Kurkistus aikain taa

Historiankirjoista matkailusarjoihin muistetaan kirkkain silmin muistuttaa, että demokratian kehto keinui alun perin Kreikassa. Pienistä kaupunkivaltioista tunnetuin oli Ateena. Sitten kuitenkin tulee se kuuluisa mutta: mutta demokratia ei koskenut ”puolta valtakuntaa” eli naisia. Kyseessä onkin siis oikeastaan vain katseen samentava puolitotuus, joka esitetään myös kirjassa Euroopan lyhin historia (2009, suom. 2017).

Australian mantereelta Eurooppaa on tarkastellut John Hirst (1942−2016), joka opetti historiaa Melbournen La Trobe ‑yliopistossa ja kirjoitti enimmäkseen oman maansa historiasta. Euroopan historiaa tutkiva teos pohjautuu hänen pitämäänsä perehdyttävään luentosarjaan ja eri lähteisiin. Niistä hän nostaa esiin erityisesti tanskalaisen Patricia Cronen suppean teoksen Pre-Industrial Societies ja siitä kappaleen nimeltä The Oddity of Europe (Euroopan merkillisyys).

Muinainen Kreikka ei saa kunniaa vain ensimmäisestä demokratiasta: sieltä lähtöisin ovat myös filosofia, taide, lääketiede ja poliittinen ajattelumme. Hirstin Cronelta lainaaman jaottelun mukaan Kreikan ja Rooman kulttuuri, kristinusko ja germaanisotureiden tuoma kulttuuri muodostivat alkuvaiheen eurooppalaisen sivilisaation. Kirjan alussa hän keskittyy näiden kolmen välisiin yhteyksiin.

Euroopan historian voi sanoa olleen melkoista sekamelskaa ammoisista Rooman valtakunnan ajoista alkaen. Hyökkäyksiä, valloituksia ja valtataisteluita. Laajimmillaan valtakuntaan kuuluivat Ranska, Italia, Espanja, Kreikka siirtomaineen, Englanti, Turkki, jopa Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka − siis monenmoista ja yllättävääkin sakkia. Euroopan unioniin oli vielä pitkääkin pidempi matka.

Jossain vaiheessa Rooman valtakunnassa puhuttiin kahta valtakieltä, lännessä latinaa ja idässä kreikkaa. Moni paikalliskieli katosi kolmen, neljän vuosisadan kuluessa. Toisaalta latinaakaan ei puhuttu joka paikassa samalla tavoin. Kun Rooma hajosi, latinasta kehittyikin taas useita eri kieliä, ns. romaaniset kielet (espanja, portugali, ranska, italia, romania).

Kävi esimerkiksi niin, että alun perin suomen sijataivutusta muistuttava ja ilman määräistä artikkelia käytetty latina muuttui kansan suussa toisenlaiseksi: jos sääntöjä ei ihan ymmärretty, sanat jätettiin taivuttamatta, ja kun haluttiin korostaa jotain asiaa (Haluan tuon omenan), käytettiin sen osoittamiseen sanoja illa (feminiini) tai ille (maskuliini). Ilmeisesti oli helpompi tietää perunan tai kynän sukupuoli kuin taivuttaa. Illa ja ille lyhenivät määräisiksi artikkeleiksi ranskassa muotoon la ja le, espanjassa muotoon la ja el sekä italiassa muotoon la ja il. Tulee mieleen tapauksia, joissa suomen kieleen yritetään väen väkisin tuoda englannin määräistä artikkelia the.

Oliko taivutuksen syytä, ettei latinasta kehittynyt nykymaailman käyttökieltä kuten englannista? Vaikka latina on sittemmin julistettu kuolleeksi kieleksi, tähän ”harvinaisen pirteään vainajaan” voi törmätä vaikkapa Carl von Linnén kehittämässä kasvienluokittelujärjestelmässä, lääkärikäynnillä, katolisessa kirkossa tai erilaisissa tilanteissa käytetyissä sananlaskuissa. Esimerkiksi Inter arma silent leges. Lait vaikenevat aseiden välissä. (Cicero)

Kaikesta älyllisyydestä ja hyvästä huolimatta, mitä Kreikka antoi muulle Euroopalle, ne eivät ole onnistuneet lopettamaan sotimista. Jälleen on jo vakiintuneet rajansa saaneiden maiden joukossa häirikkö, joka haluaa uudistaa karttaa mieleisekseen.

Viitatessaan 1930−40-luvun Saksaan Hirst kirjoittaa: ”Jos nationalismi edisti sotaa, teollistuminen teki sodasta pahemman.” Sillä hän tarkoittaa aseteollisuutta, jossa jo ennen autoa oli siirrytty sarjatuotantoon. Näin siis pystyttiin tuottamaan isompia ja tuhovoimaisempia aseita aiempaa enemmän ja nopeammin. Viime aikoina on lähes päivittäin nähty viestimissä, että tuotekehitys on vain jatkunut, nyt myös pienemmän mutta silti tuhoavan aseistuksen suuntaan.

Yleisemmin teollistuminen oli vaikuttanut Hirstin mukaan siihen, että ”Euroopassa oli siirrytty uuteen mittakaavaan: joukkotuotantoon, joukkoyhteiskuntaan, joukkoteurastukseen”. Holokaustin äärellä sanoja ei löydy.

Vaikka Hirstin teos käykin nimensä mukaisesti Euroopan historiaa läpi varsin lyhyesti, ei ole pahitteeksi muistutella mieleen välillä jotain muutakin kuin ”suurta ja mahtavaa”.

