Ei mainoksia, kiitos

Jostain syystä vanha keittiöradioni on ruvennut omatoimisesti siirtymään kanavalta toiselle. Ehkä se yrittää vaikuttaa rutiineihini, jotka ovatkin varsin pinttyneitä: aina vain Radio Suomea. Tunnen sen tyylin vuosien takaa niin hyvin, että radion avatessani huomaan heti eron. Joskus kanava vaihtuu kesken kuulollaolon, enkä kiinnitä siihen huomiota, ennen kuin sieltä alkaa tulla mainoksia. Niille sanon ei kiitos.

Televisiomainokset taas ovat tunnetusti aikaa, jolloin ”käydään jääkaapilla”. Erityisen ikäviä ne ovat katkoessaan kiinnostavaa elokuvaa. Tuon tuosta joutuu ihmettelemään, keitä mahtavat olla tämänkin pätkän aikaan saaneet alan ammattilaiset. Miten he ovat mahtaneet saada työpaikkansa? Missä näkyy mainoksen luovuus, idea, vetovoima? Kuinka se on voinut saada mainoksen tilaajan hyväksynnän?

Helppo tietenkin arvostella, jos itsestä ei ole tekijäksi. Toisaalta mainoksethan tehdään nimenomaan kuluttajaa varten. Hänellä jos kellä on oikeus arvioida.

Yleensä saman mainoksen näkeminen kerran tai kahdesti riittää. Joskus vastaanottajaan vetoaakin jokin sivuseikka, esimerkiksi musiikki tai huumori, joka pitää mainoksen tuoreena pidempään. Vaikka olen kaikin puolin väärää kohderyhmää (en ole koira enkä sen paras ystävä), en pysty vieläkään nauramatta ohittamaan mainosta, jossa koirat hymyilevät leveästi hammaskivestä puhdistetuin valkoisin hampain. Idea on yksinkertainen ja toteutus kirjaimellisesti loistava.

Vaikka mainokset enimmäkseen ärsyttävät, tulivatpa ne televisiosta, radiosta tai ostoskeskuksen kaiuttimista, niin toisinaan niissä naurattaa myös tahaton huumori. Näin mainostavaa torikauppiasta kannattaisi jokaisen kalanystävän karttaa...

Lehdenlukijaa taas kummastuttaa ilmoitus, joka kehottaa: Varaa aika silmäläääkärille tai optikolle. Miksi hänen pitäisi ruveta muille aikaa varaamaan, itselleenhän hän sitä tarvitsee.

Omistajasta kassaneidiksi

Muistini mukaan S-ryhmän ruokaosastoilla osa tavallisista kassoista muutettiin niin sanotuiksi pikakassoiksi joskus viime vuonna. Koska itse en käytä niitä koskaan, mistään ei löydy asiaa vahvistavaa päiväkirjamerkintää Tänään kokeilin pikakassaa. Siksi olen vain sivusta seuraillut muiden asiakkaiden kassavalintoja.

Vaikka pikakassat ovat olleet käytössä jo varsin pitkään, niiden suosio ei näytä kummoiselta. Jonot syntyvät edelleen niille kassoille, joilla istuu ihminen tekemässä työn puolestamme. Hänelle myös maksetaan siitä. Silloin tällöin joku erkanee jonosta ja vaihtaa itsepalveluun. Silläkin puolella istuu ihminen, mutta hänen tehtävänsä on lähinnä seurata, että asiakas vilauttaa kaikki ostoksensa lukulaitteen ohi. No, varsinaisesti hän tietenkin opastaa apua tarvitsevaa. Mutta kun − yleensä opastettavia ei siis ole, ja hän istuu siinä aivan toimettomana. Kenties hieman hämillään nähdessään viereisen jonon, kuten äskettäin asioidessani S-marketissa.

Miten kauan kaupalla on varaa jatkaa tätä kokeilua? Ilmeinen ristiriitahan on, että toisilla kassoilla jonot kasvavat ja pikakassalla istuu toimeton työntekijä, koska asiakkaat eivät käytä sitä. Entä sitten, jos kaikki asiakkaat vaihtaisivatkin pikakassalle? Luultavasti maito ehtisi hapantua ostoskorissa, ennen kuin pääsisi siitä jonosta pois. Työnsä rutiinilla hoitavalta kassahenkilöltä työ sujuu toki nopeammin kuin yksittäisiltä asiakkailta.

Ainakaan minä en halua viedä kenenkään työpaikkaa ja elantoa tällä tavoin. Koko ajan vain keksitään keinoja vähentää työpaikkoja, vaikka pitäisi toimia nimenomaan päinvastoin. Pankit ovat jo heittäneet melkein kaikki työntekijänsä pihalle saatuaan asiakkaansa tekemään heille kuuluvat työt, ja siitä pitää asiakkaan useimmiten vielä maksaa. Maksammeko joskus erillistä kuukausimaksua myös siitä, että ruokakaupan ainoina kassaneiteinä toimimme me itse?

