Kiintiötyönhakua

Tunnettu tosiasia on, että työnantajat eivät yleensä palkkaa esimerkiksi yli 50-vuotiaita ja pitkään työttömänä tai kotiäitinä olleita. Tästä työnantajille ei kuitenkaan langeteta minkäänlaisia sanktioita. Yhä useammin he valittavat myös sitä, että hakijoilta puuttuu sopiva koulutus. Ei siis synny kauppoja.

Työttömille sanktioiden keksiminen sen sijaan lienee joidenkin mielipuuhaa.

Eilisen uutisoinnin mukaan maan hallitus haluaisi jälleen kerran käyttää kiristyskeinoja, jotka koskevat vain työttömiä työnhakijoita. Esityksen mukaan heidän olisi määräajassa haettava tietty määrä työpaikkoja tulonmenetyksen uhalla. Oletuksena tietenkin on, että kaikki hakisivat niitä avoinna olevia paikkoja, joihin ei muuten ole tunkua.

Loppujen lopuksi työtön saa kannettavakseen syyn myös työnantajien asenteista ja syrjimisestä. Lyhyen ajan jälkeen se konkretisoituu yhä vähempinä euroina, pidemmän ajan seuraukset ovat helposti arvattavissa.

Mitäpä jos kävisikin näin: Kaikki työttömät hakisivat ristiin mitä tahansa paikkoja, jolloin saisivat ainakin rekrytoijat lisätyötä (ja roskakorit täyttyisivät entistä nopeammin). Samoin askarointi lisääntyisi niillä, jotka opastavat työttömiä laatimaan hakemuksia ja tilanteeseen sopivan cv:n. Tähän astihan he ovat painokkaasti kehottaneet hakijoita korostamaan motivaatiota, kiinnostusta ja omaa osaamista. Kun niskassa onkin pakkohaku, on keksittävä uudet keinot. Riittäisikö hallitukselle, että määrät täyttyvät – pääasia, että haetaan ja siitä raportoidaan?

Helpompaa tietysti olisi taas avata te-toimistojen ovet, panna hakijat jonoon ja jakaa avoimet työpaikat vuorojen mukaisessa järjestyksessä. Kun työpaikat loppuisivat, jäljelle jääneille keksittäisiin varmasti sopiva rangaistus sen takia, että jäivät ilman.

Vai aiotaanko luoda jokin Ylin Kontrollielin, joka valvoo, etteivät työttömät ryhdy tällaiseen sabotointiin? Pitäisikö siis yrityksiä ja muita työnantajatahoja toisaalta ryhtyä suojelemaan tämän kaltaisilta hakuhyökkäyksiltä?

Jotenkin näistä hallituksen suunnitelmista tulee mieleen Yhdysvaltain nykyisen presidentin aikeet, jotka toteutuessaan koskisivat (vain?) heikoimmassa asemassa olevia kansalaisia. Niitä, jotka herkkäuskoisuudessaan antoivat hänelle äänensä ja luulivat saavansa aivan jotain muuta.



Pitkänäperjantaina

Ei samanlainen onni kaikille

Kysymykseen Mitä onni on? ”kuuluu” ainakin länsimaiseen tapaan vastata perhe ja lähipiiri, työ, terveys (ehkä myös työterveys). Jossain taannoisessa kyselyssä, jossa ilmeisesti tiedusteltiin onnen sijaan sitä, mikä on ihmisille tärkeintä tai mitä ilman ei voi elää, ykkössijan vei todenmukaisempi vastaus eli älykännykkä.

  

Niinpä yllättää kaikin tavoin, kun joku valitseekin aivan toisin: ”Onnea on, kun lihoo ja juo maitoa.” Näin iloisesti vastasi kameran edessä kenties afrikkalaista kulttuuria edustava nainen, yksi Human-dokumenttielokuvaan osallistuneista tuhansista ihmisistä. Nainen ei näyttänyt aliravitulta, joten hänen onneaan ei ilmeisesti määritellyt nälkä eikä varsinkaan länsimainen näkemys naisen ihannevartalosta.

Onnen ei tietenkään tarvitse olla kaiken kattavaa. Voi jopa olla, että juuri silloin se jää helpommin näkemättä.

Tänään ajattelin, että onni voi olla vaikka lahjaksi saatu sanomalehti. Siitä seuraa vääjäämättä, että minulle onnea on myös paperi. Yhteensä yli kolmen kuukauden ajan samaan aamukahvipöytään asettui ensin yksi lehti, sitten loppuajaksi toinen.

Aivan toinen asia sitten onkin se, millaisen maailman lehdet lukijalleen näinä aikoina tarjoavat. Kun syyskuussa 2015 valitsin tekstille otsikon Ei entiselleen kai mikään jää, en voinut aavistaakaan, miten osuvasti se kuvaisi aivan lähitulevaisuutta. Kaikki todella muuttuu, niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti.

• • •

Kell’ Onni on, se Onnin kätkeköön.

Elämyksiä

Epätodellisen tuntuinen näky ottaa vatsanpohjasta: Kaulaansa – tai pitäisikö sanoa vartaloansa – kurkottelevat käärmeet tarkkailevat yhtenä rintamana pahaa-aavistamatonta, hiekan alta kaivautunutta merileguaanipoikasta. Sitten ne lähtevät hurjaan takaa-ajoon vaaran jo huomanneen saaliinsa perään.

Kohtaus luontodokumenttisarjasta Planeettamme maa II tuo jostain syystä mieleen fiktiivisen sankarin Indiana Jonesin seikkailut. Usein toistuvia uusintoja ei enää ole viitsinyt katsoa, mutta ensimmäinen kerta kauan sitten elokuvateatterissa oli kuin vuoristoradalla ajelua.

Oman versionsa Indiana Jones -elokuvien musiikista on tehnyt amerikkalaiskokoonpano The Piano Guys. Kelpaa kamelien lekotella!

Ryhmä tuli itselleni tutuksi Teeman taannoin esittämästä konserttitaltioinnista. Alun perin The Piano Guys oli nimenä pianoliikkeellä, jonka omistaja Paul Anderson halusi yhdistää työn ja viihteen eli myydä soittimia viihdyttävien musiikkivideoiden avulla. 

Vasta viisi vuotta sitten perustettu kokoonpano on ”vain joukko tavallisia kavereita, jotka soittavat klassisvaikutteista instrumentaalimusiikkia kuvattuna uskomattomissa paikoissa”. Videot ovat nostaneet heidät kirjaimellisestikin huipulle.