Adoptoisinko uimahuoneen?

Olin pitkään siinä luulossa, että vain lapsia adoptoidaan. Sitten luin, että jotkut haluavat adoptoida myös aikuiseksi ehtineitä, keski-ikäisiäkin ihmisiä. Nyt tiedän, että adoption kohteena voi olla jopa puhelinkoppi.

Miten viehättävä ajatus! Ajatuksen takana on Pirkanmaan maakuntamuseo, jonka Adoptoi monumentti -hanke aloitettiin vuonna 2009. Aluksi kohteena olivat muinaisjäännökset eli arkeologinen kulttuuriperintö, mutta muutama vuosi sitten mukaan päätettiin ottaa myös rakennetun ympäristön kohteita. Tällaista suojeltavaa rakennusperintöä voivat puhelinkopin lisäksi olla vaikkapa kylätalo, torppa, koulu, mylly, asema, laululava, kioski, lato, aitta, kappeli, maitolaituri, uimahuone, muuntaja, silta, vesitorni ja makasiini. 

Adoptoida voi yksityishenkilökin, mutta maakuntamuseo toivoo erityisesti erilaisten yhteisöjen, yhdistysten ja yritysten innostuvan asiasta. Adoptoijayhteisö ei osta valitsemaansa kohdetta vaan sitoutuu pitämään huolta sen kunnosta ja säilymisestä. Vapaaehtoisen suojelutyön perustana on maakuntamuseon ja adoptioyhteisön yhdessä laatima hoitosuunnitelma. 

Olen käynyt tervehtimässä adoptoitua puhelinkojua, joka on vielä ajatustakin viehättävämpi. Tyylikäs, vihreä koju on peräisin ”iloiselta 20-luvulta”, jolloin mallin suunnitteli kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer. Kojusta tulee mieleen hattupäinen neitokainen, jonka puvun uumalta laskeutuu pieni levenevä reunus ja sen alta lähtee pidempi pitsihelma. Tämä kaunotar sijaitsee Tampereen Käpylässä ja on ainakin toistaiseksi lajinsa ainoa nähtävillä oleva edustaja.

Jos siis tuntee tarvetta huolehtia toisesta, mutta ei halua olla kiinni vuorokauden ympäri, voi kiintymyksensä suunnata näinkin: voi adoptoida elottoman kohteen ja sillä tavoin samalla pitää sen ”elossa”.

Sano se sävelin

Vaaleaan kesäpukuun pukeutunut kiharapäinen nuori mies puhuu välillä muutaman lauseen ja sitten alkaa heiluttaa tahtipuikkoa ison orkesterin edessä. Oikeastaan olisin halunnut käyttää nuoren miehen tilalla sanaa pojankloppi. Vaikutelma tuntuu varsin ristiriitaiselta: miehen nuorisolle ominainen kielenkäyttö ja taikurimainen kyky saada eri instrumentit musiikilliseen lentoon eivät vain tunnu sopivan yhteen.

On selvää, että muutaman kuukauden kuluttua 30 vuotta täyttävä Santtu-Matias Rouvali on edennyt urallaan ammatillisen lahjakkuutensa, ei puhetaitonsa ansiosta. Hän on saanut konserttiyleisöt ihastumaan eläytymisellään. Näin on käynyt myös Tampereella, jonne hänet valittiin Tampere Filharmonian johtoon syksyllä 2013.

En itse ole klassisen musiikin asiantuntija enkä edes aktiivinen harrastaja, satunnainen kuulija vain. Silti korvaan särähtää, kun orkesterinjohtaja puhuu yleisölle musasta, Sibbestä ja ties mistä. Rouvali on varmasti saanut houkuteltua uusia kuulijoita konsertteihin, mutta iältään klassisen musiikin yleisö lienee edelleen enimmäkseen viidenkymmenen paremmalla puolella. Se on myös tottunut tyyliin sopivaan kielenkäyttöön. Ei Sibbekään automaattisesti puhuttele kiinnostuvaa kuulijaa, jos hän ei edes tiedä, että sillä tarkoitetaan  kansallissäveltäjäämme Sibeliusta. Meiltä unohtuu liian usein, että itselle päivänselvät asiat eivät ole päivänselviä kaikille.

