”Nimimerkillä Kokemusta on” saattoi moni ukrainalainen ilmaista tuntemuksiaan seuratessaan vuonna 2016 toisen maan presidentinvaalikamppailua. Yhdysvaltalaisen historioitsijan Timothy Snyderin (1969−) mukaan ukrainalaisten mielestä ”yhdysvaltalaiset näyttivät reagoivan koomisen hitaasti kybersodan ja valheuutisten uhkiin”. Äänestäjät uskoivat, että ”jokin Yhdysvaltojen hieno instituutio kyllä pysäyttäisi hänet (presidentin) seuraavissa vaaleissa”, kirjoittaa Snyder 2017 ilmestyneessä kirjassaan Tyranniasta. Hän on erikoistunut tutkimuksissaan Keski- ja Itä-Euroopan historiaan ja holokaustiin.
Seuraava muistuttaa erään suurisuisen nykyiseen valtionhallintoon ujuttautuneen yhdysvaltalaismiljardöörin viime viikkojen riekkumista:
”Minä olen − − uuden järjestelmän luoja tai ainakin yksi sen luojista”, hän esittäytyy. ”Minun vastuualueeseeni − − ja valtionhallinnossa ovat kuuluneet ideologia, media, poliittiset puolueet, uskonto, modernisaatio, innovaatiot, ulkosuhteet ja…” − tässä kohtaa hän pitää pienen tauon ja hymyilee − ”…moderni taide.”
Viivojen tilalle kuuluvat kuitenkin sanat Venäjän ja Kremlin. Lainaus on Kiovassa syntyneen brittitoimittaja Peter Pomerantsevin (1977−) kirjasta Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista (2014, suom. 2015).
Lainauksessa mainittu ”hän” on 2010-luvulla sikäläisen presidentinhallinnon varapäällikkönä toiminut Vladislav Surkov. Laajassa maassa vastuualueetkin voivat näemmä ulottua äärestä toiseen.
Venäjällä vuosia asuneen ja maan tilaa havainnoineen Pomerantsevin mukaan Surkov tapasi televisiokanavien johtajat viikoittain työhuoneessaan ”kertoakseen heille, keitä vastaan hyökätä ja keitä puolustaa, keitä päästää televisioon ja keitä ei, millainen kuva Presidentistä tuli luoda ja millaisten kielikuvien ja kategorioiden kautta kansan tuli asioita kokea ja hahmottaa”.
Ja aivan kuin jatkoksi Snyder toteaa: ”Kun toistamme samoja sanoja ja fraaseja kuin päivittäismedia, hyväksymme laajemman viitekehyksen puuttumisen. Laajempien puitteiden hankkiminen vaatii enemmän käsitteitä ja lisäkäsitteiden hankkiminen vaatii lukemista.” Mutta tiedon hankkimisen sijasta vallanpitäjät haluavatkin, että ”kehosi hervahtaa sohvaan ja tunteesi hajoavat kuvaruudulle”.
Sohvasta ei enää niin vain nousta, ja tyrannit ovat tyytyväisiä: Jos he eivät näe toimiensa seurauksia kolmiulotteisessa maailmassa, esimerkiksi kansaa osoittamassa kaduilla mieltään vallitsevia oloja vastaan, mikään ei muutu. ”Autoritaariselle hallitukselle annetaan usein valtaa vapaaehtoisesti, pakottamatta. Silloin ihmiset koettavat arvata, mitä yhä tukahduttavampi hallitus haluaa, ja tarjoutuvat sitten avuksi jo ennen kuin sitä pyydetään. Tällä tavoin mukautuva kansalainen osoittaa vallanpitäjälle, mitä se voi tehdä.”
Aikovatko suomalaiset päämediat siis tarjota joka ikinen päivä yhtä ja samaa naamataulua? Mikseivät ne tuo tasapuolisemmin esiin niiden yhdysvaltalaisten mielipiteitä, joita kotimaan nykytilanne kauhistuttaa? Miten he aikovat jatkaa elämäänsä tässä todellisuudessa? Odottavatko kaikki toisinajattelijat vain tumput suorina demokratiansa täydellistä tuhoutumista?
Esimerkkinä rohkeasta toimijasta Snyder mainitsee Ison-Britannian pääministerin Winston Churchillin 1940-luvun alussa. Kun manner-Euroopassa valtioita omavaltaisesti jaettiin, miehitettiin ja valloitettiin, vain Churchill teki sen, mitä muut eivät: asettui vastarintaan. Ei ihme, että Promsin musiikkifestivaalin vakio-ohjelmistoon kuuluva The Land of Hope and Glory saa brittiläiset yhä syttymään.
Miten Euroopan valtiot sitten toimivat, jos toinenkin suurvalta yrittää omin luvin vallata maita ja mantuja? Onko pelättävissä, että keskinäiset (jopa kiristykseen perustuvat) kauppasuhteet menevät tässä tapauksessa kaiken muun edelle? Ja jos tilanne kärjistyisi, kuka tällä kertaa olisi se rohkea, joka asettuisi vastarintaan?