Absurdia

Tuntuisi järjenvastaiselta nousta jokaiseen uuteen aamuun miettien, tulenko tänään ammutuksi. Silti se voi olla monen amerikkalaisnuoren ajatus opinahjoon lähtiessä. Koskaan kun ei voi tietää, missä seuraavaksi joku tuttu tai tuntematon saa elämästä tarpeekseen, varsinkin toisten elämästä, ja tekee siitä lopun.

Kuitenkin vasta tänä vuonna koulusurmaajien tavoittelema kohde eli nuoret itse lähtivät joukolla liikkeelle, kun taas kerran yhteen kouluun oli isketty ja yhteensä 17 ihmistä oli kuollut Marjory Stoneman Douglasin lukiossa Parklandissa. Ennennäkemättömän runsaslukuisessa mielenosoituksessa vaadittiin muutoksia aselainsäädäntöön. Vastaukseksi tarjottiin, kuten ennenkin, lisää aseita.

Toisin toimivan yhteiskunnan perusteluja on aina yhtä vaikea ymmärtää.

Kun murhenäytelmä esitetään jossain koulussa keskimäärin kerran viikossa kuten Yhdysvalloissa tänä vuonna tähän mennessä (22 kertaa), voi monelle opettajalle tulla mieleen työpaikan vaihdos. Vastuu oppilaiden turvallisuudesta varsinaisen työn ohella käynee jo liian raskaaksi. Suomesta katsoen sikäläisen opettajan ammatin voi jo laskea vaarallisten töiden joukkoon.

Toivottavasti amerikkalaiskoulujen oppilaat ja henkilökunta eivät jätä vaatimuksiaan vain yhden mielenosoituksen varaan. Että siitä seuraisi muutakin kuin maininta historiakatsauksissa. Ikävä kyllä kaikki isot muutokset vaativat pitkäjänteistä työtä etenkin asenteiden muuttamisessa. 

Kuinkahan monta sukupolvea ehtii suorittaa oppivelvollisuutensa ja kuinka moni oppilas menettää henkensä ennen kuin jotain todella merkityksellistä saadaan aikaan?

Ongelmaihmiset

Toivottavasti opettaja- ja lastentarhanopettajaopiskelijoiden päähuolenaihe on vaihtunut sitten viime vuosikymmenen lopun. Tuolloin osalle heistä tehdyssä kyselyssä haluttiin tietää, mikä heidän mielestään tulevassa työssä on kasvatustehtävän kannalta vaikeinta. ”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, oli muuan opiskelija vastannut.

Mielipidettä sivuava näkemys sai paljon kannatusta: Useimmat kyselyyn vastanneista opiskelijoista katsoivat, että ujot, hiljaiset ja varautuneet lapset tulisivat tuottamaan heille eniten päänvaivaa. Sen sijaan yksikään ei maininnut vaikeimmaksi tehtäväksi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkemistä.

Siinäpä olikin nielemistä − mustaa valkoisella Liisa Keltikangas-Järvisen vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (WSOY). Ei voi kuin ihmetellä yhdessä kirjoittajan kanssa: ”Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin eivätkä riko koulun sääntöjä, ovat nykykoulun suurin haaste?"

Kysely lienee tehty pian taannoisten Suomessa tapahtuneiden kouluampumisten jälkeen. Silloinhan surmatöiden tekijöiden luonnekuvassa korostettiin sitä, että he eristäytyivät omiin oloihinsa ja heidän sosiaaliset suhteensa olivat vähäisiä. Tästä on saatu monesti muulloinkin sopiva lähtökohta tuontyyppisiin rikoksiin, ainakin siltä kovasti vaikuttaa.

Kuinka usein alkuperäinen syy löytyykään niistä aggressiivisista kiusaajista ja häiriköistä, jotka ovat ensin ottaneet nämä ”arkajalat” kohteekseen? Sehän koitui myös sekä Jokelan (2007) että Kauhajoen (2008) koulusurmaajan kohtaloksi. Ainakaan heitä ei vielä ehtinyt auttaa vuonna 2006 alkuun pantu KiVa Koulu® -hanke, jonka tavoitteena on ennalta ehkäistä ja vähentää kiusaamista kouluissa.