Eilisiltainen ulkoilmakonsertti Tampere-talon edustalla oli toki puitteiltaan vapaamuotoisempi kuin sisätilan konsertti. Juhlaviin asuihin pukeutuneilta soittajilta Rouvali vaati kuitenkin yhtä lailla parasta tarjotakseen sen eteenpäin monituhatpäiselle yleisölle. Aina kun kapellimestari avasi suunsa, se aiheutti hyväntahtoista (mutta ei hyväksyvää?) hymyilyä lähelläni olleissa. Mutta hienoa, jos tälläkin kertaa ertyisesti nuorista, nurmikot täyttäneistä kuulijoista osa innostui laajentamaan musiikkimieltymyksiään klassiseen, koska se puikkoa heiluttava tyyppi on niin −−. Niin, täydennä itse.


PS. Jokaisen meistä on hyvä osata käyttää kielen eri rekistereitä tilanteen mukaan.

Alfabeettejä tai sitten diabeettejä

Koulujen alku ei ole vuosiin koskettanut minua kuin välillisesti. Muutama ystäväni otti aikoinaan askeleen, jota minä en harkinnut koskaan: ryhtyivät opettajiksi. Nyt sitten on pitkä leppoisa loma takana ja uusi kausi alussa.

Sitä helposti luulee, että opettajan homma on vain opettaa. Ystävieni kanssa emme juurikaan keskustele siitä, miten heidän tuntinsa luokassa sujuvat. Sen sijaan olen usein kuullut työhön kuuluvista ”luontaiseduista” enkä nyt tarkoita pitkiä lomia. Opettajan tulee puuttuva oppilaiden häiriköintiin ja yrittää selvittää monenlaisia ongelmia, joskus jopa muiden asiantuntijoiden kanssa. Lisäksi opettaja pitää yhteyttä vanhempiin. Kuulemastani olen päätellyt, että se jos mikä tuottaa opettajalla melkoista lisätyötä ja päänvaivaa.

TV-uutisissa kerrottiin joitakin viikkoja sitten Ylen tekemästä kyselystä, jossa vanhemmat saivat kertoa näkemyksiään koulun ja kodin yhteydenpitoon käytettävästä Wilma-järjestelmästä. Useita se ärsyttää tavalla tai toisella, mutta silti järjestelmä halutaan säilyttää. Vastauksista näkyy tietynlainen oma napa -näkökulma: vanhempia tietenkin kiinnostaa vain oma kullanmurunsa ja hänen hyvinvointinsa. Heille ei tule mieleen, että lapsen luokalla on iso liuta muita oppilaita, joiden asioita sama opettaja myös hoitaa. Näin ollen viestittely ja tapaamiset (myös niiden järjestely) vievät opettajan aikaa moninkertaisesti.

Ihan äkkiseltään en ymmärrä, miksi opettajan tehtäväksi jää esimerkiksi toimittaa mielenterveysongelmista kärsivä oppilas hoidon piiriin. Eikö se kuulu vanhempien vastuulle? Vai eivätkö vanhemmat näe tai halua nähdä lapsensa ongelmia? Niitäkin isiä ja äitejä on, jotka kieltäytyvät uskomasta opettajan koulussa kokemaa tilannetta, jos lapsi kertoo jotain muuta. Näinhän se menee elämässä usein muutenkin. Kun ei haluta myöntää, että on itse tehnyt jotain väärää, vieritetään syy toisen niskaan.

Kaikki oppilaat eivät tietenkään aiheuta ongelmia. Heistä ei tarvitse raportoida eikä kantaa huolta. Silti mainitun kyselyn vastauksissa toivottiin, että oppilaista annettaisiin myös myönteistä palautetta. Ehkä vanhempien kannattaisi sisäistää englantilainen sananlasku No news is good news ja suoda opettajille säästynyt aika.

Koulumaailman sivusta seuraaminen on kerta kerralta vain vahvistanut tekemäni päätöksen oikeellisuutta. Paitsi etten koskaan ole halunnut opettajaksi, tiedän myös, etten olisi pärjännyt siinä hommassa. Mielen muskeleita ystävilleni ja muille, jotka tämän ammatin ovat valinneet.

* Erityisopettajat on niin erityisiä, ettei niitä voi päästää tavallisten lasten kimppuun. (Jacob, 8)

* Ei koulussa oikeastaan niin tylsää ole, kunhan vain tekee eri asioita kuin opettaja käskee. (Nina, 7)

* Meidän täytyy opetella lukemaan, muutenhan meistä tulee alfabeettejä tai sitten diabeettejä. (Marius, 8)

Otteet ovat peräisin norjalaisen Unni Lindellin kokoamasta kirjasta     Krokotiilit eivät puhu suomea (Schildt 2007).