Luottamus pelinappulana

Ensireaktio adjektiiviin täydellinen on olla valitsematta kirjaa, jonka joku päähenkilöistä esitellään sellaiseksi. Usein sillä tarkoitetaan nuorta, kaunista, työssään menestyvää ja onnellista perhe-elämää viettävää naista. Joskus mieskin voi olla täydellinen: komea, romanttinen, niin ikään menestyvä, perheelleen omistautunut ja loistava isä.

Myös yhdysvaltalaisen Karen Clevelandin esikoisromaanin Koko totuus (2018) etukannessa olevat sanat Täydellinen aviomies, täydellinen isä melkein saivat jättämään sen hyllyyn. Tosin niiden perässä on sentään epäilystä uumoileva kysymysmerkki. Kolmanneksi mies saattaa olla täydellinen valehtelija. Ainakin sen kysymysmerkki pitää otteessaan loppuun asti.

Kirjoittajasta annettujen tietojen mukaan hän on aiemmin työskennellyt terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa, ja myös hänen naispuolinen päähenkilönsä Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija Venäjä-yksikössä. Venäjä vaikuttaakin olevan toisena osapuolena valtaosassa valtioiden välisistä jännitteistä kertovassa fiktiossa, olipa kyse kirjallisuudesta tai elokuva- ja sarjateollisuudesta.

Vakoilun ja vastavakoilun maailma on siitä erityisen julma, että silloin voi tosissaan joutua kamppailemaan henkilökohtaisen sekä maataan ja työnantajaansa kohtaan tuntemansa lojaalisuuden välillä. Myös Miller joutuu kovan henkisen ristivedon paineeseen saatuaan tietää, että hänen ihanan täydelliseksi uskomansa aviomies Matt onkin jotain ihan muuta. Jokainen uusi käänne toisaalta vahvistaa tätä tietoa, toisaalta mies saa hänet aina vakuuttuneeksi takaisin puolelleen.

On tietenkin inhimillistä uskoa toisista hyvää ja luottaa ainakin kaikkein lähimpiin ihmisiin. Vanhempien mielestä ”muiden kakarat” kyllä voivat tehdä pahojaan vaan ei ”meidän lapset”. Kuinka usein jonkin henkirikoksen yhteydessä omaiset tai naapurit toteavatkaan, ettei tekijästä olisi koskaan uskonut sellaista.

Toisaalta yleistä luottamusta on jo pitkään koeteltu eri tavoin. Yhdeksi selvimmistä esimerkeistä käy Venäjä, joka on aivan itse saanut aikaan sen, että on liki mahdoton ottaa todesta mitään, mitä maan hallinto johtajaansa myöten sanoo. Paljon helpompi on valitettavasti ajatella, että siellä valehdellaan aina. Vaikkei sillä ole paljonkaan merkitystä, mitä yksittäinen tavallinen ihminen ajattelee, niin ei käy kateeksi niitä, joiden vastuulla on hoitaa valtioiden välisiä suhteita, kenties ilman vahvaa luottamusta toisen osapuolen sanaan.

Kaiken konkreettisen vakoilutoiminnan ja väistämättä mukaan tulevan kiristyksen sijasta ehkä kylmäävintä Clevelandin romaanissa onkin seurata sitä, miten taitavasti toisen luottamusta voi käyttää hyväksi ja ottaa sen valtaansa. Näinköhän maailma joutuu pian seuraamaan sivusta saman toteutuvan tosielämässä kyseisten valtioiden välillä, kun vähän hivellään valmiiksi itseriittoista egoa. Hämähäkki luultavasti kutoo jo verkkoaan ja vain odottaa saaliinsa tarttuvan siihen kiinni.

Cleveland päättää romaaninsa viimeistä vaille seuraavin sanoin: ”Hän katsoo, kuinka helikopteri katoaa jäljettömiin, ja yksi ainoa sana karkaa hänen huuliltaan kuiskauksena, kuin salaisuus: − −.” Jääköön se salaisuudeksi tässäkin.

Clevelandin romaani tuo mieleen erinomaisen ranskalaissarjan Le Bureau, vakoojaverkosto (Le Bureau des Légendes, 2015−2020). Sille olisi toivonut löytyvän sijaa liian monen samaa kaavaa toistavan dekkarin ja niiden lukuisten uusintakertojen rinnalla myös Suomen televisiossa. Siinä missä Cleveland keskittyy perheeseen ja muutaman päähenkilönsä väliseen kanssakäymiseen, Le Bureau kuvaa Ranskan ulkomaantiedustelun (DGSE) salaista vakoilutoimintaa monipuolisesti Syyriassa, Algeriassa, Iranissa ja Venäjällä. Sarjaa on Wikipedian mukaan pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana ranskalaissarjana.

Kuin puhuisi säästä tai ruuasta

”Luulen, etteivät vanhemmat tiedä, mitä he tekevät, kun antavat neljä-viisivuotiaan hiukan pelata puhelimella illalla. Lasten hyväksikäyttäjä on sillotrik Sjöbergin jo mukana makuuhuoneessa.”

