Arvolahjoja

Viime vuoden viimeisenä päivänä lainasin kirjastosta romaanin, jonka väliin oli jäänyt edellisen lainaajan kuitti. Teoslista oli pitkä, peräti 18 kirjaa − moni ei kenties edes vuodessa lue niin monta. Listaa tarkemmin tutkimatta ajattelin, että hienoa, siinäpä vasta ahkera lukija.

Myöhemmin silmäsin lainaajan valintoja. Siilin talvipäivä, Sammakko löytää ystävän, Ruusunen, Koirien Kalevala… Kävikin ilmi, että kirjoista 17 oli lastenkirjoja. Hetken tunsin jonkinlaista pettymystä siitä, että olin erehtynyt luulemaan lainaajaa aikuiseksi kirjan ystäväksi. Vaan ehkä hän onkin: nyt hän vain haluaa opettaa lukemisen ilon myös jälkikasvulleen.

Kirjaston tarjoama mahdollisuus lukea kirjoja maksutta niin paljon kuin sielu sietää on arvokas asia. Jotkin kirjat haluaa silti myös omistaa. Tai haluaisi. Lapsena kirja-aarteeni oli Marjatta Kurenniemen kirjoittama ja Maija Karman viehkeästi kuvittama Onnelin ja Annelin talo. Kasvettuani se minulta kysymättä annettiin eteenpäin jollekulle muulle. Sittemmin kirja sattui uudelleen käsiini toisen paikkakunnan kirjakaupassa, nyt hieman laajempana laitoksena Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Karman ihastuttavaa kansikuvaa ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa.

Valitettavasti sekin kirja oli lainaa vain, vaikka olin sen itselleni ostanut. Annoin sen melko pian syntymäpäivälahjaksi kummitytölle. Sitä ennen kävin kuitenkin kovan sisäisen kamppailun: halusin niin pitää kirjan itselläni, mutta halusin myös tuon tyttölapsen löytävän juuri sen tarinoiden mielikuvitusmaailmaan.

○ ○ ○

Meitä on moneksi, ja niinpä toiset pitävät sopivina toisenlaisia lahjoja. Marraskuussa uutisoitiin, että hongkongilainen miljardööri oli ostanut 40 miljoonaa euroa maksaneen timantin 7-vuotiaalle tyttärelleen. Aivan äskettäin taas kerrottiin, että teksasilainen isä oli antanut omalle tyttärelleen 12-vuotislahjaksi vaaleanpunaisen .22-kaliiperisen pienoiskiväärin.

Nuorempi tytöistä tuskin sai timanttia leikkeihinsä; todennäköisemmin se suljettiin pankkiholvin kätköihin tai ihailtavaksi panssarilasin alle. Ehkä se päätyy koruun, jota minkään ikäinen nainen ei voi missään ilman turvamieslaumaa kantaa yllään. Vanhempi tyttö lienee jo oppinut isänsä antamasta esimerkistä, että aseeton elämä on vaarallista elämää.

Saattaa olla, että kukaan kolmesta lahjanantajasta ei suuremmin ymmärrä toistensa valintoja. Vaikka muihin verrattuna kirjaa voi pitää vaatimattomana ja yllätyksettömänä lahjana, yhä vielä jossain elää miljoonia tyttöjä, joille yksikin kirja olisi mitä kallein aarre.

○ ○ ○

Timantit voivat tehdä tytöstä koristeen, ase voi tehdä tappajan. Kirja taas voi herättää tytön kuin tytön ajattelemaan.

Tasa-arvokysymys?

Kuinka sattuikaan: Samaan aikaan kun uutiset naisten ahdistelusta ovat lisääntyneet, radiossa on alkanut soida uusversio, jossa mies laulaa Sopivasti lihavan naisen rintojen puristelusta. 

Aletaanko asiassa seuraavaksi vaatia tasa-arvoista kohtelua miehille vai naisille?

