Mato korvassa

Valtava tumma pilvi kieppuu taivaalla kuvittamassa Hollow Talk -musiikkivideota. Toisin kuin ensin luulee, miljoonien hyönteisten sijaan yhteen on kerääntynyt tuhansia lintuja. Kuten videon kuvaajakin toteaa, synkän eläväinen pilvi sopii hyvin musiikin tunnelmaan.

Mahtoiko Choir of Young Believers aavistaa, millainen täysosuma kappaleesta tulisi? Silta-rikossarjan myötä se nousi heti unohtumattomien tunnusmusiikkien listan kärkisijoille. Sen ylittää parin nuotin mitalla vain Twin Peaksin tunnusmusiikki, joka on Angelo Badalamentin säveltämä, yhtä tummasävyinen kuin Hollow Talk. Vaikka Twin Peaks toisella kaudellaan loppua kohti edetessään muuttui liian oudoksi seurata ja kolmaskin jäi katsomatta, mikään ei voi viedä musiikin tehoa ja tenhoa.

Vai ylittääkö sittenkään? Tarkemmin kuunnellen vaihdan järjestystä, sillä Hollow Talkin särmikäs tummuus kiehtoo vielä enemmän. Videon tempoileva lintuparvi tuo mieleen jonkin tai jonkun, joka epätoivoisesti pyristelee irti verkosta päästäkseen vapauteen.

Ilmeisesti kappaleiden melankolia ei viehätä vain siihen taipuvaisia ihmisiä vaan on osunut monen muunkin musiikillisen makuhermoon.

Sitten jotain aivan muuta. Jossain vanhassa laulussa lauletaan: Näin huusi viimeinen tuo mohikaani, Villiä länttä enää ole ei. Villi länsi on jo aikaa sitten kesytetty, eikä lännensarjoille taida Yhdysvalloissa paljonkaan olla enää tilausta. Mikä sitten onkaan ollut lännensarjojen suurin ja kaunein, tarttuvimman tunnusmusiikin lienee tarjonnut Bonanza.

Tekijöillä Jay Livingstonilla ja Ray Evansilla tuntuu olleen tuli häntäluun alla. Vaikka maailman meno on nykyään niin hektinen, näin nopeatempoista tunnusmusiikkia ei taideta silti sarjoihin säveltää. Jos nyt mato luikertaa korvaan, sen tahdissa jalkapatikkakin taittuu kuin leikiten. 

Hei, laukkaa ratsu reima!

Elokuvaelämää

Kakkujen ystävää ilahduttavat sellaiset leipojat kuin englantilainen Nigella Lawson ja ruotsalainen Leila Lindholm. Kumpikin tarjoilee katsojalle aidoista aineista tehtyjä herkkuja ilman mainintaa terveellisyydestä ja mukana seuraavaa kaloritaulukkoa. Jos syö vain silmillään, kaloreilla ei edes ole mitään merkitystä. Ja vaikka välisemme ystävyyssuhde on luja, tapaamme muutenkin kovin harvoin.

Näin ollen kakkujen ystävä ei ymmärrä lainkaan elokuvakohtauksia, joissa kokonainen täytekakku kiukuspäissä heitetään jätesankoon. Varta varten leivottu kakku ei jostain syystä maistukaan sille, jota varten on nähty vaivaa, ja tekijän katse sumenee harmista. Tyypillisimmillään näin tapahtuu amerikkalaiselokuvissa, esimerkiksi balettitanssijasta kertovassa Black Swanissa.

Voisi ensin laskea kymmeneen ja sitten tarjota kakkua ystävälle, naapuriin, varattomien avustuspisteeseen, jonnekin.

Kakkujen heittäminen jätteisiin on hirveää tuhlausta, mutta tekona ei niin ongelmallinen kuin toinen elokuvien antama huono esimerkki. 

Sen lisäksi, että usein näytetään yksityiskohtaisesti, miten huumeita käytetään, todella yleistä on myös näyttää, miten niistä pääsee äkillisessä tilanteessa eroon: katuva tai kotietsintää pelkäävä aineidenkäyttäjä huuhtoo pillerit tai joskus myös muut aineet suoraan vessanpöntöstä alas. Jos näin tehdään oikeassa elämässä ja oikeilla aineilla, ne ajan myötä kiertävät liuenneina takaisin vesijohtoveteen.

Ja eiköhän vain elokuvilla ole osuutensa myös merten roskaamisessa. Kautta elokuvahistorian vesiä lienee pidetty kaatopaikkana, jonne voi kätevästi viskata paitsi pullopostia myös tyhjät pullot. Keinoa käytti muun muassa Kirjavassa satamassa Humphrey Bogartin esittämä veneen kapteeni erottaessaan pullon ja juopon merimiehen toisistaan. Todellisuudessa ”pullomeren” sijaan maailman meriä täyttävät jättimäiset, suurelta osin muoviroskasta koostuvat jätelautat.

Mahdoton edes kuvitella, miltä vaikkapa melkein kolme kertaa Suomen pinta-alan kokoinen muoviroskalautta näyttää. Ei totisesti ole pieni merikään, jonka aallot tällaisia lauttoja kuljettavat.