Ajattelua vieraalla päällä

Jos uutuuskirjoja ei yleensä tule luettua tuoreeltaan, ei niistä kirjoitettuja, mahdollisesti silmäiltyjä arvioitakaan enää myöhemmin muista. Kirjaston hyllyillä odottaakin monta tuntematonta maailmaa, joista valita, eikä valinta ole yleensä helppoa. Onhan ”lukeminen ajattelua vieraalla päällä oman asemesta” Arthur Schopenhauerin (1788−1860) mukaan.

Niinpä jos etsiessään sopivaa luettavaa ei ennalta tiedä kirjasta (tai kirjailijasta) mitään, ensimmäiseksi usein kiinnittää huomiota teoksen ulkoisiin mittoihin. Kirjan sivumäärällä on merkitystä suuntaan että toiseen. Ohut ja paksu edustavat kirjallisuuden selvimmin näkyviä äärilaitoja.

Laiskempi lukija miettii, miten helpoimmalla pääsee, ja valitsee ohuen. Luultavasti monelle koululaiselle vapaavalintainen kirja merkitsee nimenomaan tätä. Se taas, jolle lukeminen on elämäntapa, kuin päivittäinen leipä, saattaa samasta syystä jopa hylätä kovin ohuen kirjan. Sehän on kuin suupala ennen kunnon ateriaa − kannattaisiko siis ennemmin siirtyä suoraan runsaampaan tarjoiluun?

Ohuuden perusteella on kirjoja tosiaan jäänyt hyllyyn, mutta sitten tulee se kerta, ettei jää. Kun sama teos on uteliaisuutta herättävästi pantu esille moneen paikkaan, sen täytyy kirjastoihmisen mielestä olla jotenkin merkittävä. Tällaisena kertana mukaan lähti tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin Agathe (2020), jossa hän piirtää puhuttelevia tuokiokuvia päähenkilöstään, elämänvireensä kadottaneesta psykiatrista. Pieni helmi vai timantti, kirjallinen jalokivi kuitenkin.

Jotkut taas eivät voi kuvitellakaan tarttuvansa paksuun, monisatasivuiseen kirjaan: kuka sellaiseen jaksaa keskittyä saati tuhlata aikaa? Yli 600-sivuista opusta lukiessa voi käydä niin, että punainen lanka välillä katkeaa tai ainakin katoaa näkyvistä, jos juoni poukkoilee siellä, täällä ja tuolla, kuten vaikka amerikkalaisella John Irvingillä. Kauan sitten romaanin Ystäväni Owen Meany (1989) loppu teki valtaisan vaikutuksen osoittaessaan, ettei lanka sittenkään ollut katkennut.

Hieman ristiriitaisia ajatuksia aiheuttaa kirjallisuudenlaji, joka näyttäisi innostavan monia kirjoittajia. Ovatko tunnetusta historiallisesta henkilöstä kirjoitetut, kirjailijan mielikuvituksessa muokkautuneet romaanit kenties tulevaisuuden elämäkertoja? Tällaiset romaanit vievät lukijan helposti mennessään eikä ihme, koska niitä ei yleensä kuormita elämäkertoihin kuuluva pikkutarkkuus, minkä vuoksi niitä on helpompi ja miellyttävämpi lukea. Lukijan tulee silti aina muistaa − niin vaikeaa kuin se usein onkin − että kyse on osittain fiktiosta.

Esimerkiksi yhdysvaltalainen Marie Benedict (oikealta nimeltään Heather Benedict Terrell) luo romaanissaan Lady Churchill (2022) kuuluisan pääministerin vaimosta kuvan, jonka perusteella kaiken takana todellakin oli nainen. Ilman Clementinea ei olisi ollut sitä Winstonia, jota Wikipedian mukaan pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä.

Toisinaan kirjailija on hyvinkin vapaa kehittelemään tarinaa todellisesta ihmisestä. Romaanissa Tulirinta (2020) Anna Kortelainen kertoo Erikistä (1888−1910), Ellan (o.s. de la Chapelle) ja taiteilija Albert Edelfeltin ainoasta lapsesta, josta ei ole saatavissa paljoakaan elämäkertatietoja. Tarinan Erik tuntee niin isän kuuluisuuden kuin vanhempien etäisten välien painavan raskaasti harteitaan.

”Kun isä ei ollut paikalla, äiti oli tyhjän avioliiton marttyyri. Silloin vaaleat silkkitapetit tummuivat sitä mukaa kuin seinät kaatuivat päälle. Jos isä oli kotona, äiti oli raivoisa ja itkuinen. Silloin asunnon huonekorkeus laski pari metriä ja ikkunanpokat turposivat niin, ettei sisälle voinut päästää raitista ilmaa.”

Toisin kuin Churchillien liitossa kansallistaiteilijan uraa ja menestystä siis tuskin inspiroi ainakaan oma vaimo.

Kun toukokuussa tarttuu kirjaan, jonka nimi Linnan juhlat (2015) viittaa noin puolen vuoden päähän, ei yhtään tiedä, millaiseen kyytiin siinä joutuu. Jotain voi tietysti arvailla lajista, jos on sattunut lukemaan tekijän kolumneja. Roope Lipastin päähenkilöä Hannua vie myönteisyyden varjolla kuin pässiä narussa hänelle persoonan treenariksi änkeytynyt Mikko:

”Kun ilmassa on positiivisuutta, kaikki kukoistaa. Viljantähkätkin paisuvat. Ei siinä mitään geenimuuntelua tarvita vaan myönteisiä ajatuksia. Jos jokainen Suomen maanviljelijä viettäisi vaikka puolet jokaisesta maanantaista pellonlaidalla miettimässä jotain kivaa sen sijaan, että marisee tukipolitiikasta, Suomesta tulisi Euroopan vilja-aitta. Ja tää on fakta.”

Ajankohtainen vinkki varteenotettavaksi.