Ote on Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen (10/2024) artikkelista Saalistajien saalistajat. Siinä kerrotaan ruotsalaisista Patrik Sjöbergistä ja Anna Nilssonista, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen paljastaa niitä, jotka verkossa houkuttelevat lapsia ja nuoria ja onnistuessaan käyttävät heitä eri tavoin seksuaalisesti hyväkseen.

Yleensä Nilsson esittää verkossa alaikäistä ja, jos viestienvaihto päätyy saalistajan tapaamisehdotukseen, Sjöberg ja Nilsson lähtevät paikalle kuvatakseen sinne saapuneen viestittelijän. Tarkoitusta varten he perustivat Dumpen-sivuston, jolle saalistajista kuvatut videot yleensä ladataan. Työpari kiertää maata ajaen keskimäärin 10 000 kilometriä kuukaudessa.

Itsekin nuoruudessaan hyväksikäytetty Sjöberg ryhtyi julkistamaan videoita, koska hänen mielestään media osoittaa selkärangattomuutta siinä, ettei julkaise kiinnisaatujen saalistajien nimiä eikä kuvia. Myös nykyinen laki suojelee hyväksikäyttäjiä siinä mielessä, että Sjöbergin ja Nilssonin paljastamia miehiä ei voi syyttää mistään, koska nämä eivät ole oikeasti jutelleet netissä lapsen vaan aikuisen kanssa.

”Useimmiten siellä olisi 45 minuutissa viisikymmentä miestä, jotka olisivat ottaneet yhteyttä tyttöön.” Tämäntyyppiset havainnot ovat tulleet tutuiksi Nilssonille, kun hän on esittänyt verkossa 12-vuotiasta tyttöä. Miehet voivat olla ammatiltaan ja iältään mitä tahansa, monet myös isiä samanikäisille lapsille ja nuorille, joiden hyväksikäytöstä he saattavat puhua ”aivan kuin me muut puhumme säästä tai ruuasta”. Kiinni jäätyään he sitten anelevat, että asia pidettäisiin salassa heidän oman perheensä takia.

Artikkelia lukiessa ei voi olla miettimättä myös sitä, millaiseen ajatusmaailmaan 12−14-vuotiaat ja jopa nuoremmat tytöt ja pojat oikein ovat kasvaneet ja kasvamassa. Mikä saa senikäiset ylipäänsä kiinnostumaan viestittelystä ihmisten kanssa, jotka eivät mitenkään salaa aikeitaan ja halujaan? Artikkelissa ei anneta sanatarkkoja esimerkkejä viestien sisällöistä, mutta mitä ilmeisimmin ne saavat saalistajat vastauksissaan kertomaan omista mieltymyksistään hyvinkin selväsanaisesti. Onko siis nuorten luetun ymmärtäminen jo niin huonolla tolalla, etteivät he muka lainkaan tiedä, mihin heitä ollaan houkuttelemassa esimerkiksi yhdellä siiderillä?

Saalistajien kohteille ei ole kaiketi olemassa alaikärajaa. Jopa pikkulasten äidit saattavat tarjota lapsiaan ”käytettäväksi”. Artikkelissa mainituista saalistajista erittäin selkeästi toiveensa toi julki mies, joka suunnitteli lapsen raiskausta yhdessä tämän äidin kanssa tai toinen, joka oli kiinnostunut yksinhuoltajaäidin 3-vuotiaasta tyttärestä. Lisäksi hän oli lähdössä Thaimaahan toteuttamaan vastaavanlaisia aikeitaan ja kertoi lähettävänsä sieltä kuvia tekemisistään.

Yhteiskunnalla on tietenkin oma osuutensa kaikessa kehityksessä. Joskus tuntuu siltä, että seksiä ja seksuaalisuutta yritetään tuoda joka asiaan. Uutistenkin odotetaan olevan aiheiltaan mediaseksikkäitä, muuten ne eivät kiinnosta.

Aikojen kuluessa ja kehityksen kehittyessä käy yleensä niin, että jokin ensin harvinainen ilmiö vähitellen yleistyy ja saa aina enemmän myötämielisiä puolelleen, kunnes sille (huumeiden tavoin) aletaan vaatia laillista asemaa. Voiko todella, todella olla mahdollista, että myös pedofiilien unelma vielä joskus tulevaisuudessa toteutuu?

 

Hapertuvatko tulevaisuuden toivot ennen aikojaan?

Opintonsa päättäneille osoitetuissa juhlapuheissa on ollut tapana julistaa, kuinka nuorissa on tulevaisuutemme toivo. Pikkuhiljaa moinen näkemys on alkanut hieman epäilyttää.

Suuret yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat usein varsin hitaasti, minkä vuoksi niitä ei osata ajoissa ottaa tarpeeksi vakavasti. Puhutaan poikkeus- tai yksittäistapauksista, pienistä ongelmanuorten ryhmistä tai sivupoluille joutuneista. Kaava vaikuttaisi olevan sama kuin ilmaston muuttumisen ymmärtämisessä ja myöntämisessä: ei oteta todesta, ennen kuin kunnolla rysähtää. Jos silloinkaan.

