Vallan ja vaikuttamisen huoneissa

Jos television makkaramainos saa katsojan kipaisemaan jääkaapilla ja hyväntekeväisyyskonsertti lahjoittamaan rahaa, niin miten hänen ajatteluunsa vaikuttaakaan esimerkiksi vastikään alkanut sarja Miehitetty? Ainakin sarjan ideoinut norjalainen Jo Nesbø tuntuu halunneen toimia jonkinlaisena unilukkarina ”liian turvallisena” pitämässään maailmassa.

Hyvällä draamalla on kyky tehdä jopa politiikasta kiinnostavampaa kuin todellisuus. Hyvän draamasarjan myös katsoo vaikka kahdesti mieluummin kuin huonoa katsoisi yhtäkään kertaa. Juuri päättyneet uusintakierrokset niin Newsroomista kuin Vallan linnakkeesta todistivat sen jälleen. Newsroom jatkaa vielä kolmannen kauden, joten jotain uuttakin on odotettavissa.

Tanskan pääministeri Birgitte Nyborg keskiössään Vallan linnake (2010−2013) muistutti monin tavoin Yhdysvaltain presidentistä Jed Bartletista kertovaa sarjaa West Wing (1999−2006). Niissä kuvattiin kummankin ensimmäinen virkakausi, käytiin uudet vaalit, ja kumpikin tuli valituksi toiselle kaudelle. (Tosin entisestä pääministeristä tehtiin omasta halustaan ulkoministeri.) Molemmat edustivat maltillista demokraattista ajattelutapaa. Samankaltaisuus näkyy jopa alkukuvissa, kun he seisovat ryhdikkäinä selin virkahuoneensa ikkunasta katsellen.

Newsroomia ja West Wingiä taas yhdistää sama käsikirjoittaja, Aaron Sorkin.

Kiinnostava televisiosarja voi saada kiinnostumaan myös asioista, joista se kertoo. West Wingin vaikutuksesta aloin seurata enemmän esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Tuntemani iäkäs amerikkalaispariskunta muutti maasta pois osittain George Bush nuoremman politiikan vuoksi, ja nyt toinen osapuoli uhkaa − enemmän tai vähemmän tosissaan − luopua kansalaisuudestaan, jos Donald Trump jollain käsittämättömällä tavalla tulisi valituksi. Demokraateilla ja republikaaneilla olisi nyt erinomainen tilaisuus lähentyä ja käydä yhdessä tätä kansankiihottajaa vastaan.

Vallan linnake teki Suomessakin tutut aiheet jotenkin ”käsin kosketeltaviksi”. Draaman etu on todellisuuteen verrattuna se, että siinä asiat etenevät yhden, korkeintaan kahden jakson aikana. Toisaalta se samalla voi vääristää käsitystä todellisuudesta, kun poliitikkoja syytetään hidastelusta ja kysellään, miksei mitään tapahdu.

Poliittisen televisiosarjan täydentäisi amerikkalaiseen valtajärjestykseen sovitettu versio brittiläisestä House of Cardsista, mutta se on näkemättä. Kirjojen perusteella tiedän, että Nyborgista ja Bartletista poiketen päähenkilö Francis Urquhart, ensin hallinnon pääpiiskurina, sittemmin pääministerinä, on vastenmielisyydessään melkeinpä tappajaa julmempi tyyppi. Jokaisen voi oman edun niin vaatiessa raivata tieltä pois silmää räpäyttämättä. Näin hän myös tekee.

Kirjasarjan kirjoittaja Michael Dobbs on toiminut kolmen Britannian pääministerin neuvonantajana ja on parlamentin ylähuoneen jäsen, joten sisäpiiriläisenä hän on nähnyt monenlaista. Dobbs lienee poiminut juonittelevaan Urquhartiin ison poliitikko- ja virkamiesjoukon pahimmat piirteet, sillä täysin keksittyyn henkilöhahmoon ei kai kukaan usko. Ja toisaalta, kuinkahan moni lukija alkaa mielikuvissaan ajatella, että sellaisia ne kaikki ovat…

Olkoon vaikka millainen valtaapitävä, aina lopulta valta siirtyy jollekin toiselle. Ehkä siksi mainitut sarjat on nimetty rakennuksen (tai sen osan), ei ihmisen mukaan. Talo kai se on korttitalokin.

Ongelmaihmiset

Toivottavasti opettaja- ja lastentarhanopettajaopiskelijoiden päähuolenaihe on vaihtunut sitten viime vuosikymmenen lopun. Tuolloin osalle heistä tehdyssä kyselyssä haluttiin tietää, mikä heidän mielestään tulevassa työssä on kasvatustehtävän kannalta vaikeinta. ”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, oli muuan opiskelija vastannut.

