Veljesvallat

”Nimimerkillä Kokemusta on” saattoi moni ukrainalainen ilmaista tuntemuksiaan seuratessaan vuonna 2016 toisen maan presidentinvaalikamppailua. Yhdysvaltalaisen historioitsijan Timothy Snyderin (1969−) mukaan ukrainalaisten mielestä ”yhdysvaltalaiset näyttivät reagoivan koomisen hitaasti kybersodan ja valheuutisten uhkiin”. Äänestäjät uskoivat, että ”jokin Yhdysvaltojen hieno instituutio kyllä pysäyttäisi hänet (presidentin) seuraavissa vaaleissa”, kirjoittaa Snyder 2017 ilmestyneessä kirjassaan Tyranniasta. Hän on erikoistunut tutkimuksissaan Keski- ja Itä-Euroopan historiaan ja holokaustiin.

Seuraava muistuttaa erään suurisuisen nykyiseen valtionhallintoon ujuttautuneen yhdysvaltalaismiljardöörin viime viikkojen riekkumista:

”Minä olen − − uuden järjestelmän luoja tai ainakin yksi sen luojista”, hän esittäytyy. ”Minun vastuualueeseeni − − ja valtionhallinnossa ovat kuuluneet ideologia, media, poliittiset puolueet, uskonto, modernisaatio, innovaatiot, ulkosuhteet ja…” − tässä kohtaa hän pitää pienen tauon ja hymyilee − ”…moderni taide.”

Viivojen tilalle kuuluvat kuitenkin sanat Venäjän ja Kremlin. Lainaus on Kiovassa syntyneen brittitoimittaja Peter Pomerantsevin (1977−) kirjasta Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista (2014, suom. 2015).

Lainauksessa mainittu ”hän” on 2010-luvulla sikäläisen presidentinhallinnon varapäällikkönä toiminut Vladislav Surkov. Laajassa maassa vastuualueetkin voivat näemmä ulottua äärestä toiseen.

Venäjällä vuosia asuneen ja maan tilaa havainnoineen Pomerantsevin mukaan Surkov tapasi televisiokanavien johtajat viikoittain työhuoneessaan ”kertoakseen heille, keitä vastaan hyökätä ja keitä puolustaa, keitä päästää televisioon ja keitä ei, millainen kuva Presidentistä tuli luoda ja millaisten kielikuvien ja kategorioiden kautta kansan tuli asioita kokea ja hahmottaa”.

Ja aivan kuin jatkoksi Snyder toteaa: ”Kun toistamme samoja sanoja ja fraaseja kuin päivittäismedia, hyväksymme laajemman viitekehyksen puuttumisen. Laajempien puitteiden hankkiminen vaatii enemmän käsitteitä ja lisäkäsitteiden hankkiminen vaatii lukemista.” Mutta tiedon hankkimisen sijasta vallanpitäjät haluavatkin, että ”kehosi hervahtaa sohvaan ja tunteesi hajoavat kuvaruudulle”.

Sohvasta ei enää niin vain nousta, ja tyrannit ovat tyytyväisiä: Jos he eivät näe toimiensa seurauksia kolmiulotteisessa maailmassa, esimerkiksi kansaa osoittamassa kaduilla mieltään vallitsevia oloja vastaan, mikään ei muutu. ”Autoritaariselle hallitukselle annetaan usein valtaa vapaaehtoisesti, pakottamatta. Silloin ihmiset koettavat arvata, mitä yhä tukahduttavampi hallitus haluaa, ja tarjoutuvat sitten avuksi jo ennen kuin sitä pyydetään. Tällä tavoin mukautuva kansalainen osoittaa vallanpitäjälle, mitä se voi tehdä.”

Aikovatko suomalaiset päämediat siis tarjota joka ikinen päivä yhtä ja samaa naamataulua? Mikseivät ne tuo tasapuolisemmin esiin niiden yhdysvaltalaisten mielipiteitä, joita kotimaan nykytilanne kauhistuttaa? Miten he aikovat jatkaa elämäänsä tässä todellisuudessa? Odottavatko kaikki toisinajattelijat vain tumput suorina demokratiansa täydellistä tuhoutumista?

