka kaakkois-Lontoon alueella ryösti ja raiskasi vanhuksia. Tosin dramatisoidun sarjan perusteella Lontoon poliisin toiminta olikin sitten todella tehotonta tyyliin yksi juoksee ja muut katsovat, kuten eräässä takaa-ajotilanteessa.

Tähän mennessä Sarenbrant on eri rikosten tutkinnan yhteydessä saattanut jo myös melkein kaikki Emman lähiomaiset vaaraan. Viimeisimmän osan loppu antaa vihjeen, että seuraavassa osassa melkein-sanan voikin sitten jättää pois. Tulee ristiriitainen olo: kansalaiset (ainakin länsimaissa) yleisesti ottaen luottavat poliisiin ja sen antamaan turvaan, mutta kirjailijan antama kuva kyseisestä ammatista tuskin rauhoittaa niitä, joiden perheenjäsenenä on poliisi.

Kaiken Emma Sköldin hahmoon liitetyn ”sankarihypetyksen” keskellä on pitänyt pohtia, mikä on Sarenbrantin pääviesti. Sekö, että nainen voi pärjätä siinä missä mies, olla rohkea ja tehdä, mitä haluaa? Vai se, ettei työtä ja äitiyttä voi kerta kaikkiaan yhdistää?

Emman kaksi alle kouluikäistä lasta jäisivät heitteille, jos ei olisi isovanhempia, sisarta ja nuorimmaisen isää, joka niin ikään on poliisi. Emmalla itsellään ei ole aikaa olla lastensa kanssa, kun työ kutsuu mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja hänelle työ tulee aina ensin.

Ei riitä, että (muutkin kuin Sarenbrantin) rikossarjat ovat suosittua luettavaa, niitä myös katsotaan, ainakin sen perusteella, että televisiossa ei juuri muunlaisia sarjoja tarjota. Niiden perusteella television tarjontaa voikin pitää varsin väkivaltamyönteisenä sen lisäksi, että näinä aikoina moni elokuva, dokumentti ja muu sarja liittyy tavalla tai toisella sotaan.   

Juuri päättynyt, niin ikään ruotsalaisen Cilla Jackertin käsikirjoittama televisiosarja Ohuella langalla oli kieltämättä kiinnostava, ilman ainuttakaan tappajajahtia. 

Sarjan keskittyminen poliisin toimintaan ruotsalaisten arjessa ja sen herättämään kritiikkiin muistuttaa muutaman viikon takaisesta halloween-juhlinnasta ja poliisiin kohdistuneesta arvostelusta Soulissa Etelä-Koreassa. Uutisten perusteella Soulissa oltiin yleisesti sitä mieltä, että massojen ahtautuminen kapealle kadulle ja siitä seurannut kaaos ihmishenkien menetyksineen olivat poliisin syytä: miksei heitä ollut tarpeeksi? 

Mikä määrä olisi riittänyt? Eikö tässä tapauksessa luottamus poliisin kykyyn suojella kansalaisia ole jo aika epärealistista? Sen sijaan tulisi ottaa huomioon niinkin epämukava asia kuin yksilön vastuu tekemisistään ja järjenkäyttö ylipäätään. Luultavasti lähes kaikki osasivat odottaa yleisöryntäystä ja tiesivät, mitä kautta juhlijat pääasiassa kulkevat. Oli kunkin oma päätös mennä massan mukaan.