torstai 17. lokakuuta 2024

Hapertuvatko tulevaisuuden toivot ennen aikojaan?

Opintonsa päättäneille osoitetuissa juhlapuheissa on ollut tapana julistaa, kuinka nuorissa on tulevaisuutemme toivo. Pikkuhiljaa moinen näkemys on alkanut hieman epäilyttää.

Suuret yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat usein varsin hitaasti, minkä vuoksi niitä ei osata ajoissa ottaa tarpeeksi vakavasti. Puhutaan poikkeus- tai yksittäistapauksista, pienistä ongelmanuorten ryhmistä tai sivupoluille joutuneista. Kaava vaikuttaisi olevan sama kuin ilmaston muuttumisen ymmärtämisessä ja myöntämisessä: ei oteta todesta, ennen kuin kunnolla rysähtää. Jos silloinkaan.

Vaikkei rysähdys tapahtuisikaan lähivuosikymmenten aikana, kehitys huonompaan suuntaan näyttää jatkuvan vääjäämättömästi, kun ajatellaan ihmistä ja hänen rooliaan yhteiskunnassa. Tässä ja nyt elävän katse ei välttämättä yllä kovin pitkälle, ja hän voikin huolettomasti todeta, ettei se haudassa ole enää hänen murheensa.

Kun jo nyt osa nuoresta sukupolvesta ei vapaaehtoisesti liiku, ei lue kirjoja eikä kirjoita, voi hyvin olettaa, että seuraava sukupolvi oppii saamastaan mallista eikä tee sitäkään vähää. Joukot vain kasvavat, eivät pienene. Koulussa tarvitaan jo erillistä valmentajaa saamaan oppilaat liikkeelle, ja jos ei koko kirjan lukeminen innosta, tiivistelmäkin riittää. Mikäli ei jaksa keskittyä kirjasta tehtyyn elokuvaan, jos sitten sentään esittelypätkään.

Varsin huvittavaa olikin vuosi, pari sitten lukea jostain haastattelusta, miten joku (?, harmillisesti lähde ei tallella) kommentoi tulevaisuuden digimaailman näkymiä: Koska sen myötä katoaa suuri osa työpaikoista ja ammateista, ihmiset voivat käyttää suuresti lisääntyneen vapaa-aikansa ryhtymällä vaikka kirjoittamaan kirjoja?! Millä taidoilla ja miksi, jos ei kukaan enää lue niitä?

Nuorilla saattaa kyllä olla liikunnallisia omanikäisiä esikuvia, joiden viesti uppoaa heihin: isoimpiinkin kisoihin mennään ”pitämään hauskaa”. Urheilupomoilta − ja ennen kaikkea kansalta − vaaditaankin ilmeisesti asennemuutosta, sitä esiolympolaista ajatusta, että tärkeintä on osallistuminen, ei voitto eivätkä mitalit. Toisia varmasti miellyttäisi, muttei taida kuitenkaan sopia huippu-urheilun lähtökohdaksi.

Asiahan ei koske vain lapsia ja nuoria, vaan jo myös moni aikuinen viettää elämänsä sohvalla. Puhelin ja television tyhjäpäisimmätkin viihdeohjelmat pitävät huolen, että siinä myös pysytään.

On yhä vaikea keksiä tarpeeksi painavaa syytä tai tarvetta liittyä siihen runsaaseen joukkoon, joka aina ja kaikkialla päät kumarassa peukalo heiluen syventyy ”hartaudenharjoitukseensa”. Elämä on paitsi mahdollista myös huomattavasti vapaampaa ilman jokahetkistä riippuvuutta älypuhelimesta.

Yhä useammin viihdykettä haetaan myös huumeista. Joidenkin usko omaan kykyyn hallita käyttöään ilman riippuvuuden ansaa lienee luja. Tehdään siis olo sohvalla entistä mukavammaksi: Tarjolla nikotiinipusseja ja kannabista ”kevyeen” käyttöön. Vielä kun kotiovelle saa kuin tarjottimella vettä vahvempaa juotavaa, niin kyllä kelpaa. Oppiipahan samalla hienoille eurooppalaisille juomatavoille, kun näin opetetaan.

Siinä vasta pelottava lisä tulevaisuudenkuvaan: Jopa maan ja kansalaisten asioista vastaavat saattaisivat päättää kaikesta aivot pöhnässä. Tai mihin oikeastaan enää tarvittaisiin heidänkään aivojaan − kaikkivoipa tekoäly varmasti osaa hoitaa valtionkin asiat näppärämmin.

On suorastaan hämmästyttävää, että halutaan peräti lain voimalla varmistaa mahdollisuus kansalaisten terveyden heikentymiseen mieluummin kuin sen kohentamiseen. Siinä ei paljon paina, että mielenterveys- ja huumeongelmat (mistään tavallisemmasta puhumattakaan) ovat kasvaneet mittaviksi jo ennestään.

Joten se tulevaisuus, jonne ei vielä haluta katsoa, on silti seurausta myös tässä ajassa tehtävistä päätöksistä ja niiden myötä tapahtuvista muutoksista. Moni nyt huonompaa kehitystä näyttävä käyrä jatkaa laskuaan eikä siitä nousee.

Ketkä siis vastaavat juhlapuheiden huutoon tulevaisuuden toivosta? Tuskin ne nuoret, jotka jäävät loppuiäkseen kiertämään kehää itsensä ympärillä, pää sekaisin tai ei. Paljon todennäköisemmin ne, jotka ymmärtävät muuttuvan ympäristön vakavat seuraukset kaikkien elämään ja keskittyvät toimimaan yhteisen tavoitteen puolesta. 

Ratkaiseva kysymys kuuluu: kumpi on voittava joukko?