Esimerkkinä rohkeasta toimijasta Snyder mainitsee Ison-Britannian pääministerin Winston Churchillin 1940-luvun alussa. Kun manner-Euroopassa valtioita omavaltaisesti jaettiin, miehitettiin ja valloitettiin, vain Churchill teki sen, mitä muut eivät: asettui vastarintaan. Ei ihme, että Promsin musiikkifestivaalin vakio-ohjelmistoon kuuluva The Land of Hope and Glory saa brittiläiset yhä syttymään.

Miten Euroopan valtiot sitten toimivat, jos toinenkin suurvalta yrittää omin luvin vallata maita ja mantuja? Onko pelättävissä, että keskinäiset (jopa kiristykseen perustuvat) kauppasuhteet menevät tässä tapauksessa kaiken muun edelle? Ja jos tilanne kärjistyisi, kuka tällä kertaa olisi se rohkea, joka asettuisi vastarintaan?

Kaiken katoavaisuus

Paljon ja aiheellisesti puhutaan luontokadosta, lajien häviämisestä ja luonnon monimuotoisuuden jatkuvasta supistumisesta. Huolenaihetta riittää.

Kamera, kartta, kello, kirja, kirjahylly, kirje, kortti, kumi, kynä; kasvokkaistapaamiset, kosketus, käsiala. Tässä ei sinänsä ole kyse k-kirjaimella alkavista asioista, vaikka siltä näyttää, vaan enimmäkseen esimerkkejä ihmisen jokapäiväiseen elämään liittyvän monimuotoisen käyttöesineistön häviämisestä. Ikävä seurata, kuinka 2000-luvun ykkösesine kännykkä − sattuvasti k-alkuinen sekin − ahnehtii kitaansa koko ajan lisää ja lisää kaikkea.

Kännykän omistaja ei tarvitse myöskään postimerkkiä, lehteä, radiota tai televisiota, jos haluaa tihrustaa suosikkiohjelmiaan pieneltä ruudulta.

. 

Mahdollisuudesta henkilökohtaiseen asiointiin lähes millä tahansa toimialueella on enää rippeet jäljellä. Kerta erään viraston verkkorobottivastaajan kanssa kuitenkin riitti: se ei ymmärtänyt ainuttakaan eri tavoin muotoiltua kysymystä.

Elämän erilaisiin tarpeisiin liittyvän monimuotoisuuden vähittäinen katoaminen ei näytä juuri aiheuttaneen huolta yhteiskunnissa, vaikka sen aiheuttaja on kaapannut vallan paitsi ihmismielessä myös esinemaailmassa. Ihannoidaan kaiken vaivattomuutta, mutta ei tarpeeksi ymmärretä pelätä sitä, miten helposti sen voi myös menettää. Tuskin on viisasta panna koko elämä yhden kortin, siis kännykän, varaan.

Vaikka yksittäisen laitteen kadottaminen tavalla tai toisella tekee tukalaksi lähinnä sen omistajan elämän, näinä aikoina on otettava huomioon se, että koko yhteiskunnan verkkoihin perustuva toiminta saattaa vielä joskus häiriintyä tai jopa pysähtyä pitkäksikin aikaa. Onhan viime aikoina useammasta suusta kuultu, miten välttämätöntä on turvata Suomenkin tulevaisuus monenlaisin asehankinnoin. Muualla meneillään olevat sodat eivät ole jättäneet rauhan oloissa kasvaneelle ihmiselle epäselväksi, millaisiksi olosuhteet voisivat pahimmillaan muuttua. Onko olemassa yhteiskunnan selviytymissuunnitelmaa pidemmäksi kuin 72 tunnin sähkökatkojen ajaksi? Kolmeksi kuukaudeksi, puoleksi vuodeksi, vuosiksi?

Kumman menettäminen osuisi kännykkäriippuvaiseen ankarammin, laitteen vai läheisimmän ihmisen?

Kännykkäahdistusta voi kokea kuulumatta puhelimenkäyttötavoiltaan valtajoukkoon. Lounastavia tai kahvikuppinsa ääressä istuvia ihmisiä seuratessa huomaa järkyttävän usein, ettei itselleen anneta edes ruokarauhaa: Monen ateria saa jäähtyä lautasella, kun katsetta ei voi millään irrottaa kalleimmasta. Myös seuralainen jää usein huomiotta, kun on ”tärkeämpääkin” tekemistä. Se, jonka muinoin mainostettiin yhdistävän ihmisiä, nykyään näyttää pikemminkin erottavan heidät toisistaan.

