Miehet synnyttämässä

Ilman sarvia ja hampaita: Ponnistakaa, ponnistakaa! Vai onko ilonpilaaja, jos toivoo yhteiskuntaan sopua? Samallahan sekä media että kansa menettäisi meheviä jutunaiheita. Tai ehkä pahinta onkin menettää kasvonsa.


Ystävän naapuriin eksyi tämä kuonokas.

Paluu menneisyyteen

Äskettäin silmäni osuivat hätkähdyttävään otsikkoon Ylen verkkosivuilla: Tulevaisuudentutkija ennustaa paluuta menneisyyteen – 3D-tulostus tuo käsityöammatit takaisin. Menneisyys, tulostaminen käsityöammatti? Tutkijan esittämiin tulevaisuudennäkymiin ei kai ole sanan sanaa sanottavana, koska kehitys kehittyy ja tekniikka teknistyy, pidin siitä tai en. Saan silti ajatella toisin.

Tutkija kuitenkin perää ajattelutapojen muutosta: tulostaminen vaatii ”esimerkiksi kaupalta ja palveluilta sitä, että he alkavat miettiä, mitä he voivat oikeasti itse valmistaa. Ruokakauppa tämän osaa, kenkäkauppa ei”. Nyt täytyy myöntää, että jutun perusteella en ymmärtänyt, mitä ruokakaupassa siis tulostetaan. Olisiko tässä ostajana syytä tarkkailla sitä, tuleeko leipä leipomosta vai tulostimesta…?

”Kyllä tämä vie meidät takaisin kisälliaikaan, paitsi että työkalut ovat paljon kehittyneempiä”, iloitsee tutkija. Luultavasti olen onnettoman vanha sielu, mutta toivon, ettei koskaan keksitä neulepuikkoja, jotka laskevat silmukoita ja kerroksia sekä kertovat siinä sivussa kalorinkulutuksenkin.

TV1:n hieno ranskalaissarja Mittatilaustyönä on esitellyt jo monia eri käsityöammattien edustajia, jotka haluavat tehdä työtään käyttämällä perinteisiä tekniikoita ja välineitä. Eräs nuori mies ryhtyi tapetinpainajaksi ja herätti henkiin 1700-luvulla käytetyn laattapainantatekniikan. Taitavat jalkinevalmistajat taas tekevät huikean tyylikkäitä miestenkenkiä. Nahka-artesaanien tekemä pelilauta on päässyt kuuluisuuksien lahjalistalle. Kaikista tekijöistä on huokunut ylpeys oman käden jäljestä, vaikka itsensä elättäminen käsityöllä onkin usein kirjaimellisesti kovan työn takana.

Otan esimerkin itsestäni, joskin käsitöiden tekeminen on minulle vain harrastus, ei työ. Virkkasin peitteen sohvan virkaa toimittavan sängyn päälle. Kun sain peitteen valmiiksi, tulinkin siihen tulokseen, että voisin myydä sen, joten en ottanut sitä käyttöön. Sitten aloin tehdä laskelmia.

Sängynpeittoon tuli noin 350 moniväristä, 10 x 10 senttimetrin kokoista kuusikulmaista palasta. Todellisuudessa tein sitä harvakseltaan kaksi vuotta syksystä syksyyn, mutta tiivistettynä 8 tunnin työpäiviksi taukoineen laskeskelin, että peite olisi valmistunut suurin piirtein kuukaudessa tai hieman alle.

Millaista hintaa peitteestä sitten voisi pyytää? Käsityötä arvostetaan vielä ainakin nimellisesti, mutta kun tulee hinnasta puhe, arvostus muuttuu usein ihmettelyksi: mikä siinä oikein maksaa? Omassa työssäni materiaaliin (sekoitevillalanka) kului noin 150 euroa. Ostaja saattaa kuitenkin pitää jo 400 euron hintaista peitettä kalliina, mikä merkitsisi, että 250 euroa kuukauden työstä olisi hänen mielestään tarpeeksi. Arvostan työtäni enemmän, joten näillä palkoilla ei sängynpeittoyrittäjäksi kannata ryhtyä. 

Muuten käsillä tekeminen ei ole minulle eurojen tai työtuntien laskemista. Siinä jos missä voi tuntea iloa ja innostusta nimenomaan tekemisestä ja nähdä, miten työ edistyy. Ranskalainen tapetinpainaja käytti käsityön luonteesta ilmaisua ”käsien älykkyys”. No sehän sopii: ei kaikki äly sentään kännykässä asu. 


PS. Kuvan otti ystäväni Sirpa.

Aholan Jarkko

Voi Aholan Jarkko, minkä teit. Reilu puoli vuotta sitten en tiennyt sinusta mitään (enhän seuraa euroviisujakaan). Kun aloitit voittokulkusi televisiossa, muistin sentään nähneeni kasvosi joskus jossain. Et voittanut Tähdet, tähdet -kilpailua, mutta heti ensi esiintymiselläsi ja kerta kerralta sen jälkeen voitit täyden mielenkiintoni.

Hevitausta ja ulkoinen tunnusmerkkisi hiukset olisivat voineet jähmettää sinut yhden muotin laulajaksi. Nyt tiedän, että ne eivät ole estäneet sinua ennenkään, vaan olet antanut monipuolisuutesi kuulua jo ennen tv-ohjelmaa. Ruudussa pääsit myös näyttämään sen, niin että minäkin näin. Ja siis kuulin!

Jo vaille kolme kuukautta ensikohtaamisen jälkeen sain maksaa siitä kalliisti. Ennen maaliskuuta en koskaan ikinä milloinkaan olisi kuvitellut ostavani lippua hevilaulajan konserttiin. Hevillä et minua eilen Tampere-taloonkaan saanut, mutta, mutta… Pitäisikö tässä jotain tunnustaa? En myönnä enkä kiellä.

Yleisön joukossa en sattunut näkemään yhtään nahkaliiviä, sen sijaan viereeni sain kolme isomummoa. Kun tuli raskaampien kappaleiden vuoro, kuulin heidän huokailevan ihastuksesta ne tunnistaessaan. Lähimpänä minua istunut taisi olla suorastaan yläpilvessä.

Nämä isomummot varmaan nukahtavat alta aikayksikön, kun vanhusten virkistyshetkessä vedetään haitarilla Täysikuuta. Olenkin toisinaan miettinyt, missä ikäpolvessa se muutos tapahtuu. Loputtomiin ei istuta Rantakoivun alla kuuntelemassa Iltatuulen viestiä. Vielä silti tuskin on sekään aika, että keinutuolille antaa vauhdit Jarkko Aholan Missä miehet ratsastaa.

Asenne ratkaisee

Päivän Hesarissa työelämän tutkija Anu Järvensivu kirjoittaa:

Jos minulla olisi valta muuttaa maailmaa, yhteiskuntaa tai edes yhtä työpaikkaa, etsisin ensimmäiseksi leikkauslistalleni innostuksen tappajat. 

−− Toivon, että raivataan yhdessä tilaa innostumiselle ja vaalitaan sitä, sillä kyky innostumiseen on kalleimpia aarteitamme.

Päivän Aamulehti puolestaan näyttää, miten se innostus toimii. Äänekoskella sijaitsevaa Koiviston kyläkoulua uhkaa lakkautus, mutta oppilaat eivät jääneet toimettomina odottamaan vaan tekivät positiivisen taisteluvideon koulun säilymisen puolesta.  Tää on meille tärkeää, kylä kuolee ilman sydäntään.