Vaikkei rysähdys tapahtuisikaan lähivuosikymmenten aikana, kehitys huonompaan suuntaan näyttää jatkuvan vääjäämättömästi, kun ajatellaan ihmistä ja hänen rooliaan yhteiskunnassa. Tässä ja nyt elävän katse ei välttämättä yllä kovin pitkälle, ja hän voikin huolettomasti todeta, ettei se haudassa ole enää hänen murheensa.

Kun jo nyt osa nuoresta sukupolvesta ei vapaaehtoisesti liiku, ei lue kirjoja eikä kirjoita, voi hyvin olettaa, että seuraava sukupolvi oppii saamastaan mallista eikä tee sitäkään vähää. Joukot vain kasvavat, eivät pienene. Koulussa tarvitaan jo erillistä valmentajaa saamaan oppilaat liikkeelle, ja jos ei koko kirjan lukeminen innosta, tiivistelmäkin riittää. Mikäli ei jaksa keskittyä kirjasta tehtyyn elokuvaan, jos sitten sentään esittelypätkään.

Varsin huvittavaa olikin vuosi, pari sitten lukea jostain haastattelusta, miten joku (?, harmillisesti lähde ei tallella) kommentoi tulevaisuuden digimaailman näkymiä: Koska sen myötä katoaa suuri osa työpaikoista ja ammateista, ihmiset voivat käyttää suuresti lisääntyneen vapaa-aikansa ryhtymällä vaikka kirjoittamaan kirjoja?! Millä taidoilla ja miksi, jos ei kukaan enää lue niitä?

Nuorilla saattaa kyllä olla liikunnallisia omanikäisiä esikuvia, joiden viesti uppoaa heihin: isoimpiinkin kisoihin mennään ”pitämään hauskaa”. Urheilupomoilta − ja ennen kaikkea kansalta − vaaditaankin ilmeisesti asennemuutosta, sitä esiolympolaista ajatusta, että tärkeintä on osallistuminen, ei voitto eivätkä mitalit. Toisia varmasti miellyttäisi, muttei taida kuitenkaan sopia huippu-urheilun lähtökohdaksi.

Asiahan ei koske vain lapsia ja nuoria, vaan jo myös moni aikuinen viettää elämänsä sohvalla. Puhelin ja television tyhjäpäisimmätkin viihdeohjelmat pitävät huolen, että siinä myös pysytään.

On yhä vaikea keksiä tarpeeksi painavaa syytä tai tarvetta liittyä siihen runsaaseen joukkoon, joka aina ja kaikkialla päät kumarassa peukalo heiluen syventyy ”hartaudenharjoitukseensa”. Elämä on paitsi mahdollista myös huomattavasti vapaampaa ilman jokahetkistä riippuvuutta älypuhelimesta.

Yhä useammin viihdykettä haetaan myös huumeista. Joidenkin usko omaan kykyyn hallita käyttöään ilman riippuvuuden ansaa lienee luja. Tehdään siis olo sohvalla entistä mukavammaksi: Tarjolla nikotiinipusseja ja kannabista ”kevyeen” käyttöön. Vielä kun kotiovelle saa kuin tarjottimella vettä vahvempaa juotavaa, niin kyllä kelpaa. Oppiipahan samalla hienoille eurooppalaisille juomatavoille, kun näin opetetaan.

Siinä vasta pelottava lisä tulevaisuudenkuvaan: Jopa maan ja kansalaisten asioista vastaavat saattaisivat päättää kaikesta aivot pöhnässä. Tai mihin oikeastaan enää tarvittaisiin heidänkään aivojaan − kaikkivoipa tekoäly varmasti osaa hoitaa valtionkin asiat näppärämmin.

On suorastaan hämmästyttävää, että halutaan peräti lain voimalla varmistaa mahdollisuus kansalaisten terveyden heikentymiseen mieluummin kuin sen kohentamiseen. Siinä ei paljon paina, että mielenterveys- ja huumeongelmat (mistään tavallisemmasta puhumattakaan) ovat kasvaneet mittaviksi jo ennestään.

Joten se tulevaisuus, jonne ei vielä haluta katsoa, on silti seurausta myös tässä ajassa tehtävistä päätöksistä ja niiden myötä tapahtuvista muutoksista. Moni nyt huonompaa kehitystä näyttävä käyrä jatkaa laskuaan eikä siitä nousee.

Ketkä siis vastaavat juhlapuheiden huutoon tulevaisuuden toivosta? Tuskin ne nuoret, jotka jäävät loppuiäkseen kiertämään kehää itsensä ympärillä, pää sekaisin tai ei. Paljon todennäköisemmin ne, jotka ymmärtävät muuttuvan ympäristön vakavat seuraukset kaikkien elämään ja keskittyvät toimimaan yhteisen tavoitteen puolesta. 

Ratkaiseva kysymys kuuluu: kumpi on voittava joukko?