Mielipidettä sivuava näkemys sai paljon kannatusta: Useimmat kyselyyn vastanneista opiskelijoista katsoivat, että ujot, hiljaiset ja varautuneet lapset tulisivat tuottamaan heille eniten päänvaivaa. Sen sijaan yksikään ei maininnut vaikeimmaksi tehtäväksi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkemistä.

Siinäpä olikin nielemistä − mustaa valkoisella Liisa Keltikangas-Järvisen vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (WSOY). Ei voi kuin ihmetellä yhdessä kirjoittajan kanssa: ”Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin eivätkä riko koulun sääntöjä, ovat nykykoulun suurin haaste?"

Kysely lienee tehty pian taannoisten Suomessa tapahtuneiden kouluampumisten jälkeen. Silloinhan surmatöiden tekijöiden luonnekuvassa korostettiin sitä, että he eristäytyivät omiin oloihinsa ja heidän sosiaaliset suhteensa olivat vähäisiä. Tästä on saatu monesti muulloinkin sopiva lähtökohta tuontyyppisiin rikoksiin, ainakin siltä kovasti vaikuttaa.

Kuinka usein alkuperäinen syy löytyykään niistä aggressiivisista kiusaajista ja häiriköistä, jotka ovat ensin ottaneet nämä ”arkajalat” kohteekseen? Sehän koitui myös sekä Jokelan (2007) että Kauhajoen (2008) koulusurmaajan kohtaloksi. Ainakaan heitä ei vielä ehtinyt auttaa vuonna 2006 alkuun pantu KiVa Koulu® -hanke, jonka tavoitteena on ennalta ehkäistä ja vähentää kiusaamista kouluissa.

Ymmärtääkseni kouluopetuksessa on siirrytty tai halutaan siirtyä yhä enemmän työskentelemään ryhmissä. Tarkoitus varmaan on hyvä. Monelle mieluummin yksin toimivalle ryhmätyöskentely väistämättä merkitsee jatkuvaa pakottamista johonkin hänen luonteensa vastaiseen. Jos muut eivät tätä ymmärrä, ei myöskään ole vaikea arvata, ketä mahdollisessa ongelmatilanteessa ensimmäiseksi osoitetaan sormella.

Auta armias, jos olet syntynyt ujoksi, hiljaiseksi, varautuneeksi. Olet saanut todella raskaan taakan.

○ ○ ○

Mutta ettei totuus unohtuisi: 
Rauhallisempikin ihminen hiiltyy viimeistään krematoriossa (Peter Collinsson).

Onneksi ei mikään korrespondentti

”Vanhan lehtimiehen huulet kiemurtelivat kuin kaksi riitaan ajautunutta toukkaa.” 

Michael Dobbs: House of Cards

Miten virkistävän erilainen ja herkullinen kielikuva, paras pitkään aikaan!

Toisinaan alkaa muuten vain makustella jotain yleisesti käytössä olevaa sanaa. Viimeksi sellainen oli kirjeenvaihtaja. Sinänsä hyvä, vakiintunut sana. Toisin kuin ulkoasultaan sitä kovasti muistuttava kirjeenvaihtotoveri kirjeenvaihtaja on säilynyt hengissä. Toimittajat tekevät yhä runsaslukuisina töitään, mutta oikeiden kirjeiden kirjoittaminen on enää harvojen harrastus. Tietääkö nuorin sukupolvi edes, mikä on kirje?

Siksi onkin hieman outoa, ettei kaikkeen nokkansa työntävä muutostrendi ole vielä ruvennut nykyaikaistamaan kirjeenvaihtaja-nimikettä, vaikka työvälineet ja -menetelmät ovat tyystin muuttuneet. Sanahan viittaa sanomalehdistön kukoistusaikaan, jolloin kaukaiset uutiset välitettiin postitse. Lisäksi termiin sisältyy ajatus vuorovaikutuksesta. Oletettavasti tietoa ja ohjeita välittyi myös työnantajalta työntekijälle.

Kirjeenvaihtaja ei tarkoita (tai ei ole tarkoittanut) vain uutistoimittajan työtä tekevää henkilöä. Ennen vuotta 1980 kauppatieteissä alemman korkeakoulututkinnon suorittanut saattoi olla joko ekonomi, kirjeenvaihtaja tai akateeminen sihteeri. Tutkintojen nimikkeiden vaihtelu jopa keskenään kuulostaa aika erikoiselta. Ovatkohan esimerkiksi työnantajat vuosien mittaan pysyneet perässä hakijoiden ansioluetteloita selatessaan?

Sanasta tekoihin

Ei aikaakaan, kun yksi sana johdatti tuhansiin: Muutaman kaipaamani pikkutiedon takia päädyin silmäilemään ensimmäistä pelkästään ulkomaankirjeenvaihtajista tehtyä väitöskirjaa, Turo Uskalin journalistiikan opinnäytetyötä Älä kirjoita itseäsi ulos (2003). Suomalaisen Moskovan-kirjeenvaihtajuuden alkutaival 1957−1975. Oli kiinnostavaa lukea myös Johanna Unhan historian pro gradu -työtä Ikkunat auki Amerikkaan. Yleisradion ensimmäiset Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajat ja heidän työnsä tulokset suhteessa Neuvostoliiton-kirjeenvaihtajien toimintaan vuosina 1964–1970 (2008).

Vaikka Uskali esittelee johdannossa laajasti kirjeenvaihtajuuden taustoja yleensä, en ainakaan huomannut mainintaa itse sanan syntyhistoriasta. Hän kuitenkin toteaa, että ulkomaankirjeenvaihtaja sekoitetaan usein ulkomaantoimittajaan: Ulkomaantoimittaja työskentelee yleensä − nimestään huolimatta − kotimaassa, kun taas ulkomaankirjeenvaihtajan pääasiallinen asemapaikka on ulkomailla. Lisäksi ulkomaantoimittaja työskentelee tavallisesti työvuorojen mukaan, kirjeenvaihtaja joutuu usein päivystämään ympärivuorokautisesti. Kirjeenvaihtaja on asemamaassaan myös itsenäisempi kuin ulkomaantoimittaja omassa kotitoimituksessaan.

Ero on hyvä muistaa, jos joskus tulee kiusaus käyttää termiä ulkomaantoimittaja modernimpana tai ylipäänsä synonyymina. Yli kymmenessä vuodessa merkitykset ovat voineet lähentyäkin, varmasti ainakin uutisia seuraavien mielessä.

Suomalaisia edelläkävijöitä

Uskalin mukaan ulkomaanuutisten merkitys alettiin ymmärtää lehdissä vasta 1910-luvulta alkaen, vaikka uutisia muualta maailmasta olikin niissä kerrottu jo paljon kauemmin. Autonomian aikana suomalaislehtiin raportoineet kirjeenvaihtajat olivat harvoin suomalaisia. Poikkeuksen teki esimerkiksi Joel Lehtonen, joka oli Helsingin Sanomien ”Pariisin-korrespondentti” vuosisadan alussa.

Yllättävää kyllä, Suomen sanomalehdistön ensimmäiseksi vakinaiseksi ulkomaankirjeenvaihtajaksi mainitaan nainen. Toimittaja, maisteri Ada Norna toimi vuosina 1923−46 Uuden Suomen kirjeenvaihtajana Berliinissä. Wikipedian mukaan hän kirjoitti myös Aamulehteen, Suomen Kuvalehteen sekä Ajan Suunta- ja Rintamamies-lehtiin.

Kuitenkaan Norna ei ollut ensimmäinen varta vasten ulkomaille lähetetty päätoiminen kirjeenvaihtaja. Siitä kunnian saavat miehet: Helsingin Sanomien Yrjö Niiniluoto aloitti vuonna 1926 Genevessä ja Uuden Suomen Juho Timonen vuonna 1932 Lontoossa.

Toinen maailmansota sekoitti kuvioita, ja kirjeenvaihtajaverkostoa päästiin vahvistamaan vasta 1950-luvulla. Tällöin muun muassa Suomesta Neuvostoliittoon (Moskovaan) lähti ensimmäisenä Kansan Uutisten väliaikainen avustajakirjeenvaihtaja Lauri Kantola vuonna 1957, ja häntä seurasi samana vuonna vakituiseksi kirjeenvaihtajaksi valittu Jarno Pennanen. Uusi Suomi lähetti 1958 Moskovaan Aarne Tannisen. 

Yhdysvalloissa uraa uursi Yleisradion Jussi Himanka. Vuonna 1964 hänet vakinaistettiin New Yorkin -kirjeenvaihtajaksi parin sivutoimisen vuoden jälkeen. Pasi Rutasesta tuli Yhdysvaltain pääkirjeenvaihtaja 1966, jolloin hän aloitti Washingtonissa.