Sieltä täältä poimittuja kielikukkasia

Television ääressä tekstitettyä ohjelmaa seuratessa ei yleensä tule ajatelleeksi tekstin laatijaa, kääntäjää. Vaikka hänen työnsä virtaa silmien edessä, se kuitenkin tietyssä mielessä on huomaamatonta, koska se kuuluu asiaan. Kunnes katseen pysäyttää jokin kummallinen sana tai sanonta.

”Jäävätköön toistaiseksi ennalleen.” Sarjassa Vallan linnake TV1:n uusi nuori ohjelmapäällikkö oli ehdottanut alaiselleen uutislähetysten uudistamista: Iltakuuden uutiset keskittyisivät kotimaisiin ja pehmeämpiin asioihin, ja ne suunnattaisiin − kuinkas muuten − naisille, kun taas puoli yhdeksän uutisissa kerrottaisiin ulkomaantapahtumista mieskatsojia ajatellen. Vanhempi (ja tässä asiassa viisaampi) alainen ei innostunut ehdotuksesta. Sillä kertaa ohjelmapäällikkökin suostui kuuntelemaan.

Edellisessä tilanteessa ei siis ollut kyse jääväämisestä (en usko kääntäjänkään niin ajatelleen) vaan jäämisestä. Näin ollen on melkoinen saavutus yhdistää samaan predikaattiin ”jää+vät+kö+ön” paitsi sekä indikatiivi että imperatiivi myös persoonan monikko- ja yksikkömuoto. Tarkoitushan oli tietenkin sanoa, että jääkööt (uutiset) toistaiseksi ennalleen.

Rimakauhua ja rakkautta -sarjassa Rachel ja Adam keskustelivat tulevasta lapsestaan ja siinä sivussa yhteisistä ystävistään Petestä ja Jennystä. Ystävät olivat eronneet, ja Jenny oli muuttanut lasten kanssa Englannista Yhdysvaltoihin. Pete-isän kohtalosta Rachel käännöksen mukaan toteaa: ”Hän näkee heitä paristi vuodessa.”

Kääntäjän on aina mietittävä, miten tekstin olennaisen sisällön saa käännettyä oikein ja mahdollisimman lyhyesti. Paristi oikein hyppäsi silmille. Koskaan kuullutkaan! Tavoitteliko kääntäjä kahdesti-sanan napakkuutta ilman sen piirun verran liian tarkkaa merkitystä? Oliko hiukan väljempi pari kertaa kenties liian pitkä?

Kehuttu House of Cards -sarja perustuu Michael Dobbsin vuonna 1989 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Suomennoksen (2015) alkusivuilla kuvaillaan brittihallitusta palvelevaa vaikutusvaltaista Francis Urquhartia muun muassa näin: ”Hän oli kurinpitäjä. Hän oli toimeenpanija, se, jonka tehtävänä oli pistää keppiä niskaan. Tämä merkitsi, ettei häntä ainoastaan kunnioitettu vaan myös hiukan pelättiin.”

Tässäkin ilmaus pistää keppiä niskaan suorastaan tökkäsi silmään. Kuulostaa aivan keppijumpalta, jota tekstissä ei kuitenkaan harjoiteta. Mielestäni vähän, joskin vain vähän parempi muotoilu olisi pistää kepillä niskaan, vaikka itse en käyttäisi sitäkään muussa kuin konkreettisessa tilanteessa.

○ ○ ○

Joskus tekstistä pääsee poimimaan myös toisenlaisia kukkia. Kerran huomion kiinnitti kokonainen lause Mark Haddonin kirjassa Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003). Sillä ei ole mitään tekemistä edellisten kummajaisten kanssa. Sen sijaan siinä leikitellään suomen kielen sanojen harvinaisella kyvyllä taipua, niin että samanasuiset mutta erimerkityksiset sanat voivat kuulua yhtä aikaa kahteen sanaluokkaan: 

Etsivät etsivät aitoja aitoja kepeillä kepeillä. 

Oletan englanninkielisen alkutekstin olevan aivan jotain muuta. Kääntäjän ei välttämättä ollut helppo keksiä suomenkielistä vastinetta tulkitsemaan kirjailijan tarkoitusta.