Virheet on keksitty,
jotta ne jäisivät mieleen. Suorat tornit unohtuvat, mutta kaikki muistavat
Pisan kaltevan tornin. Kari Hotakainen
Vuosien ajan Matti Nykänen on päässyt otsikoihin milloin avioerojensa, milloin törttöilyjensä takia. Kuka enää muistaa hänet suurena mäkihyppääjänä, joka voitti urallaan muun muassa viisi olympiamitalia (kolme henkilökohtaista kultaa sekä yhden joukkuekultamitalin) ja lukuisia maailmanmestaruusmitaleja. Kovin moni muu suomalaisurheilija ei omassa lajissaan ole yltänyt samaan. Nykäsen aika oli siis mannaa menestystä janoavalle urheilukansalle.
Viime vuonna maailmanlaajuiseksi levinnyt ahdistelun vastainen kampanja nosti esille pitkään pinnan alla muhineen asian. Nähtäväksi jää, leimataanko kaikki ahdistelusta syytetyt tästä lähtien pelkiksi törkyläjiksi, oli heidän elämänuransa millainen tahansa. Jotain viitettä siihen suuntaan on antanut näyttelijä Kevin Spaceyn tapaus. Hänet jo pyyhittiin pois yhdestä elokuvasta ja korvattiin toisella näyttelijällä, ja toinen elokuva jätettiin julkaisematta kokonaan (Helsingin Sanomat 11.1.2018).
Syytöksistä ja leimasta huolimatta Spacey on lahjakas näyttelijä, jolla on takanaan menestyksekäs ura ja monta erinomaista roolisuoritusta. Joutuvatko ne kaikki nyt roskiin tai kiellettyjen elokuvien listalle? Ehkä vain otetaan tavaksi mainita ohjelmatiedoissa tämä viimeisin käänne hänen elämässään.
Kaikissa meissä on enemmän kuin yksi puoli. Tuskinpa myöskään ahdistelun kohteeksi joutuneet, niin ikään lahjakkaat näyttelijät tai muut haluavat, että heidät muistetaan pelkästään tästä asiasta.
Elokuussa 2017 Yhdysvalloissa tennesseeläinen elokuvateatteri päätti lopettaa legendaarisen Tuulen viemää -elokuvan (1939) esittämisen 34 vuoden jälkeen. Margaret Mitchellin romaaniin perustuvan elokuvan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaan (1861–1865), jossa keskeinen kiistanaihe oli etelävaltioiden suosima orjuus.
Kyseinen teatteri oli saanut valituksia, joiden mukaan elokuva on ”racially insensitive”. Valitusten tekijöitä voi ymmärtää siinä mielessä, että Yhdysvalloissa mustaihoisia saatetaan kohdella edelleen aivan toisin kuin valkoihoisia. Esimerkiksi poliisien toiminta on usein tyrmistyttävää: ihminen voi tulla ammutuksi kadulle tai autoonsa pelkästään sen takia, että on musta ja siksi epäilyttävä.
Ei historiaa kuitenkaan kieltämällä muuteta toiseksi.
Mitä tästä kaikesta vielä seuraa? Voiko Spaceyn ja Tuulen viemää -elokuvan hyllyttäminen johtaa alalla laajempaankin ”puhdistusoperaatioon”?
Vuosien ajan Matti Nykänen on päässyt otsikoihin milloin avioerojensa, milloin törttöilyjensä takia. Kuka enää muistaa hänet suurena mäkihyppääjänä, joka voitti urallaan muun muassa viisi olympiamitalia (kolme henkilökohtaista kultaa sekä yhden joukkuekultamitalin) ja lukuisia maailmanmestaruusmitaleja. Kovin moni muu suomalaisurheilija ei omassa lajissaan ole yltänyt samaan. Nykäsen aika oli siis mannaa menestystä janoavalle urheilukansalle.
Viime vuonna maailmanlaajuiseksi levinnyt ahdistelun vastainen kampanja nosti esille pitkään pinnan alla muhineen asian. Nähtäväksi jää, leimataanko kaikki ahdistelusta syytetyt tästä lähtien pelkiksi törkyläjiksi, oli heidän elämänuransa millainen tahansa. Jotain viitettä siihen suuntaan on antanut näyttelijä Kevin Spaceyn tapaus. Hänet jo pyyhittiin pois yhdestä elokuvasta ja korvattiin toisella näyttelijällä, ja toinen elokuva jätettiin julkaisematta kokonaan (Helsingin Sanomat 11.1.2018).
Syytöksistä ja leimasta huolimatta Spacey on lahjakas näyttelijä, jolla on takanaan menestyksekäs ura ja monta erinomaista roolisuoritusta. Joutuvatko ne kaikki nyt roskiin tai kiellettyjen elokuvien listalle? Ehkä vain otetaan tavaksi mainita ohjelmatiedoissa tämä viimeisin käänne hänen elämässään.
Kaikissa meissä on enemmän kuin yksi puoli. Tuskinpa myöskään ahdistelun kohteeksi joutuneet, niin ikään lahjakkaat näyttelijät tai muut haluavat, että heidät muistetaan pelkästään tästä asiasta.
Elokuussa 2017 Yhdysvalloissa tennesseeläinen elokuvateatteri päätti lopettaa legendaarisen Tuulen viemää -elokuvan (1939) esittämisen 34 vuoden jälkeen. Margaret Mitchellin romaaniin perustuvan elokuvan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaan (1861–1865), jossa keskeinen kiistanaihe oli etelävaltioiden suosima orjuus.
Kyseinen teatteri oli saanut valituksia, joiden mukaan elokuva on ”racially insensitive”. Valitusten tekijöitä voi ymmärtää siinä mielessä, että Yhdysvalloissa mustaihoisia saatetaan kohdella edelleen aivan toisin kuin valkoihoisia. Esimerkiksi poliisien toiminta on usein tyrmistyttävää: ihminen voi tulla ammutuksi kadulle tai autoonsa pelkästään sen takia, että on musta ja siksi epäilyttävä.
Ei historiaa kuitenkaan kieltämällä muuteta toiseksi.
Mitä tästä kaikesta vielä seuraa? Voiko Spaceyn ja Tuulen viemää -elokuvan hyllyttäminen johtaa alalla laajempaankin ”puhdistusoperaatioon”?
