Kirjaton koti käy korviin

Kirjat ovat alkaneet kadota hyllyistä ja hyllyt kodeista. Kun satunnaisesti selaa jotain sisustuslehteä, esitellyissä asunnoissa ei enää juuri kirjahyllyä näe. Jos näkee, kaluste on kevyt, avonainen ja enimmäkseen täytetty koriste-esineillä tai millä tahansa muulla kuin kirjoilla. Tai sitten seinään on näön vuoksi kiinnitetty jokunen taso muutamaa kirjaa varten.

Kirjattomuuden kannalta tämä tietenkin on ymmärrettävää, mutta kirjahyllyn toisen tehtävän kannalta sen katoaminen on sääli. Jos ei asu paksujen tai ainakin hyvin ääntä eristävien seinien ympäröimänä − kuten harva kerrostalossa kai asuu −, joutuu pähkäilemään erilaisia ratkaisuja. Silloin koko seinän peittävän kirjahyllyn omistajaa sopii kyllä kadehtia.

Voi olla hämmentävää vuosikausien ja jokusen naapurin jälkeen huomata, että seinät ovatkin tänä aikana ohentuneet. Jos aiemmin ei tullut kiinnittäneeksi mitään huomiota niiden takaisiin asujiin, voi yhtäkkinen, päivittäiseksi muuttunut ovien läime ja ikkunan helinä yllättää ikävästi. Asunnon tärähdellessä tuntuu kuin olisi joutunut maanjäristysalueelle.

Asumismukavuuteen yritetään kiinnittää huomiota eri keinoin, mutta tärkein eli kunnon äänieristys jätetään usein huonolle tolalle. Miksi on niin vaikea kehittää yksityisyydentarpeen täyttävää seinämateriaalia? Voisi monen elo olla sopuisampaa, jos ei tarvitsisi kodissaan elää myös naapurin elämää.

Älkäämme unohtako kääntöpuolia

Eipä tule keksiä nakerrellessaan heti ajatelleeksi, että se on tiikereiltä pois. Sama juttu, jos popsii suklaata tai aamiaismuroja ja sen jälkeen pesee hampaansa hammastahnalla ja hoivailee ihoaan jollain kosmetiikkatuotteella. Kaikkien niiden raaka-aineena käytetään palmuöljyä. Palmuöljyistutusten tieltä on raivattu ja raivataan edelleen suuria määriä tiikereiden asuttamaa metsää muun muassa Pohjois-Sumatralla.

Palmuöljystä tehdään myös biopolttoainetta. Autojen ruoaksi (tai paremminkin juomaksi) on keksitty valmistaa muutakin ihmisen ravinnoksi sopivaa, kuten vehnää, maissia, sokerijuurikasta, rypsiä ja rapsia. Kuulostaahan se hullulta: jossain ihmiset eivät saa syödäkseen, koska maan antimet jossain muualla on ahdettu auton tankkiin.

Tiikereitä ahdistetaan niiden elintilan kaventamisen ohella myös asein. Muun muassa niiden tiettyjen ruumiinosien kysyntä kiinalaisessa perinnelääkinnässä on kasvanut mittavaksi 1990-luvulta lähtien. Salametsästys puolestaan ruokkii ase- ja huumekauppaa, josta on jo tullut miljoonien dollarien bisnes.

Usko eläinten ruumiinosien antamaan elinvoimaan on hävittämässä myös sarvikuonot. Niiden sarvien sanotaan olevan jo kultaa arvokkaampaa Aasian mustassa pörssissä. Sarvijauheen nauttimisen sijasta ihmiset voisivat pureskella vaikka omia kynsiään, ovathan ne samaa ainetta, keratiinia.

Entä sitten kvinoa, tuo ikiaikainen eteläamerikkalainen viljojen tapaan käytettävä kasvi. Sitä alettiin mainostaa Suomessakin joitain vuosia sitten sen terveellisyyden vuoksi. Viime vuonna televisio-ohjelmassa tuotiin esiin myös menestystuotteen kääntöpuoli: Vaikka kvinoa on tuonut köyhille bolivialaisviljelijöille ja heidän perheilleen entistä paljon paremman toimeentulon, samalla muu kansa on joutunut luopumaan kvinoasta ruokavaliossaan. Kun 90 prosenttia sadosta menee vientiin, kotimaahan ei paljon jää, ja senkin vähän hinta on noussut tavallisen bolivialaisen ulottumattomiin. (Verkkojuttu aiheesta)

Miten voi aina mennä niin, että toiset joutuvat luopumaan välttämättömästä siksi, että toiset saisivat enemmän valinnanvaraa?

○ Näitä asioita pohtimaan johti myös Maailman parhaat luontokuvat -teos, 22. vuosikerta (Docendo 2012).

Menneen talven lumilla

Tuttuni osti pari vuotta sitten ennen joulua suksipaketin. Sinä talvena ei saatu lunta. Viime talvena ennen hiihtokelejä tapaturma toisessa ulkoilulajissa vei mahdollisuudet siltä kaudelta. Tänä vuonna lumi lopulta tullessaan sai seurakseen pakkaset. Vielä piti kuulemma odottaa uusille suksille sopivaa lämpötilaa.

Maanantaina niin ihmisen kuin luonnon olosuhteet osuivat kohdalleen: ihminen pääsi hiihtämään. Oli ollut niin ihanaa. Heti seuraavana päivänä, siis eilen, alkoi sää lauhtua, tuli sade ja lumi alkoi sulaa. Saapas nähdä, jäikö tuo maanantai ainoaksi hiihtopäiväksi tällä kertaa.

Ainoaksi puolestaan saisikin jäädä se muutaman vuoden takainen jäisen kelin päivä, kun yhtäkkiä huomasin olevani pitkin pituuttani kadun pinnassa. Siinä sekunnissa, kun jalat menivät alta, ei ehtinyt edes elämäni filmi lähteä pyörimään, vain hämmästynyt ajatus, että tässä sitä mennään.

Tutustani selälleen kaatuminen teki viikoiksi täysin autettavan, itse selvisin     − ihmeellistä kyllä − toisen kämmenen mustelmalla. Hyvin näytti käyneen senkin miehen, jonka vähän myöhemmin näin kulkevan pusakan selkämys sennäköisenä, että kadunpinta oli tullut myös hänelle tutuksi. Niillä keleillä yksi jos toinen kuitenkin päätyi ensiapuun kipsattavaksi.

Nopeaan tahtiin muuttuvan talven luontoäänistä kuuntelisin kyllä mieluummin pakkasen narskuntaa kenkien alla kuin loskan lentoa tai luiden jäistä kolinaa.