Kuva: Kauppatavaraa vuodelta 1934 Amurin työläismuseokorttelissa Tampereella

Adjektiiviähky

Noin kerran kuukaudessa minuun iskee adjektiiviähky. Se sujahtaa kevyesti postiluukusta ja käy raskaasti päälle. Kuin verenhimoinen hyttysparvi ähkyadjektiivit kiertävät pääni ympärillä ja inisevät korvassa.

Kädessäni on nimittäin kirjakerhon jäsenlehti. Jo sen nimeen mahtuu kaksi adjektiivia. Aiemmin lehden ärsyttävin, adjektiivin luonteisesti käytetty sana oli partisiippi rakastettu. Vaikutti siltä, että muunlaisia kirjailijoita ei olekaan kuin rakastettuja kirjailijoita. Nyttemmin sanan käyttö näyttäisi vähentyneen. Uusimmassa numerossa sen sijaan esitellään Kesän rakastettavimmat kirjat ja myös huimimmat jännärit. Se tarjoaa parasta kesälukemista ja parasta jännitystä, siis kerta kaikkiaan sykähdyttäviä lukuelämyksiä.

Tavallista paksummassa numerossa sivuja on 36, joten adjektiivit juhlivat oikein kunnolla. Melkein jokainen kirja tai muu tuote määritellään sanoin, jotka kuitenkin ilmaisevat lähinnä tekstin kirjoittajan mielipiteen. Eiväthän kaikki pidä samoja asioita häikäisevänä, rohkeana tai mestarillisena. Upeasta Puccini-matkakassista ollaan varmasti toistakin mieltä.

Onko todellakin tarpeellista kuorruttaa jokainen teos tai tuote kuvailevalla sanalla? Riemukas kuvaus, hurja pakoretki, kaunis lahjakirja, pieni suuri kirja, koskettava kertomus, kiehtova tarina, raikas kirja(!), loistelias ruokamatkakirja, täydellinen lahja, lämminhenkinen teos, täysiverinen rikosromaani, tiukkatahtinen trilleri, karmivan jännittävä rikosromaani, poikkeuksellisen tärkeä holocoust-todistus − alkaa jo päässä puristaa.

Hyytävä psykologinen trilleri vauraan, suljetun omakotiyhteisön painajaismaisista salaisuuksista

Mitä oleellista edellinen teksti menettää, jos siitä poistetaan adjektiivit hyytävä, suljettu ja painajaismainen? Sana trilleri hyytää jo itsessään, omakotiyhteisö viittaa rajalliseen ryhmään ja kokonaisuuden perusteella voi arvata, että salaisuudet ovat synkkiä.

Tämän kesänumeron kirja-alessa myydään pikemminkin adjektiiveja kuin kirjoja: koskettava, kiehtova, vaikuttava, mestarillinen, häikäisevä, tarkkanäköinen, nautittavan hyvin kirjoitettu, humoristinen, ajankohtainen, arvoituksellinen, koukuttava, huima, kiihkeä, intensiivinen, romanttinen, sykähdyttävä, salaperäinen, ainutlaatuinen, tiukkatahtinen, laadukas, realistinen, railakas, hersyvän runsas, lumoava, poikkeuksellisen tärkeä, surullisen kaunis, syvästi liikuttava, harvinaislaatuinen, kaunistelematon, kattava, muhkea, maagisen kaunis, käytännöllinen, ajaton, ihastuttava, nostalginen, vauhdikas, herkullinen, järisyttävä. Loputtomiin adjektiiveja, en ehdi kirjoittaa yhtä nopeasti kuin silmäni poimivat niitä.

Kirjakerhosta voi ostaa myös käyttö- ja lahjaesineitä, joita kuvaillaan muun muassa sanoin ruudullinen, hauska, teräksinen, kätevä, kukkakuvioinen, tehokas, helppo, tukeva, napakka, kaunis, pitkäikäinen, tyylikäs, kookas, karhea, tukeva, kaunis, upea, rakastettu, pitkä, laadukas, kirkas, trendikäs, herkkä, pieni, yksinkertaisen kaunis, monikäyttöinen, ihana, ylellinen, käytännöllinen, upea, sievä. 

Ihanat kesätuotteet tekevät mökkilomasta ylellisen. Käytännölliset tuotteet sopivat toki kaupunkikotiin ja -pihalle. Upeat Wirkkalan korvakorut vangitsevat katseen.

Sääliksi käy ihmistä, joka joutuu työkseen laatimaan tällaisia tekstejä. Hän todella uskoo siihen, että juuri adjektiivikuorrutus saa ihmiset ryntäämään ostoksille. Toisaalta hänkin varmaan joskus tuskastuu pyörittelemään samoja, tässä tapauksessa juuri kirjoihin soveltuvia kuvailusanoja. Kuluneet sanat ovat menettäneet merkityksensä niin, että joudun joka kerta miettimään, voinko sanoa jotain upeaksi tai koskettavaksi ilman, että se kuulostaa kirjakerhomaisen imelältä. Tai vain tyhjältä.