Julkiseen liikennevälineeseen astuneen käteen puhelin ilmestyy (jos ei ole siinä jo valmiiksi) taskusta nopeammin kuin ase Villin lännen elokuvissa pyssysankareiden kouraan. Sivustakatsojasta se näyttää ja tuntuu aivan järjettömältä. Ja todellakin ahdistavalta, kun sama ympärillä toistuu ja toistuu ja toistuu. Miksi ikinä haluaisin kuulua samaan joukkoon?

Onkin lähes huvittavaa todeta, että ennen kännykkäaikaa tavattiin suomalaisia julkisilla matkaavia pitää tuppisuisina möllöttäjinä. ”Kaikki” vain katselivat puhua pukahtamatta maisemia toistensa ohi. Siinä asiassa ei mikään kyllä ole muuttunut, paitsi katseen suunta − alaspäin ja entistä enemmän sisäänpäin. Toisaalta se, joka kadulla kulkiessaan näyttää puhuvan itsekseen, on nykyään turvassa tietynlaisilta oletuksilta.

Pakostakin tulee ajatelleeksi, että toisinaan ilmoille heitetty huoli kännykkäriippuvuudesta onkin varsin näennäistä, sillä kaikkiin mahdollisiin ongelmiin tarjotaan kuitenkin ratkaisuksi jotain sovellusta ja nettiyhteyttä. Siitä taas seuraa, että mitä enemmän joka elämänalueella joudutaan aina vain pakotetummin toimimaan verkossa, sitä useammin elämään astuvat myös uudenlaiset uhat ja varoitukset. Tee näin, älä tee noin, äläkä missään tapauksessa niin. Että sellainen turvaverkko.

Paaston aika

Nyt houkuttaisi aloittaa neljän vuoden mediapaasto. Sosiaalinen media ei ole koskaan kiinnostanut (tätä epäsosiaalista blogia ei lasketa), joten sen välttäminen edelleenkään ei tuntuisi missään. Mutta voisi olla kiinnostavaa kokeilla uutispaastoa ja katsoa, millaisin keinoin se olisi mahdollista ja mitä siitä seuraisi.

Ainakin paaston päätyttyä näkisi kirkkaammin, miten maailma olisi muuttunut kuluneiden vuosien aikana. Jos koko ajan ahtaa itseensä uutisvyöryä, joka suoltaa pieniä ja isompia yhteiskuntiin vaikuttavia tapahtumia, siihen saattaa turtua tai sopeutua niin, että tavallisen tarpojan voi olla vaikea nähdä kokonaisuudessa tapahtunutta suurempaa muutosta.

Nykyään englantilaisen Francis Baconin (1561−1626) tunnetuksi tekemä fraasi Tieto on valtaa on yhä useammin ja jopa monissa vallan linnakkeissa tehty pätemättömäksi. Sen sijaan valheellinen tieto on saanut siivet selkäänsä. Olisivatpa ne kuin Ikaroksen siivet, jotka sulivat polttavan kuumassa kantajansa kuroteltua liian korkealle aurinkoon.

Tiedonpuussa asuu kyy. / Joka sitä lähestyy, / ikuisesti onneton / epäilyksen uhri on. (Lauri Viita (1916−1965)

Koska väärästä tiedosta on tehty vallankäytön moraalisesti epäkelpo mutta vallankäyttäjän tavoitteiden kannalta toimiva väline, ihmisten tulisi koko ajan olla valveilla sen suhteen, missä mennään, miten erottaa oikea väärästä. Se on paljon, jopa liikaa vaadittu monelta. Sääliksi käy ammatikseen totuutta etsiviä, sillä kuorma on painava. Onhan aikamme ilmiö, älyä korventava tauti aivomätä levinnyt jo laajalle, ja on selvää, ettei sitä pysäytä enää mikään. Toivoisi kuitenkin, että yhä useampi vielä totuutta arvossa pitävä jättäytyisi pois valheita sumeilematta levittävistä viestintävälineistä.

Neljä vuotta on sietämättömän pitkä aika, varsinkin kun se on vielä edessäpäin.