Ymmärtääkseni kouluopetuksessa on siirrytty tai halutaan siirtyä yhä enemmän työskentelemään ryhmissä. Tarkoitus varmaan on hyvä. Monelle mieluummin yksin toimivalle ryhmätyöskentely väistämättä merkitsee jatkuvaa pakottamista johonkin hänen luonteensa vastaiseen. Jos muut eivät tätä ymmärrä, ei myöskään ole vaikea arvata, ketä mahdollisessa ongelmatilanteessa ensimmäiseksi osoitetaan sormella.

Auta armias, jos olet syntynyt ujoksi, hiljaiseksi, varautuneeksi. Olet saanut todella raskaan taakan.

○ ○ ○

Mutta ettei totuus unohtuisi: 
Rauhallisempikin ihminen hiiltyy viimeistään krematoriossa (Peter Collinsson).

Alfabeettejä tai sitten diabeettejä

Koulujen alku ei ole vuosiin koskettanut minua kuin välillisesti. Muutama ystäväni otti aikoinaan askeleen, jota minä en harkinnut koskaan: ryhtyivät opettajiksi. Nyt sitten on pitkä leppoisa loma takana ja uusi kausi alussa.

Sitä helposti luulee, että opettajan homma on vain opettaa. Ystävieni kanssa emme juurikaan keskustele siitä, miten heidän tuntinsa luokassa sujuvat. Sen sijaan olen usein kuullut työhön kuuluvista ”luontaiseduista” enkä nyt tarkoita pitkiä lomia. Opettajan tulee puuttuva oppilaiden häiriköintiin ja yrittää selvittää monenlaisia ongelmia, joskus jopa muiden asiantuntijoiden kanssa. Lisäksi opettaja pitää yhteyttä vanhempiin. Kuulemastani olen päätellyt, että se jos mikä tuottaa opettajalla melkoista lisätyötä ja päänvaivaa.

TV-uutisissa kerrottiin joitakin viikkoja sitten Ylen tekemästä kyselystä, jossa vanhemmat saivat kertoa näkemyksiään koulun ja kodin yhteydenpitoon käytettävästä Wilma-järjestelmästä. Useita se ärsyttää tavalla tai toisella, mutta silti järjestelmä halutaan säilyttää. Vastauksista näkyy tietynlainen oma napa -näkökulma: vanhempia tietenkin kiinnostaa vain oma kullanmurunsa ja hänen hyvinvointinsa. Heille ei tule mieleen, että lapsen luokalla on iso liuta muita oppilaita, joiden asioita sama opettaja myös hoitaa. Näin ollen viestittely ja tapaamiset (myös niiden järjestely) vievät opettajan aikaa moninkertaisesti.

Ihan äkkiseltään en ymmärrä, miksi opettajan tehtäväksi jää esimerkiksi toimittaa mielenterveysongelmista kärsivä oppilas hoidon piiriin. Eikö se kuulu vanhempien vastuulle? Vai eivätkö vanhemmat näe tai halua nähdä lapsensa ongelmia? Niitäkin isiä ja äitejä on, jotka kieltäytyvät uskomasta opettajan koulussa kokemaa tilannetta, jos lapsi kertoo jotain muuta. Näinhän se menee elämässä usein muutenkin. Kun ei haluta myöntää, että on itse tehnyt jotain väärää, vieritetään syy toisen niskaan.

Kaikki oppilaat eivät tietenkään aiheuta ongelmia. Heistä ei tarvitse raportoida eikä kantaa huolta. Silti mainitun kyselyn vastauksissa toivottiin, että oppilaista annettaisiin myös myönteistä palautetta. Ehkä vanhempien kannattaisi sisäistää englantilainen sananlasku No news is good news ja suoda opettajille säästynyt aika.

Koulumaailman sivusta seuraaminen on kerta kerralta vain vahvistanut tekemäni päätöksen oikeellisuutta. Paitsi etten koskaan ole halunnut opettajaksi, tiedän myös, etten olisi pärjännyt siinä hommassa. Mielen muskeleita ystävilleni ja muille, jotka tämän ammatin ovat valinneet.

* Erityisopettajat on niin erityisiä, ettei niitä voi päästää tavallisten lasten kimppuun. (Jacob, 8)

* Ei koulussa oikeastaan niin tylsää ole, kunhan vain tekee eri asioita kuin opettaja käskee. (Nina, 7)

* Meidän täytyy opetella lukemaan, muutenhan meistä tulee alfabeettejä tai sitten diabeettejä. (Marius, 8)

Otteet ovat peräisin norjalaisen Unni Lindellin kokoamasta kirjasta     Krokotiilit eivät puhu suomea